Pappilan verannalta Petshoran vankileirille

 

Lullesta tuli diktaattori

 

Matti Lackman, Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva. Amanita Somero 2017, 284 s.

 

Vampulan kirkkoherra Gustaf Manner (ent. Helin) näyttää olleen melko harvinainen tapaus papiksi. Hän nimittäin ansaitsi elatustaan suutarina ennen papiksi pääsyään.

Matti Lackman ei kiinnitä tähän seikkaan enempää huomiota, mutta ainakin minulle tulee heti mieleen se, miten Arvid Järnefelt kertoi ryhtyneensä opettelemaan suutarin töitä siksi, että juuri se ammatti oli jollakin tavalla erityisen aliarvostettu, lieneekö sitten johtunut valmistetun tuotteen maanläheisyydestä, mene ja tiedä.

Muuten rovastipariskunta vaikuttaa olleen aivan kunniallista ja asianmukaisesti säätyään edustavaa herrasväkeä.

Aika epätavallista sentään oli, että yksi pojista oli punaisten puolella ja siitä hyvästä ammuttiin. Toisesta taas tuli paikallisten Lapuan liikkeen kannattajien yksi kärkihahmo ja kolmannesta lopulta Viipurin maaherra.

Esikoispoika, Perhepiirissä Lulleksi nimitetty Kullervo Akilles oli viittä vaille maisteri, kunnes Suurlakon aikana ryhtyi ns. marraskuun sosialistiksi ja liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen toimien mm. lehtimiehenä.

Kun Kansanvaltuuskunta ymmärsi, että tappio oli koittamassa, yritettiin edes toiminnan likvidointia saada toimimaan ja annettiin sitä varten Kullervolle diktaattorin valtuudet. Hänestä tuli siis maamme ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa diktaattori.

Pesti ei tietenkään kestänyt kauan ja alun perinhän diktatuuri oli nimenomaan tarkoitettu vain tietyn tilanteen hoitamista varten. Siten roomalainen Cincinnatus haettiin tällaiseen tehtävään suoraan auransa kurjesta ja homman hoidettuaan hän palasi taas työnsä ääreen.

Kullervolla ei sen sijaan ollut paluuta. Hän siirtyi Venäjälle tuhansien muiden punaisten suomalaisten kanssa ja joutui siellä rakentamaan elämäänsä toisenlaisen sosialidemokratian oloissa. Venäjällähän bolševikkisiipi oli omaksunut ohjelman, joka ulkonaisesti kyllä muistutti kovasti suomalaisten Forssan ohjelmaa, mutta tosiasiassa sisälsi proletariaatin diktatuurin pukinsorkan, joka teki tyhjäksi kaiken kansanvaltaisuuden.

Suhde Suomen vuoden 1918 fiaskoon jakoi Venäjälle siirtyneet emigrantit. Harva kehtasi tunnustaa, että aseellinen kapina oli heidän vastuullaan oleva valtava virhe, joka aiheutti tuhansien ihmisten kuoleman. Sen sijaan seliteltiin kumouksen olleen väistämätön ja tulleen vain huonosti hoidetuksi.

Kuusinenhan omassa itsekritiikissään pahoitteli sitä, että vallankumoukselliset olivat erehtyneet käyttämään lempeitä metodeja. Moinen oli vallankumouksella leikkimistä.

Venäläiset tarkkailijat todella panivatkin merkille, että suomalainen kumous oli jotakin aivan muuta kuin venäläinen silmitön ryöstäminen ja riehunta. Venäjällä otettiin kuitenkin käyttöön sellainen ase, joka tepsi, nimittäin terrori. Sitä oli tietysti Suomessakin, mutta se oli etenkin punaisella puolella varsin satunnaista ja amatöörimäistä.

Mutta mahtoiko syy Suomen vallankumouksen tappioon lopultakaan olla terrorin puutteessa? Ettei vain vallankumousta olisi petetty?

Pettäjäkandidaatteja löytyi paljon, jos viitsi vähänkin katsoa ympärilleen. Oliko SDP itse asiassa pettänyt vallankumouksen, kun lopetti vuonna 1917 marraskuun suurlakon? Silloin vastustaja oli vielä aseistamaton ja joukot mobilisoitu. Lenin ja Trotskihan haukkuivat suomalaiset juuri tästä syystä.

Mutta pettikö myös Lenin sitten suomalaiset suostumalla Brest-Litovskin rauhaan, joka sinetöi Suomen vallankumouksen kohtalon? Siitä häntä aikoinaan syytettiin myös venäläisten omassa piirissä ja itse hän ymmärsi hyvin, mitä rauha merkitsi suomalaisille.

Leninin syyllisyyttä nostivat keväällä 1918 esille ns. vasemmistokommunistit. Kaikkien puolueessa joskus esiintyneiden oppositiovirtausten tukemisesta tuli kuitenkin Stalinin aikana taannehtivasti asia, jonka avulla likvidoitiin kansanvihollisia. Stalin kirjoitti 1930-luvun alussa artikkelin, josta tuli osviitta kaikille historioitsijoille: pelkillä paperisilla dokumenteilla ei kannata yrittää kumota puolueen leniniläistä yleislinjaa, joka on ollut aina selvä ja kirkas. Vain arkistorotat voivat alentua sellaiseen historiantulkintaan.

Manner ja hänen intohimoisesti rakastamansa Hanna Malm eivät olleet sisäistäneet stalinistista ajattelua. He näyttävät tosiaan vain uskoneen, että kaikkien on lopulta pakko hyväksyä järjen argumentit. Tällainen asennehan oli jo valistusaikana elähdyttänyt filosofien hyökkäystä itse Jumalaakin vastaan.

On aika huikeaa huomata, miten naiivisti bolševikkien iskulauseet omaksunut Manner suoritti itsekritiikkiä ja suostui ajattelemaan, että taisi sitä tulla eksyttyä trotskilaiseenkin poikkeamaan.

Yhtä hyvin jokin jesuiittakokelas olisi voinut tunnustaa seuranneensa paholaisen jälkiä yrittäen vielä puolustella sarvipään ideoita ja käytäntöjä. Pari vuotta myöhemmin ”juudas Trotski” osoitettiin puolueen kaikkien vihollisten taustavoimaksi.

Manner ja Malm joutuivat harhaoppiensa tähden vankilaan ja leirille. Tässä yhteydessä tulee kuitenkin mieleen, miksei heitä sen sijaan ammuttu?

Vastaus liittyy ilmeisesti siihen, että heidät napattiin pari vuotta ennen kuin ampumisesta tuli ns. rankaisuelimien pääasiallinen toimintatapa. Tosin kaksi samaan aikaan ja samassa yhteydessä napattua toveria kyllä ammuttiin. Toinen heistä oli tunnettu vasemmistojääkäri Heikki Repo.

Kullervo kuoli vaivoihinsa leirillä, jossa hän oli uraanikaivoksessa työskennellyt esimerkillisesti. Näyttää siltä, ettei kova kohtalo vienyt uskoa siihen, että suuri asia oli ehdottomasti oikeutettu. Hanna Malm sen sijaan hukuttautui leirillä.

Kirjoittaja, Matti Lackman tuntee erinomaisesti tämän kirjan käsittelemiä aihepiirejä jo aikaisempien tutkimustensa perusteella. Jääkäriliike, Etsivä keskuspoliisi, ns. talonpoikaisliike ja monet muut aihepiirit ovat hänelle jo tuttuja.

Ilahduttavaa onkin, että hän on nyt päässyt tarttumaan myös siihen hyvin laajaan ja monipuoliseen aineistoon, jota meille on kopioitu ns. vanhasta puoluearkistosta (RGASPI). Siellä on todella lähes mitä tahansa, mukaan lukien jopa johtavien kommunistien intiimiä kirjeenvaihtoa.  Sitähän on julkaistukin juuri Mannerin ja Malmin osalta.

Tämä aineisto syventää merkittävästi tietämystämme näistä asioista ja sitä on kirjoittaja hyödyntänyt runsaasti. Vailla mielenkiintoa eivät ole edes ne dokumentit, jotka liittyvät emigranttien lemmensuhteisiin. Niihin sisältyy runsaasti myös paikallisväriä ja ajan tunnelmaa, kuten siihenkin kirjeeseen, jossa Manner vastaa entisen vaimonsa Olgan kysymykseen, oliko Kullervo tosiaankin ottanut virallisen eron. Kyllä hän oli.

Vähäpätöisenä ongelmana voisi viitata venäläisten sanojen oikeinkirjoitukseen, mutta sitähän ohjaavat myös tuon ajan kirjavat käytännöt. Suurempi ongelma on, että pienillä kustantajilla on ongelmia saada edes tällaisia erittäin kiinnostavia ja tärkeitä kirjoja yleisön tietoisuuteen.

Sille asialle pitäisi tehdä jotakin.