Hosian Kukuškat
Tuliholvin alla. Romaani sodasta. Eino Hosia,. Otava 1941. Kolmas painos, 13-17: s tuhat. 191 s
Jo keväällä 1940 amerikkalainen kustantamo Prentice Hall järjesti kilpailun parhaasta kaunokirjallisesta talvisodan kuvauksesta. Raati oli suomalainen.
Voittajaksi tuli Viljo Sarajan Lunastettu maa, kolmanneksi Pentti Haanpään Korpisotaa ja toiseksi tämä Eino Hosian kirja.
Kun raadin jäsenet eivät itse olleet rintamamiehiä, sai vaali kritiikkiä etenkin juuri noiden jälkimmäisten taholta. Sarajan kirja oli milteipä hurmahenkinen ja täynnä uskonnollista mystiikkaa. Se saattoi hyvinkin kuvastella kotirintaman tuntoja, mutta kirjoittaja itse ei kuulunut etulinjan taistelijoihin, vaan palveli sotasairaalassa, joka varmasti oli melkoinen kauhujen paikka sekin. Taisteluja tuo kirja vain ei niissä mukana olleiden mielestä kuvattu autenttisesti.
Minulla ei nyt tässä ole käsillä tietoja kirjojen vastaanotosta. Myöskään Hosian kirja ei saanut osakseen pelkkää suitsutusta, vaikka kirjallisuuden ammattilaiset, kuten Lauri Viljanen ja Vilho Suomi sitä kiittivätkin. Muistaakseni rintamamiehillä ei kuitenkaan ollut merkittävää huomauttamista. Sarajaa moitiskellut Yrjö Jylhä muuten soti myös Taipaleella kuten Hosiakin.
Kuten Sarajan kirja, myös Hosian romaani sisältää voimakkaasti raamatullista ainesta, joka esitetään kaamean todellisuuden taustana. Se tuskin kuitenkaan on Hosialla erityisemmin varsinaisesti uskonnollista, vaan pikemminkin tehokeino, joka käyttää hyväkseen kaikille tuttua ja läheistä viitekehystä. Nykyään kai viitattaisiin Hollywood-tuotteisiin ellei sitten Tolkienin teoksiin.
Hosian kirja kertoo olevansa romaani, mutta kaikille lienee ollut selvää, että siinä kuvattiin ja haluttiin kuvata nimenomaan noita vastikään elettyjä, Suomen ja sen kansalaisten kohtalokkaita vaiheita. Kirja oli omistettu kirjoittajan veljelle, joka kaatui tässä sodassa. Itse hän kaatui sittemmin jatkosodassa.
Kirja kuvaa sekä Taipaleenjoen että Vuoksen Suvannon puolustustaisteluja. Miehet saapuvat siinä vuorollaan ottamaan paikkansa hyökkäyksen torjujina. Kaikkea hallitsee jonkinlainen vanhatestamentillinen pahuus. Se ei ole henkilöityä, vaan lähinnä muistuttaa luonnonvoimaa. Kyseessä on sota. Sitä vastaan on vain kestettävä eikä asemien jättäminen muutoin kuin koukkauksen torjumiseksi tule edes mahdollisuutena mieleen.
Mutta ovatko taistelut kauttaaltaan realistisesti kuvattuja? Sarajan kohdalla se alkaa pian epäilyttää jo ehtaa siviiliäkin. Siinä heilutaan vähän liikaa puukon kanssa, jos kohta nyt se käsikähmässä varmaan saattoi joskus ollakin viimeisenä pelastajana.
Mutta Hosian kirjassa on kolmekin kohtaa, joissa ammutaan puista. Kyseessä ovat siis ne kukuškat eli käet, joista venäläiset veteraanit erittäin paljon puhuivat siinä vaiheessa, kun talvisodasta puhuminen alettiin sallia.
Suomalaiset suhtautuivat näihin puheisiin useinkin aivan kielteisesti: ei mitään sellaisia käkiä ollut eikä voinutkaan olla. Se oli kaikki pelkkää huhua ja harhaluuloa.
Itse selitin asiaa sillä, että puna-armeijalaisille selitettiin ennen hyökkäystä, että luihu vastustaja tulee tulittamaan teitä myös puista käsin. Niinpä sitten alettiin kuvitella käskettyä.
Aivan sodan alussa kirjoitti tuon ajan rintamareportteri Nikolai Virta Pravdassa, maan arvovaltaisimmassa lehdessä siitä, miten vanhempi komissaari, toveri Pjantsev oli Mainilan alueella selostanut joukoille valkosuomalaisten taistelutapoja (kaikkia suomalaisia ei pitänyt sekoittaa valkosuomalaisiin, jotka olivat vihollisia, kansanhallitusta kannattavat kansanjoukot olivat sen sijaan ystäviä).
Pjantsev varoitti miehiä, että valkosuomalaiset opettelivat ampumaan puista, jakaantumaan pieniin ryhmiin ja asettelemaan miinoja ja helvetinkoneita. Kun hyökkäys sitten pian alkoi, ei valkosuomalaisten vastarinnasta ollut paljoakaan haittaa, vaikka he jopa käyttivät kiellettyä taistelukaasua, klorpikriiniä. Käkiä pudoteltiin aina silloin tällöin.
Näin siis joukoille oli kerrottu käkien olemassaolosta jo heti ennen hyökkäystä eli sodan alkua. Ihmekös, jos he alkoivat pitää puihin napsahtelevia luoteja merkkeinä sala-ampujista ja ryhtyivät tulittamaan myös puita, joista saattoi sitten tippua tykkylunta.
Mutta puista ampujat eivät kuulu pelkästään neuvostoliittolaiseen propagandaan. Hosiakin kertoo: muutamat heistä (miehistämme) ovat kavunneet puihinkin ja tulittavat sieltä…. Muutamat miehistämme ovat yhä puissa, joista he ampuvat tai työntävät pistimen ohikulkevaan viholliseen.
En toki mene vannomaan, ettei tuo viimemainittu temppu olisi ollut mahdoton, mitta siitä ainakaan ei edes politrukki Pjantsev varoittanut.
Toisen kerran ollaan sitten Vuoksen varrella: Miehiä on kiivennyt harjun puihin, joista he ampuvat ja heittävät käsikranaatteja. Viholliset eivät heitä hämärässä huomaa. Siltä varalta, että heihin osuisi kuolettavasti, he ovat sitoneet itsensä köydenpätkällä kiinni puuhun, etteivät he putoamisellaan paljastaisi asemiamme.
Vielä sen jälkeen mainitaan tämä asia: Yksi kuollut havaitaan vielä ylhäällä puussa. Köysi irrotetaan miehen ympäriltä ja hänet otetaan kevätyössä alas puusta kuin ristiltä… Nuoren miehen pää on taipunut sivulle, koko hänen olemuksensa on kuin ristiinnaulitun.
Hyvin vahvaa uskonnollista symboliikkaa siis. En tiedä, miten nykyiset kirjailijat vastaavaa tilannetta kuvailisivat, mutta siihen aikaan se näyttää hyvin sopineen hyvin monien ihmisten tuntoihin, puhumatta siitä, että kyseessä hyvin saattoi olla tositapaus aivan kirjaimellisessa mielessä.
Luettuani Hosian kirjan alan nimittäin uskoa, että kyllä niitä puuhun kiivenneitä ampujia todella oli, miksei olisi ollut?
Varmastikaan kukaan tai ainakaan moni ei kiivennyt sellaiseen puuhun, jossa ei ollut näkösuojan tarjoavaa oksien ja mahdollisesti myös tykkylumen suojaa. Joissakin tapauksissa puu saattoi hyvinkin täyttää milteipä parhaan tuliaseman vaatimukset: hyvä ampuma-ala, hyvä tuki aseelle, hyvä näkö- ja tulisuoja ja suojainen tie asemaan ja asemasta. Suuliekit olivat toki vaarallinen paljastaja myös hämärässä.
