Herrat ja gentlemannit

Herrasmies -katoava hahmo?

Gentleman nimenomaan englantilaisessa muodossaan lienee nykyään koko maailman tuntema ja yleensä myös arvostama käsite. Jokaiseen eurooppalaiseen kieleen kuuluu vastaava oma käsite, mutta juuri tuo englantilainen hahmo näyttää jostakin syystä omanneen harvinaista elinvoimaa.

Itse sana kuten käsitekin toki viittaa aateliin ja sen ihanteisiin, jotka erityisesti renessanssin ajoista lähtien korostivat tapojen hienoutta. Moinen hienous taas niiden kohdalla, jotka eivät kuuluneet niin sanottuihin ylempiin kansanluokkiin oli asiaankuulumatonta ja saatettiin nähdä teennäisenä ja naurettavana hienosteluna niin vertaisten kuin muiden taholta.

Meidän aikamme ei taida juuri arvostaa tuota menneen maailman tapakulttuuria sikäli kuin se sitä edes tuntee. Siitä huolimatta jotakin juuri tuosta englantilaisesta käsitteestä näyttää jääneen elämään ja kukoistavan yhä.

Jos käytämme suomessa sanaa gentlemanni tai herrasmies, viittaamme tuskin hienostuneisuuteen yleensä, vaan johonkin olennaisempaan, reiluun peliin tai huomaavaisuuteen. Kyseessä on nimenomaan suhtautuminen toisiin ihmisiin, heidän tarpeisiinsa ja tunteisiinsa, ei itsensä esiin tuominen ja poseeraus.

Joku englantilainen, jonka nimeä en muista, on sanonut, että gentlemanni on se, joka huolehtii enemmän toisten mukavuudesta kuin omista oikeuksistaan ja toisten oikeuksista enemmän kuin omasta mukavuudestaan.

Arkipäivän tasolla kohtaamme tällaista käytöstä todennäköisesti useammin tietyissä maissa kuin joissakin toisissa. Vanhalle ihmisille tuskin herkästi tarjotaan istumapaikkaa Suomessa, mutta kyllä esimerkiksi Venäjällä tai Englannissa. Ovesta tuleva jää todennäköisesti pitämään sitä auki seuraavalle tulijalle Ranskassa ja Englannissa, mutta ei eräissä muissa maissa, jotka voi arvata tai sitten ei.

On totta, että Venäjää pidettiin nimenomaan tapojensa puolesta raakalaismaisena maana 1500- ja vielä 1600-luvulla, kun uusi renessanssin esiin nostama hienon käytöksen ihanne oli läpäissyt Euroopan niin sanotut paremmat piirit, mutta ei Venäjää.

Venäjällä tavat olivat toiset ja meno pidäkkeetöntä. Ruokapöydässä röyhtäily ja piereskely kuitattiin naurunhohotuksella ja ryyppääminen jatkui siihen asti, kunnes alettiin sammua.

Bolsevikkikaappauksen jälkeen kansan sivistäminen aloitettiin Venäjällä tehostetussa ja nopeutetussa muodossa kuten kaikki muukin. Aluksi proletaarin ei edes sopinut osoittaa herraskaisia taipumuksia, mutta 1930-luvulla kulturnost tuli uuden, sosialistisen ihmisen tärkeäksi ominaisuudeksi. Tuotantolaitoksiin alettiin hankkia peilejä ja pesumahdollisuuksia ja propaganda pilkkasi niitä, jotka valvoivat ja nukkuivat samat vaatteet päällä naama likaisena. Kyseessä oli toki myös kansan terveys.

Venäjällä herrasmies, gospodin toki oli vielä Stalinin aikana ja sen jälkeenkin kirosana, mutta sen sijaan alettiin odottaa, että myös työläisistä ja talonpojista tulisi intellektuelleja, intelligenty.

Sellainen hahmo oli ollut vielä lähes lainsuojaton aina 1930-luvun alkuun saakka ja kovin monet syyttömät ihmiset olivat saaneet maksaa jopa hengellään se, että käyttivät intelligentsijan tunnuksia, lierihattua ja silmälaseja. Myös Lenin vaihtoi viisaasti lippahattuun, jollaista hän ei edellisessä elämässään toki käyttänyt.

Tapojen hienostumiselle on aina olemassa tiettyjä esteitä niin kauan kuin tämä prosessi ei tapahdu massamittaisesti. Yksittäiset työläisintellektuellit olivat kummajaisia kuten Toivo Pekkasen Samuel Oino, vaikka itse asiassa hänen aikanaan oli kyllä tapahtumassa suuri luokkaretki kohti keskiluokkaa.

