Nihilismi

Nihilismi

Nihilismi nostaa keskeiseksi asiaksi kieltämisen. Se luopuu arvoista yleensäkin eikä edes tunnusta niiden mahdollisuutta.

Jossakin mielessä vanhan testamentin Saarnaajan puheet kaiken turhuudesta ja katoavaisuudesta lähenevät myös nihilismiä. Tarkkaan katsoen hänen kirjoituksiaan voi tuskin sanoa edes uskonnollisiksi. Kuitenkaan niissä ei tehdä sitä johtopäätöstä, että kaikki on sallittua tai että olisi parempi olla olematta kuin olla olemassa.

Toki noita jälkimmäisiäkin johtopäätöksiä on tehty kai maailman sivu. Vasta 1800-luvulla ne kuitenkin alkoivat tuntua koko läntisen sivilisaation uusilta suurilta ongelmilta ja 2000-luvulla uskaltaisi jo sanoa niiden tulleen ajattelun lähtökohdiksi, mikä ei koske enää pelkkää älymystöä, vaan jo laajemmin koko sitä ”hyvin koulutettujen” joukkoa, joka on korvannut entisen sivistyneistön.

1800-luvulla edistysajatus kriisiytyi  yhä uudelleen monien intellektuellien maailmankuvassa, jo vuosisadan alun romanttisesta kapinasta alkaen. Myöhemmät Max Stirnerin kaltaiset anarkistit sekä Eduard von Hartmannin ja Arthur Schopenhauerin kaltaiset tahdon ja pessimismin filosofit päätyivät nihilismiin, jossa voi havaita yhtäläisyyksiä itämaisen uskonnollisuuden kanssa.

Mikäli ihmistä kuljettaa tahto ja sokea elämänhalu, joka ei koskaan voi saavuttaa täyttymystään, on ilmeisesti parempi olla olematta kuin olla.

Samaan aikaan nousee esille toinen mahdollinen johtopäätös: ellei arvoja ole, lukuun ottamatta niitä, joita ihminen itselleen luo, eikö kaikki ole sallittua? Miksi kuolevainen ihminen pidättyisi tekemästä mitä haluaa ja antaisi toisten, kaltaistensa, määrätä itseään?

Tämä oli erityisesti Dostojevskin kysymys ja häneltä löydämmekin kylmäverisiä rikoksen tekijöitä, itsemurhaajia ja kyynisiä vallankumouksellisia ja yli-ihmisen rakentajia.

Nietzsche löysi arvotyhjiöstä ulospääsyn: ihmistä korkeamman olennon rakentamisen. Hän ei ollut ainoa, sillä itse asiassa koko 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuri oli täynnä noita yli-ihmisen rakentajia, sosialisteista herraskaisiin vetelehtijöihin. Trotski, Gorki ja Lenin uskoivat uuden uljaan ihmisen olevan sekä helposti luotavissa että edeltäjäänsä kaikin puolin arvokkaampi.

Nikolai Tšernyševski kuvasi fiktiossa noita ”uusia ihmisiä”, joille tulevaisuuden piti kuuluman ja Lontoossa Bloomsburyn ryhmä arveli jo itse kuuluvansa sellaisiin.

Virginia Woolfin hahmo näyttää yhä elähdyttävän laajoja sisarusjoukkoja, mikä on ymmärrettävää, sillä kovin monet naiset ovat nykyään samassa asemassa kuin hän aikoinaan. Tarkoitan sitä, että etuoikeutettua elämää viettävä vetelehtijä kehitti itselleen maailmankuvan, jossa muuttui sorretuksi uhriksi. Tällaiselle psykologialle oli tulevaisuudessa markkinoita luvassa.

Toki tuohon piiriin tai ainakin sen liepeille kuului myös merkittäviä ajattelijoita John Maynard Keynesiä myöten. Bertrand Russell ja G.E. Moore antoivat luultavasti hyvin merkittävän panoksen 1900-luvun ja myöhemmänkin filosofisen ajattelun kehittämiselle, kuten myös Bloomsburyn piirille.

