Farssin uusi näytös

 

Katoamaton luonnonvara

 

Hesarissa oli eilen kolumni, joka itse asiassa oli jo aivan valmis oma parodiansa. Se ei oikeastaan ansaitsisi mitään kommenttia, ellei siinä niin selvästi toistuisi se vanha taistolaisuuden perusjuonne, jota aikalaisemme nyt taas ovat kerääntyneet hämmästelemään ja jonka monet ehkä jo olivat unohtaneet.

Kolumnin otsikko Impotentista itsenäisyydestä toimintakykyiseen liittovaltioon sanoo oikeastaan jo kaiken. Kyseessä on voimakkaasti tunteenomainen halu -ja tässä tapauksessa voinee puhua nimenomaan kiimasta- luopua mahdollisimman täydellisesti itsenäisyydestä, jotta kuviteltu ihana tulevaisuus täysimääräisesti toteutuisi.

Minun ikäpolveni edustajat ovat jo joutuneet näkemään täsmälleen saman psykologian niin sanotussa taistolaisuudessa, joka julisti, että varaukseton suhtautuminen Neuvostoliittoon on jokaisen kommunistin ehdoton velvollisuus. Toisin sanoen kaikki, mitä suuri työläisten isänmaa teki, oli oikein ja sitä oli kannatettava. Tämä määritelmä jätti myös ulkopuolelle kaikki vähänkin kriittiset ja omia painotuksiaan sisältävät tulkinnat kommunismista.

Kommunismi oli siis yhtä kuin Neuvostoliiton edut ja sen politiikka. Mitäs meille suomalaisille siinä sitten oikein olisi jäänyt? Miksi moista edes kehdattiin vaatia kannattamaan?

Tuon psykologian mukaan meille olisi jäänyt maanpäällinen paratiisi kuten kaikille muillekin ikuisen ystävyysliiton maille. Joissakin asioissa olisimme saaneet enemmän, toisissa vähemmän. Tässä ei kuitenkaan olisi ollut mitään mielivaltaa: se, minkä olisimme menettäneet olisi ollut se uhri, jonka solidaarisuutemme suurelle, maailmanhistorialliselle oikeudenmukaisuudelle olisi vaatinut.

Suuressa ystävyysliitossa me emme tietenkään olisi vanhaan tapaan päässeet päättämään omista asioistamme. Tietenkin ne olisi päätetty korkeammalla tasolla, sellaisissa pöydissä, joissa mekin sentään olisimme jonkinlaisella edustuksella varmaankin päässeet maailmanhistoriallisten päätösten äärelle.

Miten säälittävän vähäpätöistä itsenäisen maan asema olikaan tuollaiseen haavekuvaan verrattuna! Mitä maailma oikeastaan teki jollakin Suomella, joka ei kyennyt omin voimin irtautumaan maailmaa hallitsevasta kapitalismista eikä siis edes periaatteessa tekemään todellisia parannuksia työtätekevien oloihin!

Rosa Meriläinen, hesarin kolumnin kirjoittaja kertoo nyt aivan samassa hengessä, ettei itsenäisyyttä ja suvereniteettia voi Suomella olla lainkaan. Se nimittäin merkitsee toimintakykyä, joka on vain EU:lla. Vahva eurooppalainen liittovaltio voisi tehdä kirjoittajankin kaikista kauniista unelmista totta, ei Suomi.

Itse asiassa koko Suomen etujen esille nostaminen oli jo kauhea asia: Pännii, kun EU-keskustelua käydään kuin pikku-Trumpit: Suomi ensin-lähtökohdasta…

Koska kirjoittaja ei ollut tätä katselemassa, kerron hänelle, että niin tapahtui myös ns. taistolaisaikana. Tällaiseen kotiin päin vetämiseen syyllistyivät jopa myös niin sanotut enemmistökommunistit ja kansandemokraatit. Heillekin Suomi oli asetettava ensimmäiseksi ja samalla siis myös sen oikeus päättää omista asioistaan. Mitäs muuta se olisi merkinnyt?

Taistolaisten yritys päästä eroon Suomen suvereenisuudesta ja liittyä yhdeksi eläimeksi koko maailman työväenluokan ja siis sen intressejä olennoivan Neuvostoliiton kanssa jäi vain yritykseksi. Tavallinen suomalainen työmies ymmärsi aivan liian hyvin, mistä oli kysymys. Akateemiset ja usein ns. paremmista perheistä lähtöisin olevat hihhulit taas eivät ymmärtäneet, vaan elivät kuvitelmien ja toiveunien maailmassa.

Marx totesi aikoinaan, että historia toistaa itseään kaksi kertaa: ensin tragediana ja sitten farssina. Tässä tapauksessa tragedia jäi onneksi tulematta, mutta näitä farsseja vain näyttää riittävän.

Kun nyt kaikki naisellisuuteen liittyvä on suuressa huudossa ja kovasti esillä myös tuossa mainitussa kolumnissa, tulee mieleen, että tällaisessa antautumiskiimassa, jota nämäkin esimerkit osoittavat, on kyse nimenomaan naisellisesta psykologiasta. Asiaa ei muuta se, että suuri osa ilmiön edustajista on ns. miesoletettuja.

Nikolai Berdjajev selitti aikoinaan, että venäläinen sielu on luonteeltaan naisellinen. Tullakseen hedelmälliseksi se tarvitsee miestä ja myös etsii sitä. Venäjän kansalla on kuitenkin käynyt sulhasten suhteen huono tuuri. Pietari Suurikaan ei ollut haaveiltu ideaalinen sulhanen, vaan raiskaaja. Sen jälkeen äiti-Venäjän tykö saapui raaka ja puiseva saksalainen byrokraatti ja elämästä tuli sitten sen mukaista.

Ehkäpä suuresta potenssista ja ikuisesta onnesta haaveilevat itsenäisyyden tyrkylle asettajat ymmärtävät, millaisia vaaroja heidän valitsemallaan tiellä tulee vastaan, jos heille puhutaan juuri tämän alan vertauksin ja tunnuskuvin: elämä ikuisessa liitossa ja kaikesta omasta luopuneena saattaa olla ikuista auvoa, mutta suurella todennäköisyydellä ei sitä ole. Rakkaus sanan varsinaisessa mielessä kestää keskimääräin noin kolme vuotta.

Sen jälkeen seuraa arki, joka ei enää suju keskinäisen hellyys- ja huomaavaisuuskilpailun merkeissä, vaan paljon karummin.

Kovin paljon on sellaisiakin tapauksia, että suurella intohimolla suhteeseen lähtenyttä vaimoa ruvetaankin pieksämään päivittäin ja hänet alistetaan pelkäksi välineeksi, kotieläimeksi, josta revitään irti kaikki mahdollinen hyöty.

Tämähän ei tietysti ollut alun perin tarkoituksena, mutta kun kiimainen hölmö suorastaan kehottaa käyttämään itseään hyväksi, ei kannata ihmetellä, mikäli se, jolla on valta, antaa kiusaajalle periksi.

Venäläisen sanaparren mukaan hölmöjä pieksetään kirkossakin ja valitettavasti sama pätee myös kansainväliseen politiikkaan. Elleivät suomalaiset aseta siellä Suomen etuja ensi sijalle, ei sitä tee heidän puolestaan kukaan muukaan. Tämä pätee ihan riippumatta siitä, että kaikki voisi tässä maailmassa olla niin paljon parempaa ja kauniimpaa, mikäli haaveet oisivat totta.