Nyt olemme todellisen uuden äärellä

 

Valtakunnanfundamentalismia rakentamassa

 

Päivi Räsäsen tapaus ansaitsee vielä muutaman reunahuomautuksen. Täytyy sanoa, että olin aika typertynyt huomatessani, että valtakunnansyyttäjän toimille löytyi myös ymmärrystä ja jopa puolusteluja. Eihän tässä muka kyse ollutkaan uskonnosta, vaan yhden vajavaisen ihmisen itselleen ottamasta fariseuksen roolista. Eihän ketään nyt sentään loukata saa millään verukkeella, eihän?

Tämä logiikka sattuu vain olemaan täsmälleen sama kuin niillä islamilaisilla fundamentalisteilla, jotka kuulemma pahoittivat mielensä jonkin profeettaa esittävän pilakuvan takia ja kiirehtivät sitten täyttämään koraanin määräämän velvollisuutensa tappamalla piirtäjän.

Meilläkin sitten pian valtiovalta peräti pyysi anteeksi sitä, että eräässä toisessa maassa moinen piirros oli saatettu julkaista. Mihin syyllisyytemme perustui, on tainnut jäädä kaikille hämäräksi.

Mihin sitten piirtäjän syyllisyys fundamentalistien logiikan mukaan perustui? Siihenkö, että hän oli mennyt toisuskovien pyhille paikoille hieromaan uskovien naamaan omaa näkemystään profeetasta ja siten häirinnyt niin sanottua uskonrauhaa?

Ei suinkaan. Hän oli julkaissut pilakuvansa vakiolehdessään, jonka lukeminen on ollut ja on vapaaehtoista eikä kuulu kenenkään velvollisuuksiin. Kenenkään uskovaisen ei tarvinnut sitä katsella ja sen takia loukkaantua. Jos katsoi, se oli taatusti aivan vapaaehtoinen valinta. Tanskan ja Ranskan lakien mukaan profeetasta ja peräti myös Allahista oli ja on lupa piirtää millaisia kuvia tahansa. Ei kenelläkään ole ollut oikeutta niitä kieltää eikä ole vieläkään.

Mutta entäpä tuo mielensä pahoittaminen, joka nykyään on nostettu poliittisen tietoisuuden ykkösasiaksi? Sehän sentään on tosiasia vai kuinka?

Avoimessa yhteiskunnassa jokaisella on oikeus pahoittaa mielensä tai olla pahoittamatta. Lainsäätäjä ei voi juosta niiden kaikkien perässä, jotka valittavat triggeröityvänsä kuka mistäkin ajatuksesta, teosta, kuvasta tai peräti patsaasta. He voivat kaikin mokomin paeta niin sanottuun turvalliseen tilaansa ja jättää normaalit ihmiset jatkamaan normaaleja askareitaan.

Mikäli kukaan ei pakota ketään omaksumaan omia tulkintojaan herkkinä pidetyistä asioista, on kaikki kunnossa. Muhamettilaiset saavat kaikin mokomin pitää pyhänä kuvakieltoa, ramadania, avioliittoa alaikäisten kanssa ja mitä ikinä haluavat. Vain sellaiset asiat, jotka koskevat myös muiden oikeuksia, ovat lainsäädännöllä säänneltyjä.

 Uskoa voi ja saa vaikka lentävään spagettijumalaan, sporalogiaan tai Elviksen jälleensyntymään. Näitä ja muita oppeja sopii kyllä saarnata kaikille, niiden vastaanottaminen taas on jokaisen oma asia. Mikäli on eri mieltä, voi vaikka saarnata omaa oppiaan, argumentoida noita toisia vastaan tai yksin kertaisesti viitata kintaalla koko höpötykselle. Tämän pitäisi olla jokaiselle tässä pluralistisessa yhteiskunnassa selvää.

Mutta entäs kun saarnasta tuleekin lainvastaista? Sellaisen mahdollisuuden on todella nyt esittänyt peräti valtakunnansyyttäjä. Ajatella nyt vaikkapa sitä, että perverssiä (queer) käyttäytymistä saatetaan nimittää termillä epänormaali!

Vitsit ovat tässä vähissä. Niin sanotun kiihotuspykälän rikkominen näyttääkin olevan niin sanottu yleisen syyttäjän juttu, eikä vain loukkaantuneiden oman kantelun mahdollistama absurditeetti.

Jos joku tässä maassa väittää, etteivät homot pääse taivaaseen, hänellä kyllä tosiaankin on oikeus niin tehdä. Hän voisi yhtä hyvin väittää myös, etteivät juristit pääse taivaaseen (mikä minusta kuulostaakin uskottavalta) tai että valtakunnansyyttäjien paikka on helvetin seitsemännessä piirissä. Mikäli syytösten kohteet ovat eri mieltä, heillä on vapaus esittää oma mielipiteensä.  Usko tähän tai tuohon, sinne tai tänne ei voi olla kenenkään komennettavissa.

Fundamentalistiloukkaantujat muistuttavat siis yksi yhteen noita islamisteja innossaan mennä kieltämään ja rankaisemaan toimintaa, josta loukkaantuminen on aivan vapaaehtoista. Mikäli niin sanotusti loukkaavia väitteitä sen sijaan esitettäisiin oppivelvollisuuskoulun tai jopa lastentarhan pakollisilla tunneilla, se muuttaisi asian. Yliopistossa tietenkään ei minkäänlainen mielipiteiden tai argumenttien rajoittaminen tule kysymykseen, sillä se laitos toimii ja sen tulee toimia ainoastaan järjen ehdoilla.

Muuan kohta loukkaantumispolitiikassa on jäänyt epäselväksi. Kun loukataan kollektiivisesti vaikkapa homoja, alkuperäiskansojen aitoja ja myös epäaitoja jäseniä, filatelisteja, potkupallohuligaaneja, uimamaistereita ja niin edelleen, kuka silloin on oikeutettu ja millä valtuuksilla ottamaan loukkaamisen vastaan eli ryhtymään viralliseksi ja oikeustoimikelpoiseksi sijaisloukkaantujaksi?

Muhamettilaisessa maailmassa jokaisella uskovaisella on tähän suorastaan velvollisuus, meidän sekulaarissa maailmassamme ja myös kirkkomme piirissä asia on toisin.

Kirkko epäilemättä tarjoaa valmiin organisaation monenlaisen pahastumisen käsittelyyn ja tarvittaessa voidaan asiat varmemmaksi vakuudeksi ottaa esille jopa kirkolliskokouksessa.

Vastaavaa taatusti edustavaa homokokousta en ole huomannut olevan edes olemassa, en muuten myöskään esimerkiksi erityistä naiseuden perusteella valittua naisparlamenttia. Ehkäpä sellaisia pitäisi perustaa? Miten muuten voimme pätevästi puuttua naisen, tuon kollektiivisen olion halventamiseen?

Näen jo sieluni silmillä saamelaisparlamenttia vastaavan homoparlamentin, jossa on erikseen jaostot tai valiokunnat etu- ja takasuuntautuneille, oraalisille tyypeille, sadisteille, masokisteille, pedofiileille (kyllä vain! Miksei muka?) ja niin edelleen. Onhan inhimillisen käyttäytymisen kirjo loputon ja sen mukainen täytyy olla myös sitä edustavan elimen.

Pääsyvaatimuksena parlamenttiin tai siis sen vaaleihin täytyy olla riidattomasti todettu homous. Tunnettuahan on, että heterot ovat aina vaivanneet muun muassa homoklubeja ja aikaansaaneet paljon käsitteiden sekaannuksia ja ikävyyksiä, ilmeisesti tragedioitakin. Asialle löytyy myös analogioita muista yhteyksistä.

Voi tietenkin kysyä, mitä tekemistä ihmisen intiimin elämän asioilla yleensä on julkisuudessa ja etenkään politiikassa. Sitä minäkin ihmettelen, mutta sinne se nyt joka tapauksessa on suuriäänisesti nostettu, pöyhkeän ylpeilyn säestämänä ja jopa monien firmojen asiaa suitsuttaessa.

Joka tapauksessa, mikäli uusi loukkaantumiskulttuuri otetaan vakavasti, on eturyhmien organisoiduttava uskottavasti. Joku epämääräinen etujärjestö vailla mitään edustavuutta ei sovi lainkaan tarkoitukseen. Eihän politiikkaan voi mennä noin vain julistamalla, että edustaa tätä tai tuota ryhmää.

Virallisen loukkaantujan persoona ja mandaatti on siis selvitettävä, vasta sitten nämä asiat voi ottaa vakavasti.

Entä sitten itse pääasia, loukkaantuminen. Millaista loukkaantumisen on oltava, että asiasta tulisi seuraamuksia? Onko myös omassa kodissa tapahtuva, mutta sivullisten kuulema mielipiteen ilmaiseminen rikollista, mikäli muut tunnusmerkit täyttyvät? Onko loukatulle koiduttava havaittavia ja todistettavia traumoja, jotta rikoksen tunnusmerkit täyttyisivät? Riittääkö, että loukkaava mielipide on vain väärä? Entä onko oikean, mutta loukkaavan mielipiteen ilmaisu rikollista vai ei? Jos on, niin miksi?

Luulen, että identiteettipolitiikka on meillä vasta lastenkengissään. Tulemme vielä näkemään näytelmiä, jollaisia emme pari vuotta sitten olisi voineet edes kuvitella mahdollisiksi. Sellaisiahan jo muuten näemmekin.