Ensi vuoden sota

Natokenraalin skenaario

General Sir Richard Shirreff, 2017. War with Russia. Coronet 2016, 436 s.

En erityisemmin harrasta sotakirjoja, mutta kun silmiin sattui kirja, joka ei käsittele jo käytyjä sotia, vaan vasta ensi vuonna tulevaa, kiinnostuin asiasta. Huomiotani herätti myös tekijän sotilasarvo, joka mainittiin kirjan kannessa. Aikaisemmin muistan nähneeni vastaavaa vain ”Kapteeni Leo Rainion” (Mika Waltari ja Armas J. Pulla) teoksissa.

Sitä paitsi kansiteksti kertoo, että kyseessä on ”kiireinen varoitus korkealta sotilaskomentajalta”. Ja toden totta, tekijä on eläkkeelle siirtynyt Naton Euroopan joukkojen strategisen ylipäällikön sijainen eli DSACEUR, joka ei kainostele mainostaa kirjaansa kertomalla, että sen tarina on yksi sellaisista täysin mahdollisista skenaarioista, joita Naton sotapeleissä harjoitellaan ja sitä paitsi varoitus. Sota on vielä estettävissä, jos toimitaan nyt.

Itse asiassa kirjan opetus löytyy jo johdannosta ja se on lyhyt: on oltava tarpeeksi voimaa venäläisten pysäyttämiseksi, muuten ne tekevät mitä haluavat. Tämä saarna kertautuu sitten yhä uudelleen, kun arvostellaan eritoten Englannin armeijan ja laivaston leikkauksia, niistä joudutaan maksamaan kova hinta.

Sankareita ja konnia ei sotakirjoissa yleensäkään tarvitse arvailla. Tässä tapauksessa pari huipputekijää suorastaan ratkaisee koko pelin, mikä suututtaa Venäjän presidenttiä siinä määrin, että hän antaa tehtäväksi näiden henkilökohtaisen rankaisemisen.

Katala ja absoluuttisen kyyninen presidentti, jonka nimi on Vladimir Vladimirovitš lavastaa provokaation, jonka varjolla Ukrainan koko eteläosa liitetään Venäjään. Hyökkäys oikeutetaan sillä, että ukrainalaiset muka ovat syyllistyneet koulun tulittamiseen, mikä tappaa suuren määrän lapsia. Myös pari amerikkalaista kouluttajaa kidnapataan ja heitä syytetään tunkeutumisesta Venäjälle.

Kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Yhdysvaltain uusi presidentti Lynn Turner Dillon on toista maata kuin aiempi presidentti. Hän oli nahjus, joka kannatti ”kädet irti Venäjästä” -politiikkaa.

Dillon sen sijaan alkoi oitis aseistaa Ukrainaa, mikä kyllä paradoksaalisesti johti Venäjän hyökkäykseen, miltä länsi ei sitä suojannut, eihän se ollut edes Naton jäsen.

Muista merkittävistä hahmoista mainittakoon spetsnaz-majuri Vronski, joka johtaa likaisia operaatioita niin Ukrainassa kuin Baltiassa, hänen apurinsa Anna Brežneva ja näiden ohella muun muassa kenraali Kirkorov. Huumorintajuni saattaa olla kieroonkasvanut, mutta tämä nimigalleria sai minut jotenkin hyväntuuliseksi.

Lisäksi huomiota kiinnittää henkilöiden poliittinen korrektius. Naiset ovat kaikilla tasoilla avainasemissa ja hyvin meneekin. Myös jokunen kehitysmaista saapunut maahanmuuttaja osallistuu urotöihin. En kuitenkaan havainnut, että sankarien sukupuolinen suuntautuminen olisi pyrkinyt noudattamaan sen koko tosiasiallista kirjoa ja tätä on epäilemättä pidettävä puutteena.

Joka tapauksessa, Venäjän ruokahalu on tämän kirjan mukaan suuri, mutta alueellisesti tuskin ulottuu Ukrainan, Baltian ja ehkä läntisen Puolan ulkopuolelle, mutta onhan sitä siinäkin. Venäjä siis valloittaa myös Baltian ja tämä oikeutetaan lavastamalla Riiassa venäläisväestön mellakoita, joiden yhteydessä tarkka-ampujat tappavat muutamia nuoria naisia.

Naton jäsenyydestä ei Baltian maille näytä olevan oikeastaan mitään hyötyä, sillä itse asiassa kaikki maat kieltäytyvät sotatoimista Venäjää vastaan, vaikka se röyhkeästi hyökkää Baltiaan ja muun muassa tuhoaa Riian kansainvälisen lentokentän.

Vasta siinä vaiheessa, kun riittävä määrä kunkin maan omia kansalaisia on tapettu, aletaan tuo kuuluisa viides pykälä ottaa vakavasti. Tämä on siis uskottava skenaario, kun sen kerran asioita läheltä tunteva henkilö esittää. Eivät ne ulkomaat hevin ole pommerilaisen krenatöörin luiden arvoisia.

