Muuan tragedia

 

Eräänlaiset jatkot

 

HS-teema. Nro 2/2021. Jatkosota. 99 s.

 

Näinä eurooppalaistumisen ja amerikkalaistumisen suurina päivinä olisi kiva tietää, miten maassamme mielletään sen historian suuret ja kohtalokkaat käännekohdat.

Onhan meillä aina silloin tällöin ilmestynyt tutkimuksia, joissa näitäkin asioita on käsitelty, mutta jotenkin sitä jää aina kaipaamaan vielä syvällisempää asian käsittelyä. Eri kansalaispiireissä asiat aivan ilmeisesti käsitetään eri tavoin ja juuri näitä eroja ja kaikkea sitä, mitä niihin liittyy, tekisi mieli ymmärtää.

Varmaankin myös sodan aikana moni olisi halunnut tietää mahdollisimman tarkoin, mitä eri kansankerroksissa mistäkin asiasta ajateltiin.

Tätä muuten tutkittiinkin koko ajan. Mielialatarkkailun verkostot olivat varsin laajat ja monipuoliset ja tuottivat tietoa myös toisinajattelevien asenteista ja niihin vaikuttavista seikoista. Jatkuvaa muutostahan sodan ajan mielialoissa tapahtui. Tietoon tuli yhä uudenlaisia asioita, sensuurista huolimatta. Vihollisen radio-ohjelmien kuunteluakaan ei meillä estetty. Vihollisen asiaa ajoivat myös BBC ja omalla tavallaan jopa Ruotsi. Sillä oli merkitystä.

Tämä kirjanen jatkosodasta ei sellaisenaan ole mikään suora todiste suomalaisten mielialoista muuten, kuin Ilta-Sanomien/Helsingin Sanomien toimituksentietyn osan kannalta. Kuitenkin myös se on omalla tavallaan tärkeää. Onhan tänä päivänä julkaistu kirjanen tietenkin toisenlainen kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten julkaistut teokset ja arvattavasti se eroaa myös niistä, joita julkaistaan 50 vuoden kuluttua.

Lyhyesti sanoen, ei tämä kirjanen sen hullumpi ole. Journalistisin keinoin siinä yritellään aina välillä nostaa historiasta esille jotakin yllättävää, kuohuttavaa ja ties millä tavalla muodikasta ja kirjoittajan mielestä tärkeää. Kuitenkin siinä on myös Teemu Keskisarjan artikkeli, joka panee asiat normaaliin järjestykseen. Yritykset vääntää koko asia uusille urille ovat pelkästään haukotuttavia, tuumii Keskisarja pistämättömään tapaansa.

Toinen kirjasen ansio on petroskolaisen tutkijan haastattelu. Luulen, että se on suomalaiselle lukijalle tämän vihkosen suurin yllätys. Venäjä kun näet ei vieläkään ole Neuvostoliitto, eivätkä siellä toimivat tutkijat saa käskyjä ja kieltoja mistään puolue-elimestä. Niin sanotut turvallisuuspalvelut ilmeisesti kyllä ohjaavat eräiden henkisten prostituoitujen toimintaa, mutta vapaallekin tutkimukselle on yhä tilaa ja se antaa toivoa.

Tosiasia tietenkin on, että tämänkin kirjasen lukijoista vain osa yhtyy Keskisarjan tervejärkisyyteen. Vaikka sota on liki sadan vuoden päässä, on sillä yhä tärkeä merkitys monen suvun elämässä että toisaalta myös monen aikaansa seuraavan identiteettisoturin itseymmärryksen kannalta.

Suomihan oli sodassa aivan väärällä puolella sen mielestä, joka nyt on ryhtynyt henkiseksi amerikkalaiseksi. Sellaiselle henkilölle saattaakin olla suurin ongelma sen ymmärtäminen, että USA sentään lähes viimeiseen saakka säilytti diplomaattisuhteet Suomen, tämän ”Saksan liittolaisen” kanssa.

Niille, jotka isoavat ja janoavat maamme itsenäisyyden pikaista luovuttamista joidenkin Hyvien Voimien käyttöön, tuntuu varmasti myös masentavalta ajatella, että sota-ajan hallitus ajoi yksisilmäisesti vain Suomen etua, vaikka myös Länsi-Euroopan ja sen edustamien hyvien voimien etu olisi kipeästi kaivannut myös meidän tukeamme.

No, yhtä kaikki, maamme siviiliväestö säilyi sodan tuhoilta, mukaan lukien nälänhädältä paremmin kuin minkään toisen, edes jossakin määrin vertailukelpoisen sotaan osallistuneen maan. Hinnan tästä maksoivat nuoret miehet ja siis tosiaankin miehet, joita maamme menetti suhteellisestikin arvioiden erittäin paljon.

Mutta tiesimmekö me, millaista politiikkaa Saksa itse asiassa oli ajamassa? Mikäli tiesimme, eikö sen olisi pitänyt johtaa ehdottomaan kieltäytymiseen koko asian tukemisesta?

Itse asiassa me emme tienneet eivätkä tienneet saksalaisetkaan. Kun sodan jälkeen saksalaisille upseereille näytettiin elokuvia vallatuista keskitysleireistä, kieltäytyivät monet lainkaan uskomasta asiaa. Liittoutuneet äänittivät näitä paljastuksia koskevat keskustelut ja olen tälläkin palstalla niitä kosketellut.

Mutta tietäminen ja tietäminen ovat kaksi eri asiaa. Voidaan myös sanoa, että kaikki osapuolet tiesivät. Tiesivät nimittäin siinä mielessä, että heille eli joillekin piireille oli tarjottu tietoa. Sen soveltaminen olikin sitten kysymys erikseen.

Ranskan vastarintaliike luovutti esimerkiksi liittoutuneille tietoa siitä, mitä Auschwitzissa ja muissa tuhoamisleireissä tapahtui, mutta se ei johtanut yhtään mihinkään.

Olisi voinut luulla, että sen johdosta olisi aloitettu valtava kampanja ihmiskunnan historian suurimpiin kuuluvan rikoksen lopettamiseksi ja rankaisemiseksi, mutta ei. Liittoutuneiden propagandassa ei puhuttu juutalaisten massamurhista mitään.

Kysymys lienee ollut asian uskottavuudesta. Jokainen sotaakäyvän maan asukas ymmärsi, että sodan osapuolet vääntelevät totuutta mielensä mukaan ja omaksi hyväkseen. Sen vuoksi pyrittiin yleensä pitämään propagandan väitteet niin lähellä uskottavuutta kuin mahdollista. Vain Neuvostoliiton propagandistit tekivät tässä suhteessa poikkeuksen.

Niin sanotun holokaustin nostaminen sotapropagandan keskiöön -törkeytensä takia se ei olisi muualla voinut sijaitakaan- olisi luultavasti vienyt suuren osan koko liittoutuneiden propagandan uskottavuudelta. Niinpä valittiin se tie, ettei asioista muka edes tiedetty.

Sodan jälkeen ja jo vähän ennen sen loppua niistä sitten kyllä tiedettiin ja se johti jossakin mielessä koko sodan näkemiseen uudessa valossa, mutta ei vielä välittömästi.

Sodan aikana ja heti sen jälkeen kaiken keskipisteenä olivat yhä vielä ne miljoonat sotilaat, jotka asetettiin rintamilla hengenvaaraan ja lisäksi myös kymmenet ja sadat miljoonat siviilit, joiden henkiin jääminen ja ihmisarvoinen elämä oli yritettävä turvata. Vasta sen jälkeen tulivat eri osapuolten tekemät rikokset, joiden melkoisesta osasta tietenkinkin katsottiin myös sodan jälkeen sopivaksi vaieta, johtuen siitä, että ne olivat voittajien tekemiä.

Sana holokausti tuli ihmiskunnan tietoisuuteen vasta vuonna 1978 samannimisen Hollywood-filmin ansiosta.

Toki tästä aihepiiristä oli tehty jo moniakin filmejä puhumattakaan kirjoitetuista kirjoista, mutta vasta nyt otettiin käyttöön tuo, sinänsä aivan mieletön sana kuvaamaan sitä kansanmurhaa, jota toisen maailmansodan aikana oli suoritettu.

Itse asiassa on aika outoa, että tällainen filmi saatiin Hollywoodin vahvasti juutalaisen filmiteollisuuden taholta valmiiksi vasta nyt. Sen jälkivaikutus on joka tapauksessa ollut niin suuri, että tekisi suorastaan mieli sanoa sen paradoksaalisesti muokanneen mielipiteitä enemmän kuin itse nuo toisen maailmansodan aikuiset tapahtumat.

Elämme nyt sellaista aikakautta, jolloin suurelle osalle amerikkalaisia ja länsieurooppalaisia toisen maailmansodan keskipisteeksi on muodostunut nimenomaan holokausti. Kuten voimme todeta, omakaan maamme ei ole jäänyt kehityksestä osattomaksi.

Tässä on kuitenkin kyseessä myöhempi projektio, jota ei kannata yrittää sijoittaa lähes sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Suomi ei todellakaan ryhtynyt sotaan holokaustin suorittamiseksi eikä myöskään käynyt sotaa sen tukemiseksi.

Asia on hyvin yksinkertainen ja jopa niin yksinkertainen, että sen ymmärtäminen mahtanee olla tietylle älymystön osalle suorastaan loukkaavaa. Suurin osa kansaamme taitaa sentään ajatella Teemu Keskisarjan tapaan. Suomi on (ainakin ollut) nimenomaan Suomi ja uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona se on tähdännyt ponnistuksensa sen omien etujen ajamiseen.