Erään taantuman kuvaus

 

Änkyröiden aika

 

Lauri Hokkanen, Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo 2021, 498 s.

 

Niin sanottu taistolaisilmiö on saanut jo aika monta kuvaajaa ja selittäjää. Selittämistähän riittää. Miten oli mahdollista, että älymystön syystäkin ylenkatsomasta moskovalaismielisestä kommunismista yhtäkkiä tuli erään aikakauden opiskelijanuorison ideologia vailla vertaa?

Miksi juuri Suomessa, jossa jo ennen sotia ja niiden aikana oli paremmin kuin missään muualla saatu tietoa neuvostokommunismin todellisuudesta, siihen hurahtikin nimenomaan maamme nouseva älymystö, isänmaan toivot?

Syitä löytyy ja on helppokin luetella: meillä ei ollut sodan aikana natsimiehitystä eikä sodan jälkeen neuvostomiehitystä. Kommunistit, jotka monessa maassa onnistuivat pääsemään vastarintaliikkeen kärkeen, saivat meillä aikaan vain tehotonta maanpetoksellista toimintaa. Niinpä älymystö pysyi kommunismille täysin vieraana ja uusi sukupolvi saattoi sitten löytää sen kuin ilmestyksen.

Vuosi 1918 oli tietenkin asia, joka ennen sotia ja niiden aikanakin saattoi ruokkia kostomielialoja, mutta Venäjälle paenneet suomalaiset punaiset oli siellä parhaasta päästä tapettu, mikä ei ollut suinkaan salaisuus rajan tälläkään puolen. Gulagista Suomeen paenneet kirjoittivat juuri meillä kokemuksistaan ja niin sanottujen kulttuurikommunistien määrä ja uskottavuus oli meillä hyvin pieni.

Anti-intellektuaalista kommunismia kannattaneet kaaderit olivat sitä paitsi saaneet nauttia täysin määrin totalitaarisen koneiston iskuista. Puolan kommunistinen puolue tuhottiin kokonaisuudessaan jo ennen sotaa ja meilläkin puolue oli lyöty henkihieveriin ja pystyi tuskin edes hibernoimaan.

Taistolaisuus, ymmärtäen sillä ylisemminkin täysin tahdotonta ylemmän auktoriteetin seuraamista, voidaan ajatella intellektuaaliseksi taudiksi, jollainen iskee voimalla sellaiseen psyykeen, jolla ei ole vastustuskykyä ja joka kenties vielä suorastaan murrosajan kriisitilanteessa hakee tukipuita hajoavalle ja haavoittuvalle minälle.

Suomen suurten ikäluokkien nuorisolle se henkinen maailma, joka vallitsi sodan aikana ja inertian voimasta vielä sen jälkeen, oli auttamattoman jälkijättöinen. Itse asiassa se oli ollut sitä jo sodan aikana, kun poikkeustila oli vienyt kansakuntaa henkisesti pitkän askeleen taaksepäin.

1960-luvun alussa nuoriso eli vielä huomattavan suuressa määrin uskonnollisesti suuntautuneessa maailmassa. Uskonto siinä muodossa, kuin sitä oli tarjolla, oli kuitenkin älyllisesti kaukana tyydyttävästä maailmankatsomuksesta. Taistolaisuudesta löytyi sille korvaaja, joka sitä paitsi oli yhtä vaativa, öykkärimäinen ja masokistin moraalisia tarpeita tyydyttävä.

 Sen uskottavuus perustui viime kädessä tykkien, taistelukoneiden ja panssarien määrään: itse elämä oli todistanut, että se eli siis reaalinen sosialismi oli olemassa, toimi ja tulisi jyräämään kapitalismin. Siihen kelpasi samaistua eikä siinä tyhjää kopaissut.

Taistolaisliikkeen historia oli häränpyllyjen historiaa. Halveksitusta vähä-älyisten ideologiasta se muuttui sukupolvensa suureksi intellektuaalisen kapasiteetin osoitukseksi, kuten sen adeptit uskoivat. Ne, jotka olivat suhtautuneet kielteisesti neuvostokommunismin ilmiselviin älyttömyyksiin, karkeuksiin ja rikoksiin, muuttuivatkin yhtäkkiä sen kriitikittömiksi laulajiksi.

Muutos tapahtui kuin Saulukselle Damaskon tiellä: se, mitä oli pidetty pahana ja hylättävänä omaksuttiinkin yhtäkkiä iloiten ja kiitellen. Hokkanen esittää vaikuttavia esimerkkejä. Tšekkoslovakian miehitys oli se shit test, jonka monet läpäisivät, aluksi ehkä kakistelleen, mutta loputa hymyssä suin. Matti Rossi oli muuan esimerkki.

Sauluksesta Paulukseksi muuttuneet näkivät maailman uudessa valossa eikä siinä maailmassa ollut enää tilaa henkilökohtaisille mieltymyksille ja ajatuksille. Puolue ja tarkemmin vain ja ainoastaan Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli aikamme järki, kunnia ja omatunto. Se tekstihän se seisoi valtavilla kirjaimilla kirjoitettuna Leninin kirjaston penkereessä 1970-luvun alussa.

Änkyräpuolue, jonka koko sanoma itse asiassa sisältyi ehdottomaan uskollisuuteen naapurimaan hallitsevan puolueen asialle, houkutteli joukkoonsa nuorisoa kuin hunaja mehiläisiä.

 Akateemista nuorisoa siellä ei ennestään ollutkaan. Vanhempi puolueväki oli sitä paitsi oppinut ymmärtämään kommunismin todellisuutta raskaimman kautta. Urho Jokisen isä oli teloitettu ja saman kohtalon oli saanut myös Ville Pessin vaimo.

Molemmista tuli sitten täydellisen uskollisuuden perikuvia ja jälkimmäisestä kehtasi joku naapurimaan toveri vielä sanoa, että hänen uskollisuutensa oli verellä sinetöity… Tätä ilmaustahan oli vuonna 1939 käytetty myös kuvaamaan natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ystävyyttä, kun ne olivat yhdessä tuhonneet Puolan. Erikoista, bolševistista logiikkaa se oli molemmissa tapauksissa.

Tämä shit test toimi kuitenkin vain muutamien vanhemman sukupolven kommunistien kohdalla. Useimmat olivat sen sijaan saaneet rokotuksen ja ymmärsivät, että varaukseton suhtautuminen vieraan maan ideologiaan on tuhon tie. Nuoriso ei tällaisesta piitannut, vaan hakeutui innolla änkyröiden taakse.

Sinisalon sijasta liikkeen todellinen henkinen johtaja oli Hokkasen mukaan Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen, joka joskus humalapäissään satuili isänsä itse asiassa olleenkin desantti, jonka suomalaiset olivat tappaneet tulitaistelussa…

Hokkasen kirja on erinomainen analyysi taistolaisuudesta ja etenkin sen noususta. Siinä osataan kysyä monia olennaisia kysymyksiä ja vastauksia löydetään muun muassa tutkimuksesta, jota on eri aloilta tehty jo aika lailla. Kirjan hyvänä puolena on sen tärkeän periaatteen muistaminen, että tapahtumien ajoitus on niiden ymmärtämisen kannalta oleellinen seikka.

Tässä tapauksessa suureksi tapahtumaksi ylitse muiden nousee Tšekkoslovakian miehitys. Hokkanen näyttää ajatelleen, että se synnytti ainakin alitajuisen pelon. Tätä minun on kyllä vaikea uskoa. Miehitys vetosi ilman muuta sellaisen persoonallisuuteen, jota on ollut tapana kutsua fasistiseksi ja joka nauttii alistumisesta ja alistamisesta. Nuoriso ei kaivannut älyllistä haastetta vaan Jumalaa ja sai sen. Vaikka tokihan myös Jumalaa edellytetään pelättävän.

Kyseessä oli tietenkin joukkoilmiö. Seppo Oikkonen on usein viitannut siihen, että durkheimilaisen sosiologian mukaan yhteisöllä on taipumus taantua tietynlaisissa tilanteissa, kuten sota-aikoina. Juuri henkisestä taantumisesta aina holhottavan pienokaisen asteelle oli myös taistolaisuudessa kysymys. Vanhat kaaderit, jotka kuuluivat puolueen ns. enemmistöön, olivat aloittaneet viattomina, mutta kova kokemus oli jo aikuistanut heitä.

Itse ideologia taas oli niin alkeellista suurilla yleiskäsitteillä leikkimistä, että on jälkikäteen vaikea uskoa niin sanotun älyllisen eliitin ihan tosissaan ajatelleen sen todella olleen suora näköala maailmanhistorian syvimpään olemukseen, jota Kremlin gerontokratia sitten suvereenilla erehtymättömyydellään hallitsi. Mutta uskollahan se tämäkin voitiin omaksua.

Joukkoilmiö ei kuitenkaan vetänyt puoleensa kaikkia. Hokkanen selostaa aika pitkälti sitä, miten tuo mukaan meneminen tapahtui, mutta itse asiassa saattaisi olla kiinnostavampaa alkaa jo kysyä, miksi se jäi useinkin tapahtumatta.

Hokkanen kuvaa aika laajasti sitä, mitä Leninin esille kaivamista vanhoista marxilaisista spekulaatioista sitten seurasi todellisuudessa. Törkeää valtioterroria, jota aikoinaan uskovaisten piirissä kohteliaasti nimitettiin ”virheiksi”, tunnetaan nykyään varsin hyvin, joten se kirjan osa lienee useimmille hieman turhanaikainen. Toisaalta kannattaa muistaa, ettei meillä kymmeniin vuosiin julkaistu lainkaan ns. sovjetologista kirjallisuutta ja tässä on sen eräistä puolista nyt yhteenveto.

Kaiken kaikkiaan kirja on ansiokas aihepiirinsä kuvaus ja toimii monella tasolla. Taistolaisuuden hiipuminen ja lopulta romahdus on kuitenkin esitetty aika ohuesti. Myös jälkikäteiset tilitykset sivuutetaan verrattain vähällä. Kiitos kuitenkin tästä, menneisyyden mielettömyyksien ymmärtäminen saattaa auttaa myös oman aikamme massailmiöiden ymmärtämistä.