Pelottava tyyppi

 

Hirviö valtaistuimella

 

Isabel de Madariaga, Iivana Julma. Suomentanut Matti Kinnunen. Ajatuskirjat 2007, 527 s.

 

Niin kauan kuin minä muistan, on aina löytynyt joku, joka on enemmän tai vähemmän närkästyneenä halunnut korjata Iivana Julman nimen suomenkielistä asua. Eihän, katsokaas, sana grozni (грозный) lainkaan sisällä julmuuden elementtiä, sehän viittaa vaan uhkaavuuteen, ”heristelyyn”.

Ihan äsken joku Moskovan potentaateista, en nyt muista kuka, opetti juuri tätä samaa ulkomaalaisille, eritoten anglosakseille, jotka käyttävät nimitystä Ivan the Terrible.

Kiista on harvinaisen jonninjoutava. Kauhea/hirmuinen on eri asia kuin uhkaava, vaikka adjektiivi grozni kyllä voidaan kääntää myös juuri kauheaksi, esimerkiksi groznaja sila -hirveä voima. Suomen kielessä taas sanalla julma on vanha perusmerkitys, joka viittaa juuri suuruuteen pelottavana mahtavuuteena (vrt. esim. Julma Ölkky).

Koska sanojen merkitykset tuppaavat pikkuhiljaa muuttumaan, on kukaties sallittua ajatella myös Iivanan epiteetin käännöksen muuttamista. Iivana Hirmuinen olisi ihan käypäinen käännös, kun taas Iivana Uhkaava on ainakin minun mielestäni varsin hullunkurinen ja teennäinen.

Toisaalta kukaan tunnetuista historian henkilöistä tuskin ansaitsee Iivanaa paremmin epiteettiä julma. Sairaalloinen sadismi oli hänen läpikäyvänä luonteenpiirteenään ja yhdistyi vainoharhaisuuteen ja suuruusharhoihin. Euroopan historiasta ei tietääkseni löydy toista esimerkkiä yhä uudelleen uusiutuvista eläimellisistä kidutusspektaakkeleista ja tavattoman kehittyneestä, etten sanoisi hienostuneesta sadismista.

Kukapa toinen olisi tappanut kerralla ja julkisesti kymmenittäin ja sadoittain ihmisiä polttamalla, keittämällä, seivästämällä, suolia kiskomalla ja muilla pirullisilla tavoilla. Mukana oli täysin viattomia naisia, lapsia ja palvelijoita, joiden tappamisella rankaistiin heidän isäntiään. Jopa eläimet hävitettiin.

Iivana oli tunnetusti Stalinin historiallinen esikuva Pietari Suuren ohella ja paralleelit voidaan viedä hämmästyttävän pitkällekin. Iivanan opritšnina oli Stalinin poliisivaltion ilmeinen esikuva. Venäjää saattoi hallita terrorilla, laillisuutta ja vallan hajotustahan on harvemmin kokeiltukaan.

Stalin tunnetusti ihaili Iivanaa, joskin huomautti sarkastisesti, että Jumala jarrutteli häntä menemästä loppuun asti. Stalinia ei jarruteltu.

Kyyniseltä kannalta arvioiden juuri hirveät ja näytösluontoiset kidutukset saattoivat olla myös toimivaa politiikkaa. Tokihan sellaista käytettiin myös Länsi-Euroopassa eräissä tapauksissa, nimenomaan attentaattori Damiensin tapauksessa, hän kun oli tavoitellut Herran voidellun henkeä. Tavallinen teloitus tietenkin pelotti vähemmän kuin pitkä piinaaminen. Lännessä ei kuitenkaan voi puhua terrorista systeeeminä.

Yhtä kaikki, historian henkilöitä ei arvioida pelkästään heidän paheidensa perusteella, niin suureksi ja näkyväksi kuin niiden rooli Iivanan tapauksessa kasvoikin. Ne tunnettiin myös naapurimaissa, joissa Iivanan mielenterveyttä epäiltiin. Mutta jokainen ihminen kuolee joskus, eikä historia siitä muutu. Historiallista vaikuttajaa arvioitaessa sen sijaan ennen muuta pysyvät saavutukset nostetaan tarkastelun keskipisteeseen.

Iivanan historiallinen maine on kovasti vaihdellut. Muistan, miten neuvostoliittolais-suomalaisessa symposiumissa 1980-luvulla sikäläinen johtava tutkija (V.I. Buganov?) antoi Iivanasta tylyn tuomion. Syinä olivat sekä tsaarin patologinen julmuus että hänen kuluttava ja epäonninen sodankäyntinsä ja talonpoikien kiinnittäminen maahan.

Jotkut toiset ovat sen sijaan kautta aikojen ihastelleet sitä tapaa, jolla Iivana raivasi tieltään ylimysluokan ja perusti itsevaltiaan vallan täydellisyyden. Venäjällä olisi voinut olla valittavanaan se länsimainen tie, jonka tarjosi Liettua (ja nykyinen Valko-Venäjä) feodaalisine instituutioineen, mutta se valitsi Iivanan kautta yksinvaltiuden ja tyrannian tien. Tätä tietä oli Pietari Suuren ja sittemmin Stalinin hyvä jatkaa.

Iivanalle on nyt pystytetty Moskovaan patsas, jota jotkut ovat nimittäneet Stalinin patsaan korvikkeeksi samoin kuin uusi Vladimir Suuren patsas on Putinin patsaan korvike. Valtaa pitävien piirissä on puhuttu siitä, että Iivanan historia on väärennetty. Esimerkkinä on Ilja Repinin taulu siitä, kun Iivana tappoi poikansa. Itse Putin huomautti parin vuotta sitten siitä, ettei ole varmuutta, tapahtuiko näin.

Joka tapauksessa taulu on nyt restauroitavana, kun joku Iivanaa ihaileva intoilija vahingoitti sitä puukollaan.

Nykyään havaittavissa on siis ainakin pyrkimystä Iivanan rehabilitointiin ja löytyyhän hänestä hyviäkin puolia tai ainakin, sanotaan nyt huomattavia.

Iivana oli nimittäin innokas ajattelija, jota tässä suhteessa voi verrata Staliniin. Hän ylpeili teologisilla kyvyillään ja väitteli tunnetusti muun muassa paavin legaatin Antonio Possevinon kanssa. Kaiken kaikkiaan Iivana jätti ”valtavaksi” mainitun kirjallisen jäämistön, joka tosin ei ole systemaattinen, vaan osin jopa fragmentaarinen.

Omassakin hyllyssäni on taskukirjana kokoelma Iivanan ”teoksia” (sotšinenija). Mutta onko teksti aitoa? Takavuosina käytiin pitkää ja sitkeää kiistaa siitä, oliko Iivana edes lukutaitoinen. Aikakauden ekspertti Edward Keenan väitti, ettei ollut ja että muun muassa kuuluisa Iivanan ja ”loikkari” Kurbskin kirjeenvaihto olisikin 1600-luvulta peräisin oleva väärennös.

De Madariaga uskoo Iivanan lukutaitoisuuteen, mutta huomauttaa lisäksi, että tsaari tuskin itse kirjoitti kirjeitään, kirjoittaminenhan oli sentään eräänlaista ruumiillista työtä eikä niin ollen sopinut Herran voidellulle.

Muuan kiintoisa kysymys koskeekin Iivanan asemaa. Hänhän oli tsaari, mikä, kuten tiedämme, tarkoittaa keisaria (Caesar). Tätä nimitystä oli pari edeltäjääkin joskus käyttänyt.

Mutta ei tsaari venäjän kielessä tarkoita vain keisaria, vaan myös täysivaltaista hallitsijaa, kuningasta. Siten Puolan kuningaskunta oli venäjäksi Tsarstvo Polskoje, vaikka se puolaksi oli Królestwo Polskie, jossa siis on mukana tuo sana kruunu eli korona. Niinpä Venäjän keisari oli vuodesta 1815 lähtien myös Puolan kuningaskunnan tsaari eli hallitsija.

Sana keisari taas käännetään sanalla imperator ja sen tittelin otti/sai aikoinaan Pietari Suuri Uudenkaupungin rauhan jälkeen eli perustettuaan imperiumin, kuten asia nähtiin.

