Rikokset ja tyhmyydet
Vuonna 1804 Napoleonin sotilaat kaappasivat Reinin takaa, puolueettomalta maaperältä Enghienin herttuan, Ranskan mahdollisen kruununtavoittelijan ja toivat hänet Pariisiin. Hänet teloitettiin Vincennesin linnassa muodollisen oikeudenkäynnin jälkeen.
Tämä väkivallanteko, jonka laittomuuden jokainen ymmärsi, vaikutti monien historioitsijoiden mielestä erittäin epäedullisesti Napoleonin imagoon. Sankaruuden sädekehän sijasta korsikalaiseen liittyi nyt kyynisen rikollisuuden stigma. Talleyrandin, diplomatian suurmestarin, väitetään sen johdosta sanoneen: ”Se oli pahempaa kuin rikos. Se oli tyhmyys”.
On arveltu, että myös Aleksanteri I, Napoleonin tuleva kukistaja, sai tuosta kuuluisasta murhasta aiheen olla koskaan leppymättä Napoleonille. Tilsit-vaihe hallitsijoiden suhteissa oli tosin vielä edessäpäin, mutta suurvallallakaan ei ole aina varaa pitää kunniaansa ykkösprioriteettina.
Venäjän ja Euroopan suhteiden kannalta oli merkittävää, että tuo moraalittomuuden ilmaus tapahtui nimenomaan läntisessä Euroopassa ja vieläpä sen edistyneimmässä maassa, jonka kulttuuri oli kaikkialla esikuvana, ei vähiten Venäjällä.
Samaan aikaan eurooppalainen russofobia alkoi kehittyä erityisen voimakkaasti juuri Ranskassa, jossa kansaa peloteltiin raakojen ja sivistymättömien kasakoiden invaasiolla. Itse asiassa venäläiset miehitysjoukot käyttäytyivät Ranskassa poikkeuksellisen hyvin, mutta samaa ei suinkaan voinut sanoa Napoleonin Suuren Armeijan harjoittamasta vandalismista Venäjällä.
Venäläisen sotakoneiston voima ja Venäjän väkiluvun poikkeuksellisen nopea kasvu lietsoivat Euroopassa kautta 1800-luvun suurta venäläispelkoa huolimatta siitä, että Wienin kongressista ei suinkaan muodostanut voittajien koston orgioita, vaan maanosan asiat pyrittiin järjestämään oikeudenmukaisesti, miten asia sitten ymmärrettiinkin. Jopa Ranska itse sai olla kongressissa edustettuna.
Venäjän ja Euroopan poliittinen vastakohtaisuus pysyi joka tapauksessa yhtenä Euroopan politiikan suurena linjana kautta vuosisadan. Etenkin Ranskan ja Puolan geopoliittisesti ja ideologisesti sävyttynyt ystävyys johtivat eurooppalais-venäläisiin kriiseihin Puolan kapinoiden aikana 1830- ja 1860-luvuilla.
Lopulta asetelma muuttui, kun tasavaltalainen ja antiklerikaalinen Ranska ja itsevaltainen ja klerikaalinen Venäjä löysivät toisensa 1890-luvulla. Saksan-vastaisuus oli nyt molempia elähdyttävä aate. Tämänkään, ylenpalttisesti suitsutetun ystävyyden kyyninen tausta ei ollut kenellekään salaisuus ja Leo Tolstoi kirjoitti asiasta hyvin myrkyllisesti.
Olisi väärin väittää, että Venäjän ja Euroopan suhteet olisivat olleet pelkästään vihamieliset 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Niiden laatu muuttui konjunktuurien mukana.
Venäjällä joka tapauksessa saatiin aina tottua ymmärtämään, ettei Eurooppa pitänyt Venäjää kulttuurisesti vertaisenaan eikä liiemmin toivonut lähentymistä. Sen sijaan uhkailtiin molempien Puolan kapinoiden yhteydessä interventiolla, jolla barbaarisia venäläisiä rangaistaisiin.
Aikalaisten todistuksen mukaan tällainen aiheutti aina tavattoman voimakkaan reaktion venäläisessä yleisössä, mikä antoi hallitukselle vapaat kädet julmuuksiin. Puolan asioita pidettiin valtakunnan sisäisinä ja niihin puuttumista täydellisenä hävyttömyytenä.
Yleensä venäläisillä joka tapauksessa oli Eurooppaan nähden alemmuuskompleksi ja oman maan takapajuisuutta eli suhteellista barbaarisuutta hävettiin. Myös länsieurooppalaiset väitteet siitä, etteivät isovenäläiset olleet oikeita slaaveja, vaan suomalais- ja tataarilaissukuisia barbaareja, tuntuivat monesta loukkaavilta.
Yleisesti ottaen valistuneiden venäläisten päämääränä oli, että heidän maansa saavuttaisi eurooppalaisen sivistystason. Myös slavofiilit pyrkivät tähän omalla tavallaan. Dostojevski, joka voidaan lukea tähän ryhmään, puhui vielä eurooppalaisuuteen kohdistuvasata rakkaudesta ja yleisihmisyydestä.
1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi kuitenkin syntyä liikettä, joka sanoutui jyrkästi irti eurooppalaisuudesta. Tällaisen ajatustavan edustajiin kuului Putininkin joskus siteeraama Konstantin Leontjev.
Ajatus omasta, eurooppalaisuuteen nähden ylivertaisesta sivilisaatiosta kehittyi edelleen maailmansotien välillä ns. euraasialaisuuden merkeissä. Nykyiset Izborskin klubin ympärille kerääntyneet äkkijyrkät poliitikot ovat tämän perinteen jatkajia.
Kommunistivallan luhistuttua Venäjällä on voimakkaasti palattu sadan vuoden takaisiin näkemyksiin, joiden yksi merkittävä edustaja on juuri Leontjev. Samaan sarjaan voidaan lukea myös Putinin lempiajattelijaksi mainittu Ivan Iljin. Ideana on, ettei Venäjän ole syytä pyrkiä omaksumaan eurooppalaisia arvoja, koska sillä on omansa, jotka eivät ole sen huonompia.
Sata vuotta sitten Venäjän suurvalta-asema oli vallan toista kuin nykyään. Pelkästään väestönsä puolesta Venäjä oli yhtä suuri kuin merkittävimmät eurooppalaiset suurvallat yhteenlaskettuina. Sen talous ei ollut yhtä kehittynyttä, mutta sotilaallisesti sen arveltiin hyvin kykenevän selviytymään Saksasta, joka kuitenkin edusti sen alan huippua.
Nykyään Venäjä vastaa väkiluvultaan Englantia ja Ranskaa yhteenlaskettuna, mikä ei sinänsä ole vähän ja taloudellisesti sitä voidaan verrata jompaankumpaan, mikä ei sekään ole kovin huonosti, etenkin kun ottaa huomioon sen tason, jolta 1990-luvulla lähdettiin.
Suurvaltojen on kuitenkin oltava maailmanvaltoja, eivätkä Euroopan maat sellaisiksi enää kelpaa edes yhdessä, kuten olemme saaneet huomata. Väkiluvultaan Venäjäkään ei enää ole maailmassa jättiläinen, vaan keskisuuri maa. Sitä suurempia ovat Kiinaa, Intiaa ja USA:ta lukuun ottamatta vielä neljä muuta maata. Indonesiakin on lähes kaksi kertaa niin suuri.
Niinpä Venäjän halu olla jälleen suurvalta lähtee nyt aivan eri pohjalta kuin sata vuotta sitten. Pöyhkeät maailman hallitsijat, jollainen myös Napoleon aikoinaan luuli olevansa, saattoivat joutua kiusaukseen ajatella, etteivät mitkään moraalisäännöt koske heitä. Eihän kenelläkään ole kykyä rangaista niiden rikkomisesta.
Niinpä Venäjä on täysin kyynisesti suhtautunut siihen, että sen turvallisuuspalvelut teloittavat sen agentteja vieraissa maissa. Toki kyseessä onkin jo neuvostoajalta jatkunut perinne.
Tällainen synnyttää reaktion, jota voidaan kyynisesti nimittää russofobiaksi, mutta jonka perustelut eivät siitä häviä. Nykyinen eurooppalainen yleisö on vielä paljon valveutuneempaa ja informoidumpaa kuin Napoleonin ajan sivistyneistö. Osoittamalla kyynistä piittaamattomuutta yleisinhimillisistä normeista Venäjän johto hankkii maalleen täysin tarpeetonta badwilliä, joka ei ole missään suhteessa noilla teoilla mahdollisesti saavutettaviin etuihin.
Kyseessä ei ole pelkästään rikos, vaikka tietysti sekin. Tuon toiminnan hämmästyttävin piirre on sen läpitunkematon tyhmyys.
Putin yrittää luoda uudelleen Neuvostoliiton suuruudenaikaa 70-luvulla. Silloin mikä hyvänsä meni läpi. Onnistuminen ei ole ihan täydellistä. Suomessa oli 70-luvulla Tiedonantaja, Rauhanpuolustajat ja Yleisdemokraattinen rintama. Nyt on MV-lehti ja SAFKA.
VastaaPoistaJoutavana knoppitietona Ranskan ja Venäjän sopuiluun liityen, että Jules Verne alun perin kirjoitti maankuulun kapteeni Nemon puolalaiseksi ylhäisöherraksi, jonka venäläiset olivat tehneet suvuttomaksi. Kustantajan toiveesta kapteeni Nemosta tulikin sitten briteille katkera intialainen.
VastaaPoista"Pöyhkeät maailman hallitsijat, jollainen myös Napoleon aikoinaan luuli olevansa, saattoivat joutua kiusaukseen ajatella, etteivät mitkään moraalisäännöt koske heitä. Eihän kenelläkään ole kykyä rangaista niiden rikkomisesta.
VastaaPoistaNiinpä Venäjä on täysin kyynisesti suhtautunut siihen, että sen turvallisuuspalvelut teloittavat sen agentteja vieraissa maissa."
Jokseenkin samaan kaavaan menee amerikkalaisten sekoilut lähi-idässä, öljyn tähden. Kun vievät demokratiaa... Ongelmia osin syntyy kun sitten hahmoteta ettei Eurooppa ole Amerikka (mielikuva, teoriassa jokaiselle jotakin), Suomi vielä vähempi. Saati sitten se uskonnollinen näkemys. Jenkeissä kun ollaan niin kristillisiä mutta jokseenkin pitäisi ymmärtää ettei sen uskon tarvitse poistaa realismia.
Mutta kaippa se on osin tulkinta kysymys.
Tässä on vielä se pointti, että nämä ns. erikoispalvelut nauttivat sattuneesta syystä Venäjällä aivan erityistä kunniaa. Takana on pitkä historia Kutepovin kaappauksesta ja Trotskin murhasta nykyisempiin.
PoistaJouduin kuukkeloimaan. Trotskista löytyi wikistäkin, mