Kultakausi

Kultakausi

Joel Lehtonen, Putkinotkon herrastelijat. Lisiä herra Aaapeli Muttisesta ja hänen rakkaistaan. Arvi A. Karisto osakeyhtiö 1920, 357 s.

Pekka Tarkka, Joel Lehtonen I. Vuodet 1881-1917, Otava 2009, 431 s.

Jotkut kuulemma lukevat Lehtosen Kerran kesällä-kirjan uudelleen joka kesä. Olen itsekin sitä harrastanut, mutta tällä kertaa tartuin pariin kirjaan, jotka olivat jääneet rästiin, kuten luulin.

Itse asiassa osoittautui kyllä, että Putkinotkon herrastelijat onkin vain jälkimmäinen osa Putkinotkoa. Aiempi osa oli alaotsikoltaan Putkinotkon metsäläiset. Kuvaus laiskasta viinatrokarista ja hänen ahkerasta akastaan.

Yhteisnimellä niteet sitten olivat uuden alaotsikon alla: Kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta.

Kirjan otsikon tarkoituksena lienee aina virittää lukija tietynlaisiin odotuksiin. Tässä tapauksessa luvataan esitellä paheita sekä yhteiskunnan ylemmältä että alemmalta portaalta. Vain akan ahkeruus nousee kontrastina laiskuutta ja tyhmyyttä vasten ja paljonko silläkään hyveellä on saavutettavissa noissa oloissa.

Tuo armoton –tai ehkä sentään toisinaan hiukan armeliaskin- tapa tarkastella oman ajan ilmiöiden niitä puolia, joita ihmiset eivät itse näe eivätkä suostu näkemään, tekee Lehtosesta hyvin kiinnostavan aikalaistodistajan (Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lehtonen ).

Toisaalla on saamattomuutta ja laiskuutta, toisaalla falskiutta ja tärkeilyä. Yhteiskunta kunnioittaa joutavuuksia ja korottaa korkealle mitättömyyksiä, mutta on siinä maailmassa paljon hyvääkin, aika odottamattomissa paikoissa sitä paitsi.

Lehtosen kirjoissa voi havaita runebergiläisen kansankuvan ironiaa ja Markkinoilta on suorastaan Hirvenhiihtäjien travestia. Kansan käytös on kaukana ylevästä ja se näyttää lähinnä primitiiviseltä ja lapsellisen pidäkkeettömältä eritteidensä keskellä.

Sama pistää silmään Putkinotkossa. Kun ajattelee sen ajan sensuurimentaliteettia, tuntuu suorastaan ihmeeltä, että niin tavattoman kursailematon kielenkäyttö painetussa sanassa saattoi olla mahdollista. Olihan tuhoon aikaan paljon asianmukaisempaa pamauttaa ihminen hengiltä kuin esittää painettuna ruokoton sana.

Tuo epärunebergilainen kansankuvaus sai toki pian paljonkin lisää edustajia, Kiannosta Sillanpäähän. Kun Linna sitten aikoinaan esitti oman versionsa, oli asia jo tavallaan aivan tuttu, joskin ennenkuulumaton siinä pyhässä piirissä, johon sota kuului.

Pekka Tarkka kiinnittää aiheellisesti huomiota siihen, että Lehtonen kuuluu aikakauteen, jolloin suomalainen kulttuuri yhtäkkiä puhkesi kukkaansa.

Sehän oli joka suhteessa murrosaikaa eikä vähiten siinä, että nyt astuivat esille rahvaan piiristä tulleet lahjakkuudet ja suoranaiset nerot, ihan oikeat suomalaiset. Ja siitä on vain noin sata vuotta…

Poikkeuksellista tietenkin oli, että Lehtosen kaltainen äpärä ja huutolaispoika saattoi yhtäkkiä huomatakin olevansa aikansa sivilisaation huipulla, laajasti alkukielillä eurooppalaiseen kulttuuriin tutustuneena ja Pariisit, Italiat ja Afrikat kolunneena. Suomen pieniä ympyröitä sopi tarkastella maailmanmiehen silmin, mutta myös oman kansan villeyttä kokeneena.

Metsän kantohinta toi Savon sydänmaille uutta vaurautta, josta myös tuhmat herrat pääsivät osalliseksi, suoraan tai välillisesti ja sitä myöten pian myös rahvas.

Aatelisten ”hovit” siirtyivät talonpoikaisiin käsiin, kuten laajasti kävi muuallakin kuin Suomessa. Ansaitsemattomat pikavoitot, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus olivat vain osittain jotakin uutta. Keskeisiltä osiltaan samaa oli ollut jo Vanhan testamentin aikoina.

Nietzscheläisyyteenkin liitetty Lehtonen edusti sitä vapaamielistä kapinallisuutta, jonka kotimaaksi tuohon aikaan pidettiin yleisesti Ranskaa. Ibsen, Strindberg ja muut pohjoismaalaiset kulkivat henkisen isänmaansa viitoittamia latuja.

Lehtonen on kuitenkin omanlaisensa. Hän ei ole Ibsenin kaltainen simppeli saarnaaja eikä myöskään Strindbergin kaltainen sivistyneistön ja joutilaan naisluokan kriitikko. Hänen kynänsä on yhtä armoton jokaiselle kansankerrokselle ja toisaalta kyllä myös ymmärtäväinen. Eivät ne tuhmat herratkaan niin tuhmia ole ja naisethan ovat aivan ihania.

Tarkka etsii Lehtosen romaanien esikuvia todellisuudesta ja niitähän löytyy. Tosin kirjailija tietenkin on käyttänyt vapauttaan ja yhdistellyt ja muutellut asioita rennosti.

Juho Rissanen Aapeli Muttisena on minusta yllättävä tulkinta, mutta mikäpä ettei. Varmaankin samat piirteet sieltä löytyivät, uskotaan niin. Ernst Lampén, Iso-Keisari tuntuisi myös osaltaan sopivan hahmon taakse.

Aholahden piru-paronit, Pistolekorsit, muuten, eivät olleet mitään balttilaisia paroneita, vaan alun perin sulkavalaista Partasen sukua. Suvun yhden edustajan oli Kustaa II Adolf aateloinut, kun tämä oli pelastanut hänen henkensä taistelukentällä.

Venäjän puolelle suku jäi Turun rauhassa, kuten Savonlinnakin. Ne, jotka lukevat Grigori Rasputinin vaiheista Venäjän hovissa, törmäävät jälleen Pistolekorseihin, jotka kuuluivat, montenegrolaisten prinsessojen kanssa, juuri tähän seurapiiriin.

Mutta se vie jo kauas aiheesta.

Minusta koko epookki, tuo Suomen taiteen kultakausi on jotenkin erityisen kiintoisa. Kuten myös Tarkka kuvaa, se oli aikaa, jolloin harvalukuinen uusi suomalainen sivistyneistö tunsi toisensa ja tapasi milloin Roomassa, milloin Pariisissa ja tietenkin kesäisin ympäri Suomea sijaitsevilla huviloilla.

Vierailut, mielellään esimerkiksi rommilaatikon kera, kuuluivat asiaan ja kun mentiin vierailuille, viivyttiin yksin tein viikko jos toinenkin.

Eipä taida tämän ajan ilmapiiri ja mentaliteetti venyä tällaiseen joviaaliin yhteishenkeen. Sen sijaan, että vietettäisiin tšehovilaista (tai vaikkapa gorkilaista) huvilaelämää, eristäydytään mökille ja vaimot nalkuttavat lehdissä siitä, että joskus saattaa tulla ihan kutsumattakin joku vieras pistäytymään…

Voi aikoja, voi tapoja!

Tässä tulee ihan mieleeni Bulat Okudžava, joka ikävöi Venäjän kulttuurin kultakautta, vaikka Neuvostoliitto olikin, kuten todistettiin, maailman kehittynein valtio:

Былое нельзя воротить, и печалиться не о чем,
у каждой эпохи свои подрастают леса...
А всё-таки жаль, что нельзя с Александром Сергеичем
поужинать в "Яр" заскочить хоть на четверть часа.

Ei voi mennyttä takaisin saada ja mitäpäs siitä,

aika jokainen aarteensa omat kai luo…

Mutta harmittaa vain, ettei Puškinin kanssa nyt,

edes vartiks’ voi ”Jarissa” pöytäänsä istahtaakaan.

Ja se käännös nyt on vähän sinne päin… Mutta kannattaa kuunnella koko laulu:

https://www.youtube.com/watch?v=Xhp7ZWfgK10