Sotilaan muona

Lounaspussit

Venäjän armeija oli aikoinaan kuuluisa siitä, että sen miehet tulivat vähällä toimeen. Heille tarvitsi jakaa vain pari unssia jauhoja päivässä ja siitä he sitten kehittivät syötävää.

Tulen eli tässä tapauksessa nuotion käyttö oli tietenkin aina tarpeellista, vain sillä tavallahan syntyi helposti myös oikeita herkkuja, kuten muistamme Sodan ja rauhan kapteeni Tušinin aiheellisesti todenneen antaessaan Pierrelle tuhkassa paistettuja perunoita, joiden päälle oli ripoteltu suolaa.

Armeijan huolto on tietenkin sen toiminnan välttämätön tukijalka. Mikäli joukoilla on tapana kylvää joka päivä junalasteittain luoteja ja kranaatteja viidakkoon enempiä tähtäilemättä ja nauttia vaihtelevia useamman ruokalajin aterioita, tarvitsee jo, sanokaamme, yksi divisioona valtavan organisaation, jotta tällaisen porukan eläminen voitaisiin turvata edes ravinnon ja ampumatarvikkeiden osalta.

Yhdessä päivässä menee helposti kymmeniä tonneja pelkkää ruokaa ja juomaa. Tämä rajoittaa vakavasti moisen yhtymän manööverikykyä.

Mutta entäpä, elleivät soturit saakaan päivittäistä jäätelöään tai cokistaan, oluesta puhumatta? Silloin väki alkaa nurista ja sen suorituskyky laskee, saattaapa kärsiä luotettavuuskin.

Suomen armeija pärjäsi aikoinaan tarvittaessa jopa sellupuurolla, kuten Tuntemattomassa todistetaan, mutta kylläpä sen takia lienee sielunvihollisen nimikin usein mainittu. Kristityn armeijamme moraali ja otollisuus vaarantuivat varmaan samalla arveluttavasti.

Tyypillisempää lienee ollut, että jouduttiin järsimään vanikkaa eli näkkäriä ja särpimään vettä palan painikkeeksi. Jos vesi on kunnollista, pärjää näinkin useita päiviä. Ja jopa alkaa leipäkin maistua.

Mutta se oli ennen se.

Nyt on tytöille ja pojille jaettu joissakin tapauksissa lounaspussit, joissa on pelkkää kuivaa muonaa, joka on syötävä kylmänä.

Luulen, että idea on sinänsä hyvä, mutta jätetty puoliväliin. Kuten Sulkavan soudussa houkuttelee vain se pitkä matka, 60 kilometriä, koska vasta se näyttää, mitä tiukan paikan tullen pystyy tekemään, niin myös soturinplanttujen pitäisi joskus kokeilla vaikkapa viikon eräelämää pelkän näkkärin voimin. Olisi, mistä kertoa.

Joskus voisi komppaniaa kohti antaa palkinnoksi kilon läskiä hyvästä suorituksesta. Luulen, ettei siitä kieltäydyttäisi. Hyvin ohuesti siveltynäkin se särvittää niin, kuten kerrotaan.

Mutta miksi ihmeessä pakotettaisiin nuoria syömään nimenomaan kylmää ruokaa? Onko kyse siitä, ettei heidän kuitenkaan uskota kykenevän sitä lämmittämään ainakaan eräoloissa? Vai eikö tulentekoa uskalla antaa asevelvollisille edes kantahenkilökunnan valvonnassa? Vai onko tuo armeijan huoltoporras vain niin lahjaton, ettei osaa muita vaihtoehtoja kuvitella?

Satun tietämään, että Venäjän armeijassa ns. kuiva-annokseen kuuluu myös päivittäin pari lämmitettävää ruokaa, jotka on pakattu kissanruokapurkkia muistuttavaan paksuun folioastiaan.

Lisäksi annoslaatikossa on veden- ja myrskynkestäviä tulitikkuja ja muutama spriitabletti. Kun halutaan lämmintä ruokaa, sytytetään spriitabletti pellistä väännettävän pienen telineen alle ja kas, parissa minuutissa on valmiina höyryävä ja maukas stroganoff tai vastaava. Myös kahvia ja teetä runsaan sokerin kera on tarjolla.

Venäjän armeijan ruokahuollosta vastaava kenraali kehui AiF-lehdessä taannoin, että heillä on maailman parhaat annokset, joissa kaloreitakin on peräti neljä tuhatta. Sillä jo syöksyy kerran jos toisenkin.

Koko sotilaan päivittäinen kuiva-annos eli suhoi pojok taitaa painaa pari kiloa ja siitä vielä puuttuu vesi. Niinpä vanhanaikainen divisioona haukkaa sellaisia jo parinkymmenen tonnin verran eli usean rekkakuorman edestä päivässä.

Eikä niitä sotilaista uskalla lätäköstäkään juottaa, joten tuohon voidaan lisätä vielä kymmenen tonnia vettä. Tosin kuiva-annoksessa on vedenpuhdistustabletteja, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty.

Aikoihin on siis eletty kapteeni Tušinin ja hänen aseveljiensä päivistä. Pullamössöpoikiahan siellä naapurissa taitaakin olla.
Tämä liukas tie näyttää Venäjän armeijalle alkaneen jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin se sai kenttäkeittiöt. Tämä oli tärkeä innovaatio ja keisari Wilhelm II kertoo muistelmissaan, että hän huolehti sen saamisesta käyttöön myös Saksan armeijassa.

Mukavaahan se lämmin ruoka on ja sen päivittäinen saanti varmasti vaikuttaa myös mielialaan. Mutta siinä oikeassa sodassahan pyritään puolin ja toisin tuhoamaan kaikki mahdollinen, mukaan lukien ja jopa aivan erityisesti vastustajan huolto.

Kun siinä sitten ollaan tyhjien käsien kanssa ilman annospusseja ja kuiva-annoksia, niin mahtanee tulla monelle jo kiukun kyynel silmään ja saattaa yllättää myös paniikki: kestämmekö me tätä?

On siis tervettä kehitystä, että sotilaskoulutuksessa luodaan valmiuksia tulla toimeen pelkillä sipseillä ja suklaalla. Mutta ne taitaa monella aikamme nörtillä jo olla muutenkin. Mutta luulen, että ainakin päivittäinen cokis on mieliala- ja imagosyistä välttämätön. Senhän myös Suomen armeija varmaan ytmmärtää.