Haamukipuja?

 

Loppuiko Venäjän vallankumous jo?

 

Orlando Figes, Vallankumouksen Venäjä 1891-1991. Suomentanut Kalevi Suomela. Siltala 2021, 377.

 

Isaac Deutscherin kirja Venäjän vallankumous jatkuu yhä (The Unfinished Revolution) julkaistiin postuumisti vuonna 1967, kun puoli vuosisataa itse tapahtumasta oli kulunut.

Kirja haastoi ajattelemaan. Ranskan vallankumous pysyi hengissä tuskin vuosikymmentä. Toki se jätti pitkän perinnön, mutta itse kumouksellisuus hupeni jo Wienin kongressiin mennessä hyvin vähiin. Siitä oli yksinkertaisesti saatu tarpeeksi.

Toki Venäjän vallankumouskin oli muuntautumiskykyinen kuin koronavirus, käyttääkseni anakronistista vertausta. Sen nimeen oli Deutscherin kirjan ilmestyessä kuitenkin vannottu jo puoli vuosisataa ja se oli yhä kokonaisen maailmanjärjestelmän alkupiste. Loppua ei ollut näkyvissä, lupauksia kyllä riitti.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue vannoi loppuun saakka kommunismin rakentamisen nimiin ja korosti ehdotonta uskollisuuttaan Marxin sadan vuoden takaisille kirjoituksille. Se oli ennen muuta utopia, joka lupasi lunastaa nykyisyyden ja menneisyyden kärsimykset tulevalla onnen ajalla, eikä kukaan voinut ehdottoman varmasti osoittaa, ettei mitään sellaista ollut eikä voinutkaan olla.

Nyt voimme jo suhtautua Venäjän vallankumoukseen tarinana, jolla oli sekä alku että loppu. Enää ei ole valtioita, jotka julistaisivat uskoa tuon vallankumouksen lupauksiin. Klassista luokittelua käyttäen tällaista tarinaa lienee pidettävä ennen muuta tragediana. Kukapa kehtaisi suhtautua kymmeniä miljoonia ihmisuhreja vaativaan näytelmään komediana?

Orlando Figes kirjoitti pari vuosikymmentä sitten kirjan A People’s Tragedy, jossa kuvattiin Venäjän vallankumousta hieman tavallista pitemmällä aikavälillä -vuodesta 1891 vuoteen 1924.

Pidin kirjaa mestariteoksena. Siinä yhdistettiin poliittisen historian jännitteet sosiaalihistoriaan ja katseltiin prosesseja ja tapahtumia monelta tasolta, sekä intellektuellien että poroporvarien ja työläisten ja vieläpä talonpoikienkin -tuon suuren enemmistön- näkökulmasta. Kirjoittaja oli onnistunut valitsemaan käyttöönsä verratonta materiaalia, etenkin päiväkirjoja.

Tuloksena oli tiiliskivi, jota sen paksuudesta huolimatta oli suuri ilo lukea. Yllytinkin suomalaisia kustantamoita tarttumaan tilaisuuteen ja korjaamaan sen vuosikymenien aukon, joka meikäläisessä historiallisessa kirjallisuudessa tällä kohtaa oli. Mutta siinähän kävi kuten aina.

Tartuin tähän uuteenkin Figesin kirjaan myös suurin odotuksin ja arvelin siitä löytyvän jotakin vastaavaa. Kirjoittajahan tuntee hyvin myös ne kaikki viime vuosikymenien intohimoiset oppiriidat, joita Neuvostoliiton ja Venäjän historian tulkinnat olivat synnyttäneet. Toki se, joka hallitsi menneisyyttä, omisti myös poliittiseen elämään sopivan avaimen myös silloin.

Valitettavasti tämä kirja, niin People’s Tragedy -teoksen päälle kuin se kirjoittajan mukaan rakentaakin, on jättänyt pois juuri sen aineksen, joka teki tuosta edellisestä opuksesta niin mainion.

Tämä on niin sanoakseni retrospektiivinen katsaus menneisyyteen, jossa Neuvostoliiton historiallisia vaiheita koskevan tutkimuksen tuloksia selostetaan, mutta ei sen sijaan tutkimus, jossa historian draama olisi läsnä ja jossa huominen olisi aina vielä lukijan silmissä avoinna kaikkine vaihtoehtoineen.

Meikäläiseen historialliseen kirjallisuuteen, joka etenkin vallankumousvuoden osalta on yhä tietyistä syistä hyvin heiveröistä, tämä kirja kyllä antaa tervetulleen lisän. Neuvostoliiton historiaa kokonaisuutena se käsittelee asiallisesti ja sopii maallikon oppikirjaksi, joka ei vie harhaan, vaikka ei nyt erityisesti innostakaan.

Isaac Deutscherin Stalin-kirjan julkaisu oli aikoinaan suomalaisen kustantajan kannalta aika uskallettu teko. Kyseessä ei tosin ollut mikään porvarillinen paskilli, vaan päin vastoin, uskovan trotskilaisen tour de force, jossa sen ajan vajavaisen lähdemateriaalin pohjalta saatiin aikaan poikkeuksellisen kiinnostava ja uskottava kokonaisuus.

