Suomenlahden saaret

Suomenlahden saaret

Antero Uitto, Carl-Fredrik Geust, Taistelu Suomenlahden ulkosaarista. Docendo 2016, 256 s.

Taas sattui käsiin hyvä kirja. Ansioituneet tietokirjailijat Geust ja Uitto eivät tyydy menemään siitä, missä aita on matalin, vaan katsovat asiat loppuun asti. Kirjan nimi vain on suotta yksikössä, kyllä niitä taisteluita oli monia ja toisistaan erillisiä.

Suomella ei Tarton rauhan jälkeen ollut mahdollisuutta puolustaa näitä demilitarisoituja saaria, mikäli naapuri ne halusi valloittaa, tiesi Mannerheim. Siksi ne kannatti antaa, jos kerran vaadittiin, sanoi hän.

Hallitus uskoi tämän ja suostui saarten luovuttamiseen syksyllä vuonna 1939, vaikkakaan ei vielä saman vuoden keväällä, jolloin muun muassa erikoislähettiläs Boris Stein yritti arvovaltaisesti saada niistä aikaan sopimusta.

Toisen lähetystösihteeri Jartsevin touhuja oli vielä voinut epäillä, mutta ajan mittaan naapurin määrätietoisuus vain lisääntyi eikä saarten luovutus sitten syksyllä enää sen ruokahalulle riittänytkään.

Toki saaret sitten talvisodassa vallattiin punalippuisen Itämeren laivaston tulivoimalla ja suurella tohinalla. Tietysti siinä ruumiitakin tuli, vaikka siviilit onnistuivat etupäässä säilymään hengissä perunakellareissaan, sotilaitahan ei demilitarisoiduilla saarilla ollutkaan.

Saarilla oli rauhan aikana väkeä melko paljon ja muistelen siellä yhteensä olleen vakituista asutusta vajaat kolme tuhatta henkeä. Vuonna 1915 pelkästään Lavansaaren laivastoon oli kuulunut 78 suurta alusta, kaljaasia ja kuunaria ja satakunta pienempää jahtia, mikä ehkä antaa aavistuksen siitä, etteivät saarelaiset pelkän onkimisen varassa eläneet.

Näiden ihmisten karkottaminen ikimuistoisilta kotikonnuiltaan ja saarten luovuttaminen naapurille oli monessa suhteessa hankala asia, minkä ehkä voi ymmärtää. Pelkästään Suomen perustuslain kannalta sen läpivieminen eduskunnassa 5/6 enemmistöllä oli epärealistinen asia. Ennen syksyn 1939 vaaleja se oli sitäkin epärealistisempi.

Mitäpä hyvää naapuri oli suomalaisille tehnyt ansaitakseen kaiken tämän: kolmihuippuinen, mahtava Suursaari oli suomalaisen kesäturismin hittejä ja ihmisillä oli tapana viettää siellä pitkiä aikoja täyshoidossa. Kasinot tarjosivat iltamenoa turisteille ja purjehtijoille. Nämä saaret olivat Suomen helmiä.

Mutta niiden sijainti kartalla oli aivan mahdoton sen jälkeen, kun Suomi oli itsenäistynyt ja Viro sen lisäksi. Pikainen vilkaisu karttaan riittää vakuuttamaan siitä, että punalippuisella Itämeren laivastolla oli todella surkeat olot Leningradissa. Siellä se oli niin sanotussa Markiisin lätäkössä vailla pääsyä väljille vesille.

Miksi toisaalta olisi pitänytkään päästä ja mitä ihmettä Neuvostoliitto oikein teki valtavilla tykistöaluksillaan Itämerellä, on taas toinen kysymys, johon tässä ei puututa.

Yhtä kaikki, jatkosotakin sitten syttyi ja Suomi otti omansa takaisin sikäli kuin pystyi. Täytyy sanoa, että temppu onnistui yllättävän hyvin. Suursaaren valtaus jäätä myöten on suoritus, johon on ehkä liian vähän kiinnitetty huomiota, kun tässä nykyään sotilaallisilla menestyksillä mässäillään.

Toinen merkittävä suoritus oli Somerin valtausyrityksen torjuminen. Itse asiassa kyseessä oli myös neuvostolaivaston historian merkittävin maihinnousuoperaatio, joka päättyi hyökkääjän täyteen tappioon. Suomen pienen laivaston voimia oli kyetty keskittämään paikalle riittävästi ja toki myös ilmavoimat tekivät velvollisuutensa.

