Köyhää elämää

 

Kahvia, kortonkia ja kielioloja

 

Gunnar Suolahti, Elämää Suomessa 1700-luvulla II. WSOY 1917, 298 s.

 

Gunnar Suolahti tunnetaan etenkin etevänä ja tuotteliaana lamprechtilaisen sosiaalihistorian edustajana maassamme. Parhaiten tunnettuja ovat hänen papistoa ja pappiloita koskevat tutkimuksensa, joita ei enää tietenkään juuri kirjastoistakaan löydä, tieteellisiä kirjastoja tietysti lukuun ottamatta.

Tässä kirjassa sosiaalihistoriaa edustavat etenkin kahvin juontia ja seurakuntien kielioloja 1700-luvulla käsittelevät tutkielmat. Varsin yksityiskohtainen on poliittisen historian piiriin luettava tutkielma Sprengtportenin veljesten toiminnasta Kustaa III:n vallankaappauksen hyväksi.

Mitä otsikossa mainittuun kortonkiin (ransk. cordon, ruots. kordong) tulee, tarkoitetaan sillä tässä yhteydessä sitä sotilasketjua (cordon sanitaire), jolla Suomen itäraja suljettiin Venäjältä uhkaavan ruton leviämisen ehkäisemiseksi. Turun rauhan rajahan oli normaalioloissa heikosti valvottu ja siitä huolehti vain pari rajaratsastajaa.

Kun alkoi tulla uutisia Ukrainasta Puolaan levinneestä rutosta vuonna 1771 ja kun tauti lähestyi seuraavana vuonna Suomea, pantiin itäraja kiinni. Myös tuontitavaroiden laatuja rajoitettiin ja sairastuneita merimiehiä ja heidän laivojaan uhattiin kerrassaan hirmuisella Laivan ja calun ylösppolttamisen, nijnmyös Skepparin ja Laiwamiesten kuolettamisen haastolla.

Karanteenilaitos perustettiin ja pöpöjä koetettiin torjua muun muassa etikalla sekä katajan- ja ruudin savulla. Ahvenkosken karanteenihuoneessa joutui viettämään jopa 42 päivää eli karanteenin alkuperäinen merkitys quarenta=40 täyttyi.

Sotilasketjun eli kortongin miehillä oli ankarat ohjeet: ensin oli Venäjältä tulijaa huudettava 40 askeleen päästä pysähtymään, ellei tämä tehonnut, ammuttiin hänen hevosensa ja mikäli eteneminen vain jatkui, oli tunkeutuja ammuttava tai tapettava pistimellä. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli kielletty koskemasta ruumiiseen, hevoseen tai tavaroihin.

Jokainen siviilihenkilö, joka ilmaisi tai kiinniotti salakuljettajan, sai 1000 kuparitaalarin huomattavan palkinnon.

Näitä drakonisia säännöksiä tuskin lienee jouduttu soveltamaan. Kiinnostavaa on tässä yhteydessä se, miten suurena koettiin kortongin ylläpitämisen aiheuttama rasitus Savon rajaseuduilla.

Sotilaathan eivät Ruotsin valtakunnassa yleensä eläneen garnisonielämää, vaan työskentelivät omilla torpillaan ja ns. vapaajoukkojen miehet esimerkiksi renkeinä.

Kun nyt muutama sata miestä jouduttiin majoittamaan rajaseudun taloihin, jotka usein olivat vaatimattomia pikku mökkejä, oli paikallinen väestö hätää kärsimässä. Pelkkä sotilaiden syöttäminen tahtoi käydä koko seutukunnalle yli voimien, kun aika muutenkin oli ollut huono sekä vuodentulon että suolan saannin suhteen.

Sulkavalla kuului kortonkiin 85 miestä, Puumalassa 63, Rantasalmella 75 ja Kerimäellä 56.  Osittain likaisissa ja savuisissa asunnoissa oli niukasti tilaa, liian kauan jouduttiin nukkumaan samoilla oljilla ja kuluttamaan uniformuja, jotka ennen pitkää muuttuivat repaleisiksi.

Sotilaiden pitämiseksi terveinä heille oli päivittäin juotettava olutta, tervavettä ja maustettua viinaa. Myös heidän asumuksensa savustettiin ja pirskoteltiin etikalla.

Vuonna 1772 tapahtui tunnetusti Kustaa III:n vallankaappaus, jonka ideoijia olivat Sprengtportenin veljekset. He olivat hattuja eivätkä heidän aatteensa suinkaan nauttineet yksimielistä suosiota Suomessa. Operaatio oli hankala ja myös yllättävän kallis, alle tuhannen miehen matka maksoi peräti puoli miljoonaa kuparitaalaria kun lisäksi oli myös mobilisoitava joukkoja rajalle, mitä itse asiassa myös kortongin ylläpito oli merkinnyt.

Pelättävissähän oli naapureiden interventio, joka oli Puolassa jo alkamassa ja johti ensimmäiseen Puolan jakoon. Myös Ruotsi olisi saatettu paloitella naapurien kesken.

Sprengtportenien operaatio oli epäonninen. Kova vastatuuli vainosi Porvoosta lähteneitä sotilaita alusta pitäen ja edes Helsinkiin päästiin vasta monen päivän kuluttua. Suotuisalla tuulellahan matka sujuu muutamassa tunnissa.

Joka tapauksessa salaliittolaiset lopulta pääsivät Tukholmaan saakka, mutta Kustaa osoittautui sitten lopulta melko nuivaksi auttajiaan kohtaan. Kaikkeen varautunut operettikuningas oli antanut kyllä heille valtakirjansa, mutta muuntanut sen allekirjoituksessa käsialaansa ja tuhrinut vielä sormellaan sinettiä, niin, ettei sitä kehdannut kenellekään edes esittää. Sprengtportenit joutuivat toimimaan omalla riskillään.

Talonpoikaiston piirissä oli kyllä tuohon aikaan suurta tyytymättömyyttä.  Osittain syynä olivat omavaltaiset ja puolueelliset kruununmiehet, osittain sellainenkin maamme historiaan valtavasti ja myönteisesti vaikuttanut seikka kuin isojako.

Osa talonpojista oli varmaan oikeutetustikin tyytymättömiä heille erotettuihin tiloihin ja sitä paitsi maanmittarien palkkioita pidettiin kohtuuttomina. Puutetta oli myös viljasta ja suolasta, joka erinäisten yhteensattumien takia oli käynyt niukaksi. Sitä paitsi itärajan takaa ei nyt saatu Itä-Suomeen suolaa karanteenin takia. Kyseessä lienee enimmäkseen ollut Vienanmeren varnitsoissa keitelty suola.

Kuningasvalta herrojen itsevaltaisuuden vastapainona herätti siis talonpojissa toiveita. Tosin viinanpolton kieltäminen oli paha takaisku. Sen tavoitteena oli lieventää pahaa viljapulaa, mutta toisaalta se esti viljan tuottoisan jatkojalostuksen, joka oli monelle talonpojalle ollut merkittävä sivuelinkeino.

Suolahti kuvaa kiintoisasti joitakin talonpoikien yrityksiä mennä omatoimisesti Norrköpingissä pidetyille valtiopäiville, jossa heitä ei huolittu työhön mukaan. Paikalliset viranomaiset yrittivät syyttää talonpoikia peräti kapinasta, mutta hovioikeus ymmärsi asiaa paremmin.

Oman ongelmansa viranomaisten kanssa ja Ruotsi puolella asioidessa muodosti kieliongelma. Kuitenkin vielä 1700-luvun lopulla Suomen säätyläistön suomenkielen taito oli hyvin laajalle levinnyt ja suomenkieliset pitivät myös aika hyvin pintansa, kun jumalanpalvelusten kielestä päätettiin.

Toki hyvinkin kehnosti suomea taitavia pappeja toimi viroissa. Merkittävää kyllä Porvoon tuomiokapituli havaitsi pitämässään kielikokeessa, että myös Savon rykmentin saarnaajan kielitaito oli perin kehno. Sotilailla kaiketi oli varsin olematon selkänoja pappien ominaisuuksia koskeville vaatimuksilleen toisin, kuin talonpojilla, jotka heidätkin elättivät.

Kaiken kaikkiaan suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidettiin tuolloin myös sellaisilla alueilla, jotka nykyään ovat täysin ruotsinkielisiä. Hämeen, Savon ja Karjalan herrasväestä osasi suurin osa vielä 1700-luvun lopulla Porvoon tuomiokapitulin ilmoituksen mukaan paremmin suomea kuin ruotsia.

Tämä kokoelma tutkielmia saattaa vaikuttaa aiheensa puolesta kovin hajanaiselta, mutta itse asiassa ne tukevat toisiaan. Kuten sanotaan, Jumala on detaljeissa ja moni pikkuseikka saa kokoaan suuremman merkityksen, kun sitä tarkastellaan aikansa yhteydessä.