Sen syvällisyydestä en mene takuuseen, mutta sen suosio oli taattu: nautinto on se, mikä on hyvää. Tämän pohjalta olivat jo 1800-luvun utilitaristit filosofoineet, mutta bloomsburylaiset menivät johdonmukaisesti eteenpäin. Lytton Stracheyn karikatyyrit ”merkittävistä viktoriaaneista” sopivat hyvin yhteen Bertrand Russellin simppeliydessään selkeän filosofian kanssa. Uusien ihmisten tuli olla kaikkea sitä, mitä viktoriaanit eivät olleet.

Epäilemättä viktoriaanisen ajan helmasynteihin kuului cant -tekopyhyys, joka oli aikansa poliittista korrektiutta. Säälimätöntä työläisten riistoa puolusteltiin poliittisella taloustieteellä, joka todisti, että asiat oli hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Asioita, jotka jokainen saattoi omin silmin nähdä, ei saanut mainita eikä ajatella. Olihan siinä Augiaan tallia puhdistettavaksi. Jotakin tuttua saatamme siitä ajasta löytää.

Omalla tavallaan bloomsburyläisten maailmankatsomus siinä kuin Nietzschen tai Russellin keskenään kovin erilaiset filosofiat olivat vastaisku koko Eurooppaan hiipineelle nihilismille. Uusi ihminen odotti tulemistaan ja vapautettuna historiallisesta mielettömyyden painolastista hän oli valmis luomaan kukoistavan onnen valtakunnan.

Hitlerin ja Stalinin versiot ihmissuvun prometheaanisesta (tai saatanallisesta, mikä on suunnilleen sama) kapinasta tyhjyyden herruutta vastaan osoittautuivat kestämättömiksi. Bloomsburylainen versio sen sijaan koki renessanssin niiden kukistuttua, mutta onko sen vakuuttavuudesta enää mitään jäljellä? Jaksaako kukaan enää innostua uusien, uljaiden ihmisten visiosta?  Ehkäpä joku höyrähtänyt feministi?

Sen ajan utopia on kuitenkin jo valmis. Nythän näemme jo hyvinvoivia filosofisia vetelehtijöitä joka kulmalla ja viktoriaaniset ennakkoluulot tai niihin verrattava talonpoikainen ja uskonnollinen painolasti on jo lakannut vaivaamasta niin kultaista nuorisoa kuin sitä jo vanhenevaa sisarusjoukkoa, jonka maailmankuva perustuu naistutkimuksen hedelmille.

Luulen, että itse perusongelma, nihilismi, on yhä paikalla ja jopa entisestään vahvistuneena. Sen tunnustaminen on läntisessäkin maailmassa yhä useammin johtanut itämaisen filosofian omaksumiseen. Elämä nähdään kärsimyksenä, josta ulospääsy tapahtuu tahdon sammuttamisen kautta.

Tämä on kuitenkin vähemmistön maailmaa. Enemmistö tuskin asettaa itselleen mitään selkeitä kysymyksiä tai tunnistaa koko ongelmaa. Siitä huolimatta uskallan ajatella, että tämä asia on syvälle kulttuurimme rakenteisiin juurtunut ongelma, joka ei ole vailla käytännön seuraamuksia.

Jos on parempi olla olematta kuin olla, voi kaikin mokomin käydä narun jatkoksi. Itse asiassa tämä taisi olla jo Eduard von Hartmannin niin sanoakseni kuolematon johtopäätös aikoinaan. Yksin tällainen kuitenkin saattaa tuntua ikävältä. Niinpä niin sanotut laajennetut itsemurhat ovat yksi aikamme erityispiirre.