Kasvojen pesu ja nenäliinan käyttö ja vähän muutakin hienoutta oli kansakoulun helppo opettaa koko kansalle, mutta itse herrasmiehen perusominaisuudet, reilu peli ja toisten huomioonottaminen olivat ehkä vaikeampia. On kuitenkin ilmeistä, että myös niitä opittiin hyvin pitkälti juuri koulussa.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten herrasmiehen käsite on suomessa muuttunut. Luultavasti se on alun perin koettu varsin eri tavalla eri kansanryhmien keskuudessa. Herraskaisuus on luultavasti esimerkiksi talonpoikaisessa ympäristössä saanut koomisen latauksen, kuten muistamme Jukolan Juhanin kuvauksessa Turku-reissultaan. Samaa asennetta näemme Antti Rokalla, joka tarkkailee upseerin ja lotan hevosajelulle lähtöä Äänislinnassa.

Sodan aikana Englanti joka tapauksessa näyttää symbolisoineen monelle juuri gentlemanni-ihannetta. Kun Englanti vuonna 1941 julisti Suomelle sodan, vitsailtiin rintamalla, että nyt on sitten ruvettava ajamaan partaa joka päivä, kun ollaan sodassa herrasmiesten kanssa.

Jotakin naurettavaa kaiketi tuossa käsitteessä nähtiin vielä kauan. Itse muistan, miten puoli vuosisataa sitten kasarmin suuressa käymälässä muuan varusmies peitteli pytyn reunat huolellisesti paperilla. Toinen silmäili touhua ihmeissään ja tuumasi sitten: ”Taidat olla herrasmies?”

Silti luulen, että gentlemanni/herrasmies -käsitteen kova ydin eli reilun pelin henki ja asettuminen kanssaihmisten asemaan oli myös Suomessa tiedossa jo ennen sotia ja sitä osattiin arvostaa.

Herrasmies-sanan kantaosa eli herra on pikkuhiljaa menettänyt aiemmin omaamansa latauksen, joka sai monet sitä vieroksumaan. Lordi Baden-Powell of Gilwell korosti Partiopojan kirjassaan, ettei tarvitse rahaa ollakseen herrasmies, kuten jotkut kuvittelevat. Kysymys on tavoista, jotka eivät maksa mitään. Manners makyth man.

Samaa asiaa korosti historioitsija ja esseisti Thomas Carlyle jo parin sukupolvea aiemmin. Hän kertoi eräästä murhaajasta, jota naapurit sanoivat aina pitäneensä herrasmiehenä. Miksiköhän? He always kept a gig!

Hänellä siis oli varaa pitää kaksipyöräisiä rattaita. Carlyle pilkkasi tämän johdosta niitä, jotka haluavat rahan voimalla nousta kunniallisiksi (respectable) ja julisti, että kahden ihmistyypin, gentlemanin ja gigmanin välillä on olennainen ero.

Edellinen oli todellinen arvostettava henkilö ja jälkimmäinen taas vain valehteli sellainen olevansa.

Jota tapauksessa gentlemanni-ihanne on länsimaisessa kulttuurissa kulkenut voitosta voittoon. Se on voimissaan jopa Suomessa ja Venäjällä, ehkä hieman yllättäen. Näin minusta ainakin äkkiä katsoen näyttää. Voi tosin olla, että suunta on alaspäin. Vai onko tilanne sittenkin vain paranemassa, jos ajatellaan suuria joukkoja?

Mutta kuinka lienevät asiat Englannissa ja Amerikassa? Mikäli johtopäätöksiä voisi tehdä niin arveluttavan lähteen kuin elokuvien perusteella, ei gentlemanin ja hänen arvomaailmansa asema taida rapakon takana kovin korkeassa kurssissa olla. Sama koskee Englannin slummeja, kuten niitä hyvin tunteva Theodore Dalrymple kertoo.

Sikäli kuin puhutaan huumeiden ja rikollisuuden maailmasta, voi tietenkin odottaa normaalin käyttäytymiskoodiston menevän alamäkeä. Koska slummeja ilmeisesti pidetään yhä tärkeämpänä ja luonnollisempana osana kunkin maan kulttuuria, voisi olettaa uuden barbarisoitumisen tapahtuvan ainakin tätä tietä.

Saattaa kyllä käydä niinkin, että kyseessä on yhteiskunnan uuden jakaantumisen ja ehkä fragmentoitumisen prosessi, joka johtaa uuteen eriytymiseen tässäkin suhteessa. Gentlemannin ihanne kuuluu joka tapauksessa sivilisaatiomme merkittäviin saavutuksiin ja sitä on syytä arvostaa. Eron näemme ehkä sitten, kun näin ei enää tehdä.