Tuo hyvään tuliasemaan kuuluva tulisuoja saattoi olla jo harvinaisempi, mutta kyllähän todella jykevä kuusenrunkokin jo luotia pidättelee, ainakin nyt konepistoolin.
Tuskin on siis ilman muuta syytä nauraa noiden kukuškoiden olemattomuudelle. Tuntuu selvältä, että se oli asia, jota puna-armeijan piirissä valtavasti paisuteltiin ja josta kerrottiin taruja, mutta etteikö niitä ollenkaan olisi missään ollut? Tuskinpa sekään pitää paikkaansa.
Yrjö Jylhä todella arvosteli Sarajan kirjaa rintamamiehen näkökulmasta. Tämän ollessa taustalla hän kirjoitti vähän myöhemmin erinomaisen "Kiirastulen". Sitä näyttää edelleen olevan kentällä (markkinoilla) liikkeellä.
VastaaPoistaNäitä kukuska-juttuja lukiessa aina ihmettelee, miksi niitä niin kovasti korostetaan ja paheksutaan neuvostohistorioissa. Ikäänkuin ihmisen ampuminen tappamistarkoituksessa olisi jotenkin tuomittavampaa, kun se tapahtuu puusta käsin eikä juoksuhaudan suojasta maasta.
VastaaPoistaSamaa ihmetellyt. Ihankuin sodassa ja taistelutilanteessa pitäisi käyttäytyä kuin herrasmiehet kaksintaistelussa. Jos vihollinen pakenee, pitäisikö huutaa kääntykää, ettei tule ammuttua selkään.
PoistaPerinteisesti on korostettu omien joukko rohkeutta ja suoraselkäisyyttä.Vihollinen taas taistelee kierosti ja epämiehekkäästi.
PoistaToki neuvostoliittolaiseen kerrontaan liittyy myös armottomuudella kehuskelu, jonka Vihavainen on kertonut olleen jopa hyve neuvostoyhteiskunnassa.
Esimerkiksi on tarinoita joissa neuvostosotilaat ovat ylväästi ilmoittaneet saksalaisille neuvottelijoille, että ei eivät antaudu koskaan ja että Stalin sekä Lenin ovat ihmiskunnan neroja. Sitten lopuksi on kerrottu, että kun neuvottelijat palasivat fasistijoukkojen luokse valkoisen lipun kanssa, niin ne oli ammuttu ennen juoksuhautojen suojaa ihan vain viestiä korostaakseen.
Voittajien fanaattisuus eri näköisissä tilanteissa on aina ollut ihailtua, sen sijaan hävinneiden fanaattisuus on sääliteltävää ja surkuteltavaa ihmishenkien haaskaamista.
Eikä sen tappion tarvitse edes olla mikään eeppinen jumalhämärä ala Berliini 1945. Amerikkalaiset veteraanit saivat kyllä Vietnamin jälkeen tutustua siihen häviäjän osaan omassa yhteiskunnassaan.
"Mitäs menitte!"
Talvisotaahan ei käyty samalla tavalla kaikilla rintamanosuuksilla, vaan Kannaksella käytiin asemasotaa ja pohjoisemmilla rintamanosuuksilla oli paremmin tilaa liikkuville sotatoimille ja sotaa edeltävät suunnitelmat lähtivät jopa siitä, että suomalaisten pitäisi paikoin jopa hyökätä rajalinjan yli ja ottaa asemia haltuun Neuvostoliiton alueelta.
VastaaPoistaSuomalainen taktiikka ja taistelutekniikka oli ollut kovan kehityksen alla 20- ja 30-luvuilla sekä puolustusvoimissa että suojeluskunnissa. Esimerkiksi 20-luvulla pioneeriupseerit harjoittelivat tunnelisodankäyntiä ensimmäisen maailmansodan tyyliin.
Yksi Suomen laiminlyödyistä osa-alueista oli tarkka-ampujatoiminnan käynnistäminen. Vaatimatonta toimintaa oli toki joissain suojeluskunnissa käynnistetty. Toisaalta tilanne käytännössä sama kaikkialla maailmassa ja tarkka-ampuja koulutus lopetettiin suuren sodan loputtua ja se jouduttiin käynnistämään harvojen osaajien ja muutaman oppaan pohjalta uudestaan vuonna 1939.
Varmasti ovat suomalaiset ampuneet tarvittaessa puista. Sen sijaan asemiin edenneen vihollisen hätyyttäminen puista ampumalla ja heittämällä käsikranaatteja on erittäin vaarallinen taistelutapa, jota japanilaiset käyttivät Kaakkois-Aasian viidakoissa. Yleensä japaninllainen sotilas onnistui tuottamaan tappioita käsikranaateilla, minkä jälkeen amerikkalaiset ampuivat miehen oksalleen yleensä konepistoolilla.
Joka tapauksessa tekemällä oppii ja kyllä esimerkiksi konepistoolille muotoutui hyvä ja tarkoituksenmukainen käyttötapa esitaistelijoiden aseena sen sijaan, että sitä olisi käytetty pikakiväärin korvikkeena kuten ohjesääntö vaati. Suomalaiset upseerit olivat muuten asettaneet jalkaväkitaisteluissa suurimmat odotukset pikakivääreihin joiden piti olla jalkaväen syömähammas. Lahti-Saloranta oli kuitenkin rintamaoloissa lähes käyttökelvoton ase joka korvattiin neuvostoliittolaisten "Emmalla" heti kun niitä vain saatiin sotasaaliiksi.
"ei mitään sellaisia käkiä ollut eikä voinutkaan olla. Se oli kaikki pelkkää huhua ja harhaluuloa... että puna-armeijalaisille selitettiin ennen hyökkäystä"
VastaaPoistaSinänsä erikoista, että myöhemissä Tyynemeren rintamalla japanilaiset taisivat todellakin käyttää tuollaista itsemurha taktiikkaa.
"Joissakin tapauksissa puu saattoi hyvinkin täyttää milteipä parhaan tuliaseman vaatimukset: hyvä ampuma-ala, hyvä tuki aseelle, hyvä näkö- ja tulisuoja ja suojainen tie asemaan ja asemasta. Suuliekit olivat toki vaarallinen paljastaja myös hämärässä."
VastaaPoistaOn siinä yksi, ratkaiseva heikkous: ei pääse perääntymään, todellinen itsemurhakeikka siis ja siten sopimaton Suomelle, jonka piti välttää tarpeettomia miestappioita.
"Hosian romaani sisältää voimakkaasti raamatullista ainesta... Hyvin vahvaa uskonnollista symboliikkaa siis."
VastaaPoistaKyllä vielä Antti Tuurin romaaniin perustuvassa Pekka Parikan Talvisodassa - mielestäni kaikista suomalaisista sotaelokuvista parhaassa - on paljon tuota samaa uskonnollista eetosta, eleettömään eteläpohjanmaalaiseen eleettömään tyyliin esitettynä. Luulen, että vastaa aikalaisten yleisiä tuntoja.
Siitä ei liene epäilystä.
PoistaMelkoinen apina saa olla, joka puusta ampuilee. Toinen käsi liipaisimella, toinen tukilla, kumpikaan käpälä ei pidä kiinni puusta. Sitten vielä ase potkaisee.
PoistaJoo, ei mene perille nykyjermujen ymmärrykseen nämä Taipaleen ja Suvannon etulinjan veteraanin horinat.
Poistaeipä ihyme ollut, että sekin mies sitten kaatui jo jatkosodan hyökkysvaiheessa.
Kyllä kai tuossa meni moni ihan sotatyössä päteväkin, riittävän varovainen mies, hyökkäyssota kun ei tainnut olla Suomen armeijan paras taistelulaji. Osa komentajistakin tuossa vaiheessa ehkä ajatteli - tai ainakin syytettiin ajattelevan - omaa karriääriään miestensä hengen sijasta.
Poista