Jostakin syystä Naton joukkojen kokoon haaliminen ja tuominen Itämerelle on valtava urakka, jossa lisäksi möhlitään oikein kunnolla. Britit lähettävät paikalle upouuden lentotukialuksensa, joka ei edes ole valmis taisteluun. Se upotetaan kolmella torpedolla, vaikka oli laskettu, etteivät venäläiset mitään niin röyhkeätä uskaltaisi. Falklandin sodan ja Amiraali Belgranon muisto ei siis tullut jostakin syystä mieleen.

Koko sodan ratkaisee uskomattoman uhkarohkea ja riskialtis hyökkäys erikoisjoukoilla Kaliningradin Iskander-patterien kimppuun. Sitä valmistellaan aluksi kyberoperaatiolla, jossa Rasputin-niminen mato ensin lamauttaa vihollisen elektroniset toiminnot.

Viimeisen silauksen asialle antaa sankarilentäjä, joka vaientaa raketilla raskaan konekiväärin. Tätä operaatiota täytyy pitää riskialttiina, koska mikään ei takaisi, etteivät Iskanderit jostakin syystä vaurioiduttuaan lähtisi liikkeelle, mikä aloittaisi koko maailman tuhoavan ydinsodan.

Itse asiassa jo moisen riskin ottamista kai on pakko pitää rikollisena toimintana. Onko olemassa mitään asiaa, jolla sen toteutuminen voitaisiin kompensoida?

Kenraali ei tällaisia kysele. Itse asiassa tällaisia momentteja ei jännitysromaanissa kai pidäkään kartella ja ehkä sentään voidaan ajatella, ettei myöskään Naton sotapeleissä ole saatu aikaan ihan näin hurjia tilanteita tai ainakaan tällä tavoin niitä ratkaistu.

Suurin kiinnostukseni tässä kirjassa kohdistui Suomen rooliin. Sikäli, kuin havaitsin, se mainitaan vain kaksi kertaa, toisen kerran jopa Ruotsin kanssa ”liittolaisena”, joka ei kuitenkaan tule peliin mukaan.

Mikäli kirjan pohjalta voisi tehdä johtopäätöksiä, olisi Naton jäsenyys hulluinta, mitä Suomi voisi tehdä. Mitään turvaa mokomasta turinatuvasta olisi tiukan tullen turha odottaa. Se, että Baltian maat saivat lopulta tuekseen suuren Nato-armadan oli lähinnä pieni ihme.

Joka tapauksessa, Suomen alueen valloittaminen ja siis asevoiman käyttäminen sitä vastaan ei ainakaan tässä skenaariossa näytä kiinnostaneen sotaista Venäjää pennin vertaa. Miksi kiinnostaisikaan? Naton jäsenmaata sen sijaan kohdeltaisiin tietysti aivan toisin.

Tilanne Euroopassa ja maailmassa on valitettavasti mennyt sellaiseksi, että ydinaseiden käyttöä pidetään mahdollisena molemmin puolin. Kirjoittajan suuresti ihailema Yhdysvaltain uusi presidentti on tässä suhteessa yhtä tiukka kuin Venäjän presidentti.

Näinhän ne asiat ratkeavat, tuntuu kirjoittaja hyväksyvästi nyökkäilevän. Lallusten johtama länsi olisi tuomittu jäämään itäisen hirmuvallan riepoteltavaksi eikä sellainen elämä ole minkään arvoista.

Mutta toki asiat olisi parempi hoitaa ilman ydinuhkaa ja silloin keinona on konventionaalisen sotilaallisen valmiuden kohottaminen niin suureksi, ettei hyökkääjän tee mieli kokeilla onneaan.

No, skeptinen lukija saattaa epäillä, että tie onneen mahtanee olla näin simppeli vain ammattisotilaalle. Ja todellakin, kirjoittaja on tarkastellut politiikkaa vain sotilasvarustelun ja tarkemmin sanoen sen puutteiden kannalta ja voitetun sodankin jälkeen hän jättää Venäjä-suhteet politiikan ammattilaisille.

Sivumennen sanottuna: kasvonsa menettäneen Vladimir Vladimirovitšin jälkeen Venäjän presidentiksi tulee kova venäläinen nationalisti. Lukija saattaa saada käsityksen, ettei onnea eikä yleensäkään juuri tavoittelemisen arvoisia päämääriä saavuteta pelkillä aseilla. Mitä mahtaneekaan tulevaisuus vielä tarjota?

Tämä opetus ainakin näyttää ilmeiseltä. Mitä muuten tulee kirjan opetuksiin, kannattaa muistaa, ettei se ole tarkoitettu vain thrilleriksi, jollaisena se kohtalaisesti toimii, vaan myös poliittiseksi puheenvuoroksi. Senhän kirjoittaja painokkaasti sanoo.

Tulkitsen, että ainakin Suomen kannalta kirjan tarina varoittaa Nato-jäsenyydestä. Muuten se näyttää kannattavan varustelutason voimakasta nostamista myös Itämeren piirissä. Enpä taida ostaa tätäkään mielipidettä.