De Madariaga uskoo Jaakko Lehtovirran väitöskirjassaan tekemään johtopäätökseen, jonka mukaan tsar- tittelin käyttö ei sisältänyt vaatimusta universaalimonarkiasta, vaan viittasi vain Venäjän hallitsijan suvereenisuuteen. Myöskään oppi kolmannesta Roomasta ei ollut samassa mielessä ”imperiaalinen”, vaan rajoittui kirkolliseen yhteyteen.

Niin tai näin, kysymys tittelistä oli Iivanalle tavattoman tärkeä ja asiaa voisi verrata Putinin nykyiseen obsessioon valtakuntansa suvereenisuutta kohtaan. Sotien ja liittosuhteiden solmimisen yhteydessä Iivana nosti aina korkealle vaatimuksensa tsaarin titteliin. Sitä taas ei lännessä hänelle yleensä haluttu antaa, vaan nimitettiin häntä suuriruhtinaaksi.

Iivanan herkulliset haukkumakirjeet Erik XIV:lle ja Juhana III:lle olivat ainakin ennen jokaiselle koululaiselle tuttuja ja tämän titteli- ja hierarkiakysymyksen kannalta ne kuuluvatkin keskeisiin dokumentteihin. Samaa sarjaahan on Paavali Juustenin kohtelu Venäjällä, jota kirjoittaja käsittelee aika laajasti.

Muuan kiintoisa kysymys liittyy embargoon eli siihen, oliko länsimailla lupa viedä Venäjälle aseita. Kyllä Venäjällä osattiin itsekin aseita tehdä eli siis opittiin tämä taito, kuten kaikki Kremlissä käyneet muistavat. Joka tapauksessa kunnon aseista ja ruudista oli ajoittain suurta puutetta ja etenkin Englanti joutui tässä suureen kiusaukseen rikkoa tuota moraalista embargoa, joka Venäjälle haluttiin asettaa.

Itse asiassa Venäjän kauppa lännen kanssa oli koko ajan ylijäämäistä. Venäjältä virtasi käyttötavaraa, viljasta ja hampusta mehiläisvahaan ja turkiksiin, lännellä oli aseiden ja ruudin ohella vähän annettavaa ja niinpä itään virtasi jalometalleja.

Tämän kirjan näkökulma on aika suuressa määrin englantilainen, mikä on ymmärrettävää myös sikäli, että englantilaiset olivat avainasemassa Moskovan Venäjän ”löytäjinä” ja Arkangelin kauppareitin käyttäjinä.

Muuten näkökulma on sangen huomattavassa määrin venäläinen, mikä epäilemättä tekee oikeutta kohteelle. Moskovan Venäjän kannalta Iivanan politiikalle oli aivan tiettyjä syitä ja politiikka, johon osallistuivat aktiivisesti niin Krimin kaanikunta ja Turkki, kuin Puola-Liettua, Ruotsi ja Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta, oli hyvin raadollista. Ideologia eli uskonto oli siinä valuuttaa, jolla oli ennen muuta käyttöarvonsa.

De Madariaga analysoi runsasta tukimuskirjallisuutta, jossa etenkin neuvostoajan aines on kiinnostavaa myös sikäli, että siinä yritetään väen väkisin tunkea ”edistyksellisiä” näkemyksiä kaukaiseen historiaan, mikä paremmin tai huonommin onnistuu, vaikka faktapuoli olisikin hallinnassa. Tulkintojen kirjo on joka tapauksessa suuri.

Iivanan persoona on tavallaan kiehtova. Hän oli selvästi patologinen tyyppi, jota vaivasi myös pahanlaatuinen narsismi, mikä ilmeni muun muassa täydellisessä epärehellisyydessä. Monien narsistien tapaan hän oli kuitenkin myös lahjakas, mutta ei lopultakaan kyennyt käyttämään lahjojaan menestyksellisesti maansa etujen hyväksi.

Kansanvaltaisuuden idut hän kyllä onnistui omana aikanaan tuhoamaan ja on kovin kiinnostavaa nähdä, miten Venäjän nykyiset vallanpitäjät häneen suhtautuvat. Olisi kai sentään turhaa tehdä Iivanan perusteella ”ikuisia” johtopäätöksiä venäläisestä traditiosta. Hänen aikanaan vaihtoehdon tarjosi nykyinen Valko-Venäjä. Ei se tänä päivänä taida olla naapuriaan demokraattisempi.