Iivana symbolina

 

Kesällä 1937 omistettiin muuan Pravdan pääkirjoitus sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježoville. Siinä oli mies, jolla sana ei koskaan eronnut teosta, oli tämän sankarinpalvonta-artikkelin keskeinen sanoma.

Käytännössä tämän pikkumiehen nollatoleranssiajattelu tarkoitti sitä, että mikäli kerran valtava määrä kaikkein korkeimpiakin upseereita ja muita potentaatteja oli tulkittava puolueen yleislinjan (generalnaja linija) vastustajiksi, niin heidän kohtalonaan oli sitten likvidointi. Mitäpä asiassa saivartelemaan.

Niinpä niskalaukaukset paukkuivat Venäjän eristämöissä (izoljator, vankiloistahan oli jo päästy eroon) hurjaa tahtia ja sadat tuhannet ”kaksinaamaisiksi” luokitellut ihmiset päätyivät joukkohautoihin.

Suuri terrori muistutti sekä idealtaan että monilta yksityiskodiltaan elävästi Iivana Julman opritšninaa. Opritšnikit ratsastivat mustiin pukeutuneina ympäri Venäjää lakaistakseen sieltä petoksen. Tehtävänsä merkkinä he kantoivat rautaista harjaa, johon oli kiinnitetty koiran pää: koiran tavoin he nuuskivat selville petoksen ja rautaisella luudalla lakaisivat sen pois.

Juuri petos, jopa petos sydämessä oli myös Stalinin kohteena, kun hän laukaisi suuren terrorin. Heti terrorin jälkeen julkaistussa virallisessa historiakirjassa palattiin yhä uudelleen kaksinaamaisuuteen (dvurušnitšestvo), joka oli juuri tällä hetkellä vihollisen tunnus: oli paljon niitä, jotka suullaan tunnustivat, mutta todellisuudessa vastustivat. Heidät oli etsittävä kaikkialta ja hävitettävä armottomasti.

Sattumoisin Ježov, verenhimoinen kääpiö, kuten häntä on nimitetty, muistutti ulkoiseltakin olemukseltaan pienikasvuista Maljuta Skuratovia, Opritšninan johtajaa ja Iivanan pääpyöveliä. Samantyyppinen psykologiakin heillä näyttää olleen.

Vladimir Sorokin, äskettäisessä kirjassaan Den opritšnika (Opritšnikin päivä) on siirtänyt tämän instituution nykypäivään ja kuvaa, miten nämä nykyajan aristokraatit (Patrušev)tuhoavat heille osoitetun, ilmeisesti kaksinaamaisen miehen kaikkine omistuksineen.

Heidän tunnuksenaan on sana ja teko -slovo i delo, jota tosiaan käytettiin vanhalla Venäjällä pantaessa vireille valtiopetokseen liittyviä juttuja. Sanat ilmaisivat valmiutta antaa ilmi tällaisia vehkeilyjä.

Itse asiassa Iivanan opritšnikit eivät vielä liene käyttäneet tätä tunnusta, josta tuli yleinen hieman myöhemmin, mutta mainiostihan se kuvaa tietynlaista psykologiaa: sana ei saa erota teosta, itse asiassa sana (käsitteet) on se varsinainen todellisuus, jota meidän vajavaisessa maailmassa asuvien on pyrittävä toteuttamaan. Monet syllogismit saattavat johtaa hirmuisiin johtopäätöksiin, mutta entä sitten? Ne on vietävä myös konkreettisen todellisuuden alueelle.

On kiinnostava kysymys, missä määrin Iivana Julman psykologia koki renessanssin Stalinin aikana. Iivana eli joka tapauksessa ennen muuta uskonnollisessa maailmassa, jossa tuonpuoleisella oli olennainen painoarvo myös tämän maailman asioita punnittaessa.

Miten kirjoittikaan Iivana ruhtinas Andrei Kurbskille, joka oli syyllistynyt synneistä pahimpaan eli petokseen ja paennut herransa valtakunnasta Liettuaan: Jos olet niin vanhurskas ja oikeudenmukainen…miksi olet pelännyt viattoman kuolemaa?...se on Jumalan tahto- tekee hyvää kärsiä. Jos olet niin hurskas… miksi et anna itsellesi lupaa ottaa kärsimystä minulta, vastahakoiselta mestariltasi ja siten periä elämän kruunu?

Nykyaikaiselle ihmiselle vastaaminen tähän kysymykseen on helppoa ja tulee ajatelleeksi, että Kurbski kaikkine vapausideoineen oli juuri nykyaikainen verrattuna Iivanan keskiaikaiseen ja ilmeisesti myös sairaalloiseen persoonallisuuteen.

Olennainen ero nykyaikaisen ja keskiaikaisen ajattelun välillä on maallisen, tämänpuoleisen todellisuuden nostaminen modernin maailman hallitsevaksi ja jopa ainoaksi viitekehykseksi.