Vastoin kaikkia odotuksia, jopa meillä Suomessa on nyt tapahtunut kolme nuorten henkilöiden suorittamaa joukkomurhaa, helposti unohtuva Myyrmannin räjähdys siis mukaan lukien. Sen muuten itsekin näin ja kuulin kaukaa.

Lisäksi oli suunniteltu ja pitkälle jo valmistauduttu toteuttamaan kahta muuta vastaavaa tekoa. Molemmissa oli keskushenkilöinä mukana nuori nainen ja molemmilla kerroilla hanke ei ollut ainoastaan yksissä aivoissa salaisesti valmisteltu, vaan ainakin yhdelle kumppanille etukäteen kerrottu.

Yksityiskohtana, jolla saattaa olla mielenkiintoa, mainittakoon, että Alibi-lehden mukaan uusinta tihutyötä valmistelleen naisen etunimet olivat Karma Kuu.

Ovatko kaikki nämä ihmiset olleet henkisesti sairaita, psykoottisia? Se on mahdollista, mutta herää kysymys, miksi sellaiset yksilöt eivät koskaan aikaisemmin ole tehneet mitään vastaavaa meidän maassamme?

Ulkomainen esimerkki on tietenkin syytä ottaa huomioon, mutta mistä nuo esimerkkihahmot saivat ideansa? Entä miksi vastaavaa on tapahtunut vain tietyissä maissa ja toisissa ei? Miksi tuollainen käytös näyttää toistuvan ja vain vahvistuvan?

Mankind is overrated, päätteli yksi noista joukkomurhaajista ja täytyy sanoa, ettei hänen periaatteissaan kovin paljon erikoista uutta ollut, mikäli tutkitaan vaikkapa Dostojevskin ajatuksia. Dostojevski ei kuitenkaan kuvitellut eikä ilmeisesti edes kyennyt kuvittelemaan kylmäveristä joukkomurhaa ilman syytä. Sopivat ampuma-aseetkin olivat vielä harvinaisia.

Jotkut Dostojevskin hahmot, nuo šigaljovilaiset rabulistit kyllä sytyttivät tulipaloja, joiden uhreiksi arvattavasti jäi valikoimattomasti suuria ihmismääriä. Heidän motiivinaan näyttää olleen lähinnä kostonhimoinen ressentimentti. Vallankumouksellisen liikkeen johtajia sen sijaan elähdyttivät kyyniset valtapyrkimykset ja ”jumalanrakentaminen”.

Yhtä kaikki. Tuhopoltoilla ja terrorilla saavutettava pääsy uuteen, uljaaseen maailmaan ei ole enää tätä päivää. Sama nihilismin rautahäkki jää yhä jäljelle, vaikka miten monta ihmistä tapettaisiin. Mutta samaan aikaan tietenkin saattaa nousta esille kysymys: miksi ei tapettaisi?

Dostojevskille vastaus oli, Kristuksen tähden.

 Vastaus oli mystinen, ja monien ulottumattomissa. Stalinille, niin viittä vaille valmis pappi kuin olikin, kysymys oli yhtä luonnollinen kuin vastauskin: totta kai tapetaan.

En ole huomannut viime aikoina erityisen vakavia yrityksiä nihilismin voittamiseksi. Sen sijaan sen ilmauksiin törmää sitäkin useammin.

Hiljattain muuan niin sanotun vihreän liikkeen merkittävä edustaja kertoi yleisölle, että hänen suurin syntinsä on ollut lapsen tekeminen. Lapsihan rasittaa maailman ekosysteemiä…

Pelkään kuulevani samalta taholta vielä muutakin yhtä johdonmukaista nihilismin julistusta. No, onhan Pentti Linkola sellaista jo meille tarjonnutkin. Osittain se on varsin kiinnostavaa ja vakuuttavaa ja tässä sen hirvittävyys juuri piileekin.

Pidän selvänä, että olemme saapuneet joukkomurhien aikaan, jossa nihilismiä täydentää fundamentalismi.