Suomi Venäjän mediassa

Suomi Venäjän mediassa

Autonomisen Suomen ja Venäjän välillä vallitsi aikoinaan syvä informaatiokuilu. Venäjää osaavia oli Suomessa vähän, mutta toki heitä sentään oli. Normaaliin sivistykseen venäjän osaaminen sen sijaan ei kuulunut edes korkeakouluasteella.

Suomen lehdet kyllä referoivat runsaastikin venäläisten viestimien kirjoittelua, etenkin mikäli asia koski Suomea. Toiseen suuntaan kommunikaatio kulki huonommin, vaikka Suomen kysymys kyllä siellä noteerattiin usein jopa laajasti. Asialla olivat erityisesti ns. Suomi-syöjät, mutta olihan siellä muitakin.

Neuvostoaikana itäisen naapurimme vallanpitäjät näkivät paljon vaivaa eristääkseen maansa kapitalistisen lännen informaatiotilasta ja onnistuivat siinä varsin hyvin.

Kyse ei ollut ainoastaan sensuurista ja radiolähetysten häirinnästä, vaan myös vieraiden kielten opiskelun ja harrastuksen säännöstelystä. Kun tähän lisättiin voimakkaan patrioottinen ja ideologisoitu kasvatus ja propaganda yhteiskunnan kaikilla tasoilla, päästiin tilanteeseen, jossa neuvostoihmisen koko kulttuuri oli käytännössä irtileikattu läntisestä. Vain suuret eurooppalaiset klassikot yhdistivät.

Neuvostoliiton romahdettua tilanne muuttui olennaisesti. Nyt ei enää ylläpidetä uutisten tai taiteellisten esitysten sensuuria ja journalisteilla on kutakuinkin täysi vapaus jopa poliittisten mielipiteiden esittämisessä. Muodollisia sananvapauden esteitä on tuskin lainkaan.

Toinen asia on, että Venäjän ylivoimaisesti tärkeimmät viestimet eli televisiokanavat ovat valtion hallussa ja se käyttää niitä oman mielensä mukaisesti. Tämä merkitsee suunnitelmallisen propagandan niskalenkkiä tiedotuksesta. Vaihtoehtoisia kanavia etsivät pystyvät kyllä niitä löytämään, mutta kilpailussa lukijoista ne eivät menesty.

Valtion hallitsema propagandakoneisto merkitsee tietenkin tiedotuksen vääristymistä. Niin sanotut valeuutiset ovat myös keino, jolla lukijaa ja katsojaa ja jopa yleistä mielipidettä voidaan yrittää hämätä.

Tässä ei ole periaatteellista uutta. Valtion hallitsema tiedotuskoneisto on meidänkin maassamme ollut todellisuutta sotien aikana ja propagandaa on vaihtelevalla menestyksellä tehty milloin minkin asian puolesta.

Kaiken kaikkiaan voi oman maamme katsoa menestyneen hyvin sodan aikaisessa informaationhallinnassa ja propagandataisteluissa, jotka olivat usein hyvinkin vaativia, kun vastapuolena ei ollut vain Neuvostoliiton propagandakoneisto vaan myös Englannin arvostettu BBC ja tietyssä määrin myös ruotsalaiset ja amerikkalaiset tahot.

Neuvostopropaganda sen sijaan tehosi heikosti suomalaisiin, ainakin siinä vaiheessa, kun suuri osa heistä oli nähnyt omin silmin Itä-Karjalaa ja saattoi verrata toisiinsa todellisuutta ja propagandan siitä luomaa kuvaa.

Tämä etu menetettiin, kun näyttämölle astui uusi sukupolvi, joka sai varsin korkean koulutuksen ja sen myötä valmiuden omaksua korkean abstraktiotason propagandaa, jolle konkreettinen todellisuus oli toisarvoista.

Siitä huolimatta tuo mainittu informaatiokuilu Neuvostoliiton ja oman maamme välillä säilyi. Propagandan omaksujilla ei normaalisti ollut mitään realistista kuvaa siitä, millaista elämä Neuvostoliitossa oikeasti oli ja mitä kansa siellä ajatteli.

Tämä johtui pitkälti yhteisen kielen puutteesta. Venäjää Suomessa osattiin yhtä vähän kuin autonomiakaudellakin ja muita kieliä taas Neuvostoliitossa osattiin vain nimeksi. Varsin harvoin saatettiin löytää riittävän hyvin osattu yhteinen kieli, joka usein oli suomi.

Nyt tilanne on muuttunut. Maassamme asuu sekä absoluuttisesti että suhteellisesti ottaen paljon enemmän venäläisiä kuin koskaan ennen historiamme aikana.

Tämän väestön kanssa on mahdollista kommunikoida suomeksi, mutta sen lisäksi voi Venäjällä nykyään lähes kaikkialla tulla ymmärretyksi myös englannin kielellä. Sen osaaminen on lisääntynyt valtavasti parin vuosikymmenen aikana. Meillähän siitä on samaan aikaan tullut käytännössä toinen kotimainen kieli ruotsin jäädessä kolmannelle sijalle.

Kuitenkin kommunikaatio venäläisten kanssa ja sitä mukaa Venäjän ymmärtäminen on meillä lisääntynyt vain hitaasti, jos lainkaan. Koko venäläisen ihmisen arkipäivä, puhumatta hänen informaatioympäristöstään, on jäänyt katveeseen.

Vai missä olette nähneet venäläisiä TV-sarjoja tai uutisia muusta kuin suuronnettomuuksista, rikoksista, militarismista, mielipuolisista poliitikoista, valeuutisista ja muista sensaatioista.

Onhan noilla asioilla uutisarvoa, mutta eivät ne kyllä auta ymmärtämään, mitä Venäjä on kulttuurisena ympäristönä ja mitä se merkitsee ihan tavalliselle Ivan Ivanovitšille hänen arkielämässään.

Mitä venäläisiin tulee, heidän on nyt mahdollista saada runsaasti tietoa ulkomaailmasta. Tiedon pimittäminen ja vääristely, joka oli normaalia neuvostoaikana, on jo hyvin riskaabelia. Valheesta kun on aina tupannut jäämään kiinni. Näinhän saattoi käydä jopa sodan ajan propagandataisteluissa.

Mitä tulee siihen, mitä ulkomaiset tiedotusvälineet kirjoittavat, venäläisillä on mahdollisuus tutustua tähän aineistoon käännösten kautta myös venäjäksi InoSMI-nimisellä sivulla.

Sivua julkaisee valtiollinen RIA-Novosti ja se kehuskelee julkaisevansa käännöksinä kaiken sellaisen ulkomaisen aineiston, joka on kääntämisen arvoista. Kommentit ja valinnankin sivusto kertoo antavansa lukijan tehtäväksi.

Kun julkaisijan tietää, herää toki varovaisuus. Vaikka InoSMI:n materiaali koostuu pelkistä käännöksistä, on se väistämättä valikoivaa.

Joka tapauksessa esimerkiksi Suomea koskevien juttujen kirjo on suuri. Tänään näyttää joukossa olevan muun muassa hesarin pitkä syntymäpäiväjuttu  Suomen ja Venäjän kulttuurisuhteiden omalaatuisesta veteraanista,Valdemar Melangosta.

Entä millaiset ovat suomalaisten mahdollisuudet seurata naapurin kirjoittelua omasta maastamme? Nykytekniikka on antanut meille ihmeellisiä laitteita, jotka tekevät enemmän tai vähemmän mahdolliseksi tunkeutua toisen kulttuurin piiriin sitä tuntematta ja kieltä osaamatta. Käännöskoneilla on puutteensa, mutta on niillä etunsakin.

Niiden käyttöalue on kuitenkin rajoitettu.

Mikäli haluaa saada yleiskuvaa vaikkapa siitä, mitä venäläiset tiedotusvälineet kirjoittavat esimerkiksi Suomesta, ei käännöskoneen antamalla avulla pitkälle pötkitä.

Mutta meilläkin on olemassa oma käännöspalvelumme, joka haravoi kaikki Venäjän tiedotusvälineet ja julkaisee referaatit Suomea käsittelevästä aineistosta. Sitä hoitaa Valtioneuvoston kanslia VNK, joka kolmasti viikossa julkaisee tiedotetta Suomi Venäjän mediassa.

Ainiston löytäminen on helppoa, sillä Integrum- niminen venäläinen palvelin kerää sen reaaliajassa ja mahdollistaa myös analysoinnin. Integrumin käyttö on maksullista, mutta sen palveluja voi hyödyntää esimerkiksi yliopistoissa, joissa sitä käytetään muun muassa tutkimukseen. Myös bisneksen piirissä sille on laajasti käyttöä.

VNK:n katsaus sen sijaan on ilmainen ja lähetetään sähköpostilla tilaajille. Se antaa hyvän kuvan siitä, miten monipuolisesti venäläiset viestimet käsittelevät Suomea. Niin sanottua human interest-materiaalia on joukossa runsaasti ja olen itse usein saanut ensi kerran juuri sieltä tietoja erinäisistä Suomessa tapahtuneista, minuakin kiinnostavista asioista.

Kun kyseessä on täysin neutraali käännöspalvelu, jossa kommentteja ja uutisia ei ole sotkettu toisiinsa, kuten ns. laatulehdistö meillä nykyään tekee, on itse asiassa hyvin outoa, ettei se ole avoin suurelle yleisölle, kuten naapurin InoSMI.

Miksi ei VNK voisi yksinkertaisesti panna kotisivulleen linkkiä tähän palveluun? Tiedän, että maassamme on suuri määrä Venäjästä kiinnostuneita henkilöitä, jotka mielellään tutustuisivat myös siihen, mikä naapuria Suomessa kiinnostaa ja miten maatamme ja sen elämää siellä arvioidaan.

Hallituksella olisi nyt tilaisuus hyvin yksinkertaisella keinolla ja ilman lisäkuluja avata suurelle yleisölle portti naapurimaan tiedotusvälineisiin edes tältä, tärkeältä osalta.

Se olisi omiaan lisäämään keskinäistä ymmärrystä ja poistamaan harhaluuloja, jotka usein näyttävät olevan varsin omituisiakin, tässä avoimen tiedotuksen maailmassa.