Vastustaja

Vastustaja ja vihapuhe häntä vastaan

“Ich bin der Geist der stets verneint!
Unde das mit Recht; denn alles was entsteht
ist werth daß es zu Grunde geht;
Drum besser wär's daß nichts entstünde.
So ist denn alles was ihr Sünde,
Zerstörung, kurz das Böse nennt,
Mein eigentliches Element.”

Tämän maailman meininki on täynnä taistelua, kuten jokainen demokraattinen poliitikko tietää. Hän yleensä myös ymmärtää, ettei vastustaja yleensä ole suoraan isästä perkeleestä, vaan yrittää vain ajaa omia tai ryhmänsä etuja ja toteuttaa hyvää ja oikeaa sillä tavalla kuin sen itse ymmärtää.

Tämähän on poliitikon tehtävä ja olennaista on, että hän sitä tehdessään säilyttää solidaarisuuden koko poliittista yhteisöään kohtaan. Mikäli osoittautuukin, että hän tosiasiassa on jonkin muun tahon asialla, on hän ilmeisesti yhteiskunnan vihollinen. Public enemy, sanoisi amerikkalainen ja venäläinen puhui aikoinaan peräti kansanvihollisesta.

Mutta näissä ollaan tekemisissä vielä maallisten asioiden kanssa, jotka ovat aina suhteellisia ja pitäisi sellaisiksi ymmärtää.

Sitten kun päästään teologiselle tasolle, voi tunnetun furor theologicuksen päästää irti ja vastustajaksi paljastuukin itse paholainen. Sehän se on se villakoiran ydin, kuten Goethe aikoinaan totesi.

Motossa annettu luonnehdinta paholaisesta esittää hänet hävittäjänä ja kieltäjänä. Synti, hävitys ja paha samaistetaan. Niiden vastakohdaksi jää rakentaminen, kehitys.

Saatana tarkoittaa vastustajaa samoin kuin diabolus. Vanhan tarun mukaan Lucifer, joka tarkoittaa samaa, oli Jumalan vastustaja ja itse asiassa langennut enkeli, jonka tarkoituksena oli valon tuominen ihmisille. Tämä taas ei jostakin syystä ollut Herralle otollista.

Nykyään me Suomessa tunnemme Luciferin nimen grillistä. Aikoinaan idealtaan sama Solifer, auringon tuoja, oli polkupyörän dynamon nimenä. Piruihin on opittu suhtautumaan leikkisästi.

Aikoinaan taistelu paholaista vastaan oli yhtä totista kuin muhamettilaisten ns. suuri jihad: suurin tehtävä on omassa sielussa tapahtuvan taistelun voittaminen.

Vanha manikealainen hyvä-paha –ajattelu ei vain ota hävitäkseen. Kun uskonnolliset hahmot ja vertauskuvat alkavat tuntua korkeintaan huvittavilta, syntyy ilmeinen tilaus löytää niille korvikkeet tästä maailmasta.

Yleisesti ottaen on ymmärrettävää, että oman ajattelun ja omien arvojen vastustajat ovat niitä, joita vihataan. Päinvastainen tilannehan olisi aika absurdi.

On kuitenkin outoa, että tässäkin tapauksessa voimme löytää aivan selviä teologisen vihan piirteitä: vastustaja on se, jonka takia utopia jää toteutumatta. Vastustajan takia joudumme kaikki helvettiin, vesi nousee, ilma myrkyttyy ja vedet saastuvat.

Muistan hyvin, millaisia vertauksia ja herjoja äkkiväärät esittivät aikoinaan ns. penseistä eli sosialidemokraateista, jotka olivat eksyttäneet työläiset pois oikeasta uskosta: heillä ei ollut selkärankaa, ei epäitsekkyyttä, ei rohkeutta… Näitä kaikkia taas oli omalla joukolla ylen määrin, mutta eihän sekään riittänyt.

Paholaisen vihaaminen on jokaisen luonnollinen tehtävä ja itsestäänselvyys. Neuvostoliittolaisessa sota-ajan laulussa laulettiin:

kak dva razlitšnyh poljusa,

vo vsem vraždebny my,

za tsarstvo sveta boremsja,

oni –za tsarsvo tmy!

Tässä osapuolet esitettiin toisiaan hylkivinä magneettisina napoina, jotka olivat joka suhteessa erilaiset, kuin valo ja pimeys.

Vastustajan pahuudesta ei olekaan tässä tapauksessa mitään epäilystä, eräissä muissa suhteessa esitetty skenaario jättää kyllä varaa täsmennyksille.

Olen usein todennut sen tavattoman suuren arvon, joka vihalle annettiin Neuvostoliitossa ennen sotaa eli suuren terrorin aikana ja sen jälkeen sodan aikana. Siinä voi puhua jo kultista.

Rakkaus puolestaan on hempeämpi asia eikä oikein tunnu yhtä tehokkaalta ja uskottavalta kuin viha.

Itse asiassa molemmat ovat lähes rajattoman monimuotoisia asioita, minkä johdosta näiden ilmiöiden pakottaminen saman yleiskäsitteen alle on useinkin vain helppohintainen tapa vesittää se asia, josta todella on kysymys.

Muistan vielä 60-luvulla lukemani psykoanalyytikko Karl Menningerin teoksen Rakkaus vai viha? (Man Against Himself), joka oli kirjoitettu jo toisen maailmansodan aattona.

Psykoanalyysin turvin kirjoittaja venytti ja vanutti asioita tarpeen mukaan, hieman nykyisen nipistelytieteen tyyliin ja –ainakin minun ymmärrykseni mukaan- kirosi kaikenlaisen aggression ja sellaistahan ilmeni ja ilmenee  jossakin muodossa aina siellä missä jotakin luodaan –ei vain hävitettäessä, kuten Mefisto tekee.

Kaiken aggression ja vihan kaikkien varianttien samaistaminen ja kiroaminen on yhtä typerää kuin olisi väittää kaikkia seksuaalisuuden ilmentymiä erinomaisiksi ja haluttaviksi asioiksi taikka kaikkia nesteitä ravitseviksi ja hyviksi.

Sama se koskee ns. rakkautta. Sen kyltin alta löytyy paitsi monenlaista erinomaista ja tavoiteltavaa, myös monenlaista falskia ja äitelää ja suorastaan hengenvaarallista sisältöä.

Tämä olisi kyettävä edes jollakin tavoin ottamaan huomioon, kun asioista puhutaan. ”Vihapuhe” oli mielestäni alun perin aika neutraali termi, kun sen parikymmentä vuotta sitten ensimmäistä kertaa kuulin. Silloin sillä tarkoitettiin esimerkiksi sellaista ironista terminologiaa, jota kommunistit käyttivät uudesta Venäjästä (dermokratija, demokrad jne.).

Aikoihin on eletty, kun nyt tuon saman kyltin alla puhutaan suurestakin ongelmasta oman demokraattisen kulttuurimme piirissä. On olemassa vaara, että koko termiä käytetään demokratian idean vastaisesti, hämärtämään asioita ja demonisoimaan aivan legitiimejä mielipiteitä ja pyrkimyksiä.