 Kirja joutui sittemmin ammattipiirien epäsuosioon sen myötäsukaisuuden takia, jota se osoitti tutkimuskohteelleen. Toisaalta trotskilaisuus oli Neuvostoliitossa synneistä kaikkein pahin. Vain äärimäisen puiseva ja lahjaton kronikka, joka oli alusta loppuun väärennetty, olikin Kremlin gerontokratian mielestä ainoa hyväksyttävä neuvostojen maan historian esitys.

Tämä kirja on mielestäni yllättävän tylsä, mikä ainakin minun näkökulmastani liittyy myös siihen, ettei siinä paneuduta eri koulukuntien tulkintaerojen kriittisiin tekijöihin. Lopullista totuutta historian tulkintakysymyksistä voivat toki kuvitella vain niin sanotut faktantarkistajat, jotka nykyään vartioivat vallitsevaa ideologiaamme kuin hanhet Capitoliumia.

Muut kuin triviaalit väitteet historiasta ovat kuitenkin aina viime kädessä alttiita tulkinnoille, joiden esittäminen saattaa olla hyvin kiinnostavaa, vaikka ne eivät tietenkään tapahtunutta voi muuksi muuttaa.

Arvostettu kollegani ja opettajani Osmo Jussila hallitsi aikoinaan kärjistämisen taidon ja esitti joskus väitteen, ettei Venäjän vallankumous itse asiassa ollut kummoinenkaan katkos maan historiassa. Poliisivaltion perusta oli näet laskettu jo hyvissä ajoin ja kommunistien sopi vain rakentaa valmiin sokkelin päälle valmiista tarpeista. Venäjän historian syvät rakenteet pysyivät, vaikka vallankumoukset tulivat ja menivät.

Jokainen tietenkin ymmärtää, että kyseessä oli kärjistys, mutta sen takana oli joka tapauksessa huomattava määrä tärkeitä seikkoja. Eihän niin sanotun tieteellisen sosialismin mukaan tehty vallankumous Venäjällä mitään muuta tuottanut kuin uuden venäläisen järjestyksen. Tyhjän päälle on paha rakentaa.

Toki kommunismi pyrki muuttamaan kaiken. Vallankumouksen eli revoluution ideana on kuitenkin ympäri pyörähtäminen ja se, mikä ilmaantui pohjalta pinnalle, ei tullut tyhjästä, vaan oli jo valmiina odottamassa.

Olen aika hämmästynyt siitä, että Figes on laiminlyönyt katsoa, mihin Venäjän vallankumous eri vaiheissa pyrki ja milloin ja miten se muutti näkemyksiään. Kyllä tämäkin seikka kirjasta yleensä ilmi tulee ainakin jossakin muodossa, mutta jättää pois sen dramatiikan, mikä juuri oli Neuvostoliiton historialle erityisen ominaista.

Nyt lukijalle ei itse asiassa kerrota edes sitä, mitä kommunismi merkitsee ja miksi koko puolue omaksui tuon uuden nimen. Kommuunin aate hylättiin kuitenkin aikoinaan hyvin äkillisesti ja dramaattisesti.

Sama koskee sosialismin ja kommunismin rakentamista. Kyllä niiden saavuttamisesta oli aivan tarkat suunnitelmat ja myös niin sanotun kypsän sosialismin nimikkeen omaksumisen takana on niin tärkeä pala historiaa, että se olisi ansainnut tulla käsitellyksi.

On ilmeistä, ettei kirjoittaja anna ideologialle kummoistakaan merkitystä. Tämä tuskin on oikein ja kohtuullista, sillä kyllä sen kautta ja avulla perusteltiin totalitaarisessa valtiossa kaikki asiat. Missä määrin ideologiaan uskottiin, on kiinnostava kysymys sinänsä, mutta sen huomattavaa virallista asemaa ei kannata kieltää.

Kuten lienee käynyt selväksi, olen monessa suhteessa tyytymätön tähän Figesin kirjaan ja asia korostuu sen ihailun takia, jota tunnen People’s Tragedy teosta kohtaan. Kirjoittaja olisi selvästi pystynyt parempaankin.

Toki jo itse kirjailijan haukkaama pala, sadan vuoden periodi, on liikaa, jos halutaan kirjoittaa jotakin sellaista kuin oli vaikkapa Englundin Poltava tai Tuchmanin Elokuun tykit. Figes itse kertoo koettaneensa tavoittaa tässä pitkän keston ilmiöt, longue duréen. Minusta se on kyllä jäänyt tavoittamatta, mutta onhan tässä nyt ainakin suomen kielellä kerrankin pätevää ns. faktaa naapurimaan historiasta. Ei meillä sitä todellakaan liikaa ole.

Ja kyllähän tämäkin antaa aineksia sen loppukaneetin arviointiin, jonka mukaan Venäjän vallankumouksella on itse asiassa myös kuolemanjälkeinen elämä sen satavuotiseen, väkivaltaiseen elinkaareen temmattujen ihmisten mentaliteeteissa.  Eihän historiaa nytkään pakoon pääse.