Kuitenkin myös Stalinin aikana tapaamme psykologian, joka itse asiassa muistuttaa elävästi keskiaikaista. Siinä ei uskota tuonpuoleiseen taivaaseen, mutta kyllä tämänpuoleiseen. Maailman lainomainen siirtyminen uuteen, korkeampaan yhteiskuntajärjestykseen ja lopulta ikuisen onnen maahan, sijoittuu kyllä tulevaisuuteen, mutta on ehdottomasti nykyisyyttä hallitseva asia. Sen näkökulmasta kaikki tehdään ja ajatellaan.

Molemmissa tapauksissa perustetaan sellaisille arvoille, jotka ovat mittaamattomasti yksilöä ja hänen elämäänsä suurempia. Yksilön velvollisuus on ymmärtää tämä ja laskea aseensa puolueen edessä myös silloin, kun tulee väärin syytetyksi ja tuomituksi. Oleellista on asian elämää suurempi etu. Tämän psykologian tapaamme monilla terrorin uhreilla, joista mainittakoon erityisesti Nikolai Buharin. Mahdollisesti samanlaista psykologiaa esiintyi myös Iivanan aikana, ainakin hän sitä kaipasi.

Entäpä kuinka on nyt? Voimmeko ymmärtää, mitä voisi merkitä Iivana Julman kaltaisen hahmon nouseminen sankarinpalvonnan kohteeksi?

Kuten de Madariaga kirjassaan kertoo, Iivanan hallituskauden tase oli äärimmäisen masentava. Hän oli tuhonnut maansa talouden ja hävittänyt omaa kansaansa uskomattomassa määrin. Hänen maaninen pyrkimyksensä suvereniteettinsa tunnustamiseen ei sekään itse asiassa menestynyt, Moskovan Venäjästä ei todellakaan tullut yhtä eurooppalaista valtiota muiden joukossa. Pelätty tyrannia siitä kyllä tuli.

Millaiseksi esikuvaksi ja sankariksi Iivana siis sopii ja kenelle?

Olisi anakronistista puhua Iivanan ideologiasta etatismina, sillä hän ei erottanut omaa persoonaansa ja valtiota toisistaan ja muistutti siinä ilmeisesti enemmän tai vähemmän aikalaistaan Kustaa Vaasaa. Vaatimus ehdottomasta uskollisuudesta taisi kuitenkin Iivanalla mennä pitemmälle.

Myös Kustaa käyttäytyi joskus omaa kansaansa kohtaan tavalla, jota voisi nimittää terroriksi ja Iivanan käytöstä onkin tarkasteltava aikakautensa laajemmassa yhteydessä. Sen muuten de Madariaga on tehnytkin ja nostaa esille niitä samankaltaisuuksia, joita oli 1500-luvun Ruotsin ja Englannin välillä ja niitä oli paljon.

Mutta erojakin oli. Sitä paitsi: missä määrin esimerkiksi Henrik VIII:ä tai Kustaa Vaasaa on nostettu sankareiksi nykypäivän Englannille tai Ruotsille? Totta kyllä, Nordiska Museetissa on niin komea Kustaa Vaasan patsas, että sitä voi pitää jo sankarinpalvontana, mutta ei se tämän päivän henkeä vastaakaan.

Ruotsi ja Englanti voivat nykyään ottaa aivan rauhallisesti kysymykset, jotka koskevat niiden suvereenisuutta. Myös Brexit tehtiin normaalien proseduurien puitteissa, vaikka erilaiset fanaatikot myös ulkomailla pitivätkin tämän Englannin kansan päätöksen johdosta pahaa louskutusta, ikään kuin asia kuuluisi heidän ratkaistaviinsa.

Ruotsi on taas sitten unionimaa, vaikka onkin Tanskan ikeestä vapautunut. Mikäli suhde koetaan sietämättömäksi, kuten kaikissa unioneissa yleensä jossakin vaiheessa käy, saatetaan Kustaa Vaasaa ja taalailaisia kenties taas tarvita symbolisina historian sankareina ja nykyajan tiennäyttäjinä.

Vain Venäjällä, joka kipuilee suvereniteettinsa kanssa, on ollut tarvetta nostaa 1500-luvun suvereniteettikiistaan liittyvä asia taas suureksi ja valtakunnallisesti jopa keskeiseksi, Iivanan nostaminen esille historian pimennoista sopii hyvin tähän päiväjärjestykseen.

Venäjällä on omat perinteensä ja ne ovat aika erilaiset kuin vaikkapa Ruotsin ja siis myös Suomen. Andrei Kurbskin kaltaisille kansalaishahmoille ei nytkään näytä löytyvän tilaa laajalla Venäjän maalla, meillä niille taas ei ole tarvetta.