Kriisiajan näkökulmia

Tulevaisuus valinkauhassa

Tuleva Suomi. 1918 1. vuosikerta. Edistysseurojen kustannus-OY. Helsinki, 320 s.

Liberaali suomalainen kansalaismielipide oli hätää kärsimässä silloin, kun vanhoilliset piirit kukistetun kapinan jälkeen pyrkivät vyöryttämään politiikkaa takaisin oikealle.

Se argumentti, että yleinen äänioikeus oli saatu liian aikaisin ja tyhmä kansa oli siitä riehaantuneena vienyt maan sisällissodan helvettiin, ei ollut erityisen huono. Monesta se oli jopa vakuuttava.

Mutta itse asiassa Suomen kansan enemmistö ilmeisesti oli kapinaa vastaan. Sen kukistaminen tapahtui kansannousun avulla, sanottiin aikanaan, eikä turhaan. Entäpä jos kapina olisikin tehty aiempia säätyvaltiopäiviä vastaan? Olisiko kansan enemmistö silloin noussut puolustamaan sitä valtaa, jota nuo valtiopäivät edustivat?

Tätä kysyy lehden nimimerkki V.H. arvostellessaan Volter Kilven teosta Kansallista itsetutkistelua. Kansallinen onnettomuus oli päässyt tapahtumaan, mutta kaikkein pahin oli sittenkin vältetty. Suomi oli nyt ensimmäistä kertaan historiansa aikana riippumaton tasavalta.

Tuo asia oli todettu jo itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1917, mutta nyt, kun vallassa oli tynkäeduskunta ja lähes puolet kansan valitsemista edustajista oli poissa vallan kahvasta, oli taantumuksella suuri kiusaus pyörittää historian pyörää taaksepäin.

Tämä näkyi kuninkaan valitsemisessa, kunnallislakeihin ehdotetuissa muutoksissa, saksalaissuuntauksessa ja monessa muussa asiassa. Suuri määrä kansalaisia oli vankileireillä, joita ei kyetty kunnolla muonittamaan ja niin edelleen.

Tuleva Suomi kritisoi tiukasti niitä poliitikkoja, jotka poikkeusoloissa ja kansan ääntä vastaamattoman tynkäeduskunnan voimalla käyttivät nyt valtaa.

Hallituksen viaksi luettiin muun muassa pyhän kansallisen velvollisuuden eli Suur-Suomen luomisen ajaminen karille. Hallitus suuntautui Saksaan, mutta Saksa taas oli Venäjän kanssa sopinut, ettei Brest-Litovskin rauhan lisäsopimuksessa, ettei se millään tavalla sekaannu Venäjän ”ja sen eri osien” suhteisiin.

Tulevan Suomen liberaali väki ei toki halunnutkaan Suur-Suomea tai Varankia (Petsamoa) sotilaallisin keinoin, mutta uskoi, että Suomella oli edelliseen selvä ”siveellinen” ja jälkimmäiseen juridinenkin oikeus.

Lehdellä riitti kritisoitavaa noudatetun politiikan suhteen koko vuoden ajan, aina siihen saakka, kun tynkäeduskunnan kuninkaaksi valitsema Friedrich Karl vapautti Suomen velvollisuuksistaan itseään kohtaan.

Tasavaltalaisuus olikin lehden ehdoton ykkösteema. Toinen liittyi kasvatuskysymyksiin. Olivathan lehden keskeiset hahmot Oskari Mantere ja Gunnar Sarva tunnettuja koulumiehiä. Heidän laatimiaan oppikirjojahan minunkin sukupolveni sai lukea vielä 1960-luvulla.

Lehti oli kiinnostunut myös ajan muotiaatteesta, valtiososialismista ja esitteli muiden aatteiden muassa kristillistä sosialismiakin, joka sen kehittelijä kutsui myös kansallissosialismiksi.

Maltillinen sosialidemokraatti Väinö Voionmaa kirjoitti lehden palstoilla Suur-Suomi-kysymyksestä ja muistakin ajankohtaisista teemoista.

Kiinnostavia aiheita käsitteli myös Lauri Sauramo, joka kirjoitti kansanluonteista ja niiden jakaantumisesta eri kategorioihin.

Venäläinen kansanluonne oli hänen siteeraamansa auktoriteetin mukaan itse asiassa etelämaalaista -johtopäätös, jonka monet muutkin ovat kautta aikain tehneet. Suomalaisuudesta hän ei anna selkeätä tuomiota, mutta toteaa meidän olevan liian lähellä tätä kaaoksellista alkuainetta ja valitettavasti länsimainen sivistys, johon me liitymme niin luonteeltamme kuin historialliselta kehitykseltämmekin, on meidän kansassamme ollut aivan liiaksi pinnalla.

Niinpä meidän terveen edistyksemme ehdoton edellytys oli kiinni pitäminen länsimaalaisuudesta, arvostelevasta, lakipohjaisesta historiallisesta kehityksestä, jonka piiriin koko olemuksellamme ja kaikilta edellytyksiltämme kuulumme.

Miten sitten saatoimmekin joutua tuon äskeisen (1918) venäläis-aasialaisen tartunnan valtaan, saattoi jäädä enemmän tai vähemmän käsittämättömäksi.

Joka tapauksessa Sauramon kynästä lähti myös komein ylistys parlamentaariselle laitoksellemme, mitä olen missään nähnyt. Kyseessä oli peräti runo, jonka jokainen säkeistö päättyy kertosäkeeseen:

Ollut yksi on kaikkein ylin:

eduskunta on kansan pää.

Se lämmöllä äidin sylin

elinrientomme yhdistää.

Eiköhän tämä runo tänäkin päivänä soveltuisi eduskunnan juhlahymnin sanoitukseksi? Sitä laulettaisiin aina valtiopäivien avajaisissa ja muina suurina juhlina.

Tässä esimerkiksi kolmas säkeistö:

Niin kortemme yhteen kannamme

niin parhaamme kansalle annamme

nisut kaunasta puhdistamme

Voi sitä, ken kantanut kaunaa on,

eikä alistu alle sen tuomion,

jonka antavi korkeimpamme!

Sillä yksi on kaikkein ylin, jne.

Ja viides eli viimeinen säkeistö:

Miten tuimana taistelu riehuukaan,

ei nousta se saa, ei milloinkaan,

eduskuntamme korkeutta vastaan.

Sitä kansa on kantava kalleinnaan,

ja kansan se turvaa parmaillaan,

kuin äiti vaalivi lastaan.

Yks aina on kaikkein ylin:

eduskunta on kansan pää.

Se lämmöllä äidin sylin

elinrientomme yhdistää.

Se oli kalliisti ostettua viisautta, minkä eduskuntamme nälvijät muistakoot.