Jälkimmäisillä olikin, laivaston ohella vielä paljon tekemistä saarten kanssa. Geust tunnetaan lentokonespesialistina ja hän on suorittanut perusteellista vertailua eri osapuolten ilmoittamissa tappio- ja pudotusluvuissa.

Tulokset ovat koruttomia: joskus tuntuu kuin osapuolet olisivatkin olleet jossakin aivan muualla. Olisi vähättelyä sanoa, etteivät luvut täsmää: suhde raportoidun ja todellisen välillä saattaa olla 1:10 tai vieläkin heikompi. Pelkästään venäläiset eivät tähän syyllistyneet.

Olen itse, kuten kaikki asiaa vähänkin tuntevat, havainnut saman asian. Kyseessä on kansainvälinen ilmiö, joka ei rajoitu Suomen ja Neuvostoliiton sotiin ja sillä on omat selityksensä, joiden merkitystä tekijät pohdiskelevat.

Joka tapauksessa tämän kirjan lahjomattomat luvut kertovat taas kerran, ettei ole mitään syytä uskoa niitä valtavia pudotuslukuja, joita eri maiden lentäjä-ässät pudottelevat. Jos niissä joskus on vain puolet liikaa, on se varsin vähän.

Joka tapauksessa suomalaisten sotilaallinen suoritus tälläkin alueella oli niin hyvä, että se vallan hämmästyttää. Pelkästään se, että pikku maa saattoi tehdä itsestään vakavasti otettavan sotilaallisen tekijän, oli poikkeuksellista. Muita vastaavia ei oikeastaan ole ollut. Kun vielä otetaan huomioon, että tässä pelattiin suurvaltaa vastaan suurvallan omilla aseilla eli lentoaseella ja laivastolla, on asia sitäkin imponoivampi.

Mutta kyllä myös punalippuinen Itämeren laivasto ja lentoase parhaansa yrittivät. Suhteellisen monta sukellusvenettäkin pääsi hiipimään Suursaaren ohi länteen ja tekemään siellä pillojaan, mutta kyllä ne tuhot, joihin kuului monta ruotsalaistakin laivaa, maksettiin kalliisti!

Tekijät selostavat aika laajasti myös sukellusvenesotaa, koska Lavansaari oli niiden tärkeä tukikohta ja kertovat lyhyesti monta tarinaa, jotka ovat jo jääneet unholaan tai ainakin jäämässä.

Kirjassa kerrotaan myös monista kiinnostavista teknisistä innovaatioista: talvisodassa suomalaiset tulittivat Suursaaren luona ollutta laivaa eräänlaisilla jäätä pitkin lentävillä torpedoilla eli rakettikelkoilla. Venäläisillä taas oli jatkosodassa lentokoneissaan raketteja, joilla tulitettiin myös toisia koneita.

Kaikin kaikkiaan tekijät ovat noteeranneet kirjassaan muutkin asiat kuin noista saarista käydyt taistelut. Muun muassa Hangon ja Tallinnan tyhjennysoperaatioita selostetaan suhteellisen laajasti, joskaan ei perusteellisesti.

Kun nuo saaret eivät nyt enää kuulu Suomelle, ei myöskään niiden historiaa pidetä hengissä samalla tavalla kuin tehdään vaikkapa Bengtskärissä. Tai niin tehdään korkeintaan vastapuolella, naapurissa, ei meillä. Siellähän asia on jopa tulkittu niin, että Suomen hyökkäykset saarille jatkosodassa olivat muka hyökkäys Leningradia vastaan.

Tämähän ei pidä paikkaansa, kuten tästäkin kirjasta voidaan havaita: pommikoneilla ei ollut oikeutta käyttää Leningradia tai Kronstadtia tai niiden linnoituksia varamaaleina.

Olen yleensä suhtautunut hieman nihkeästi tähän sotaa käsittelevään kirjallisuuteen, jolla on kiusallinen taipumus muodostua oman puolen apologiaksi. Sellaisessa vastustajan näkökulmaa ei edes viitsitä katsoa eikä asioiden todellisesta laidasta välitetä, vaan niellään kakistelematta kaikki se, mitä omat syöttävät. Tämä kirja ei lankea siihen.

Kaiken kaikkiaan, kyseessä on hieno tietokirja ja arvokas lisä historialliseen kirjallisuuteen, mitä loistava kuvitus vielä onnistuneesti täydentää. Tämä jos mikä kannattaisi julkaista myös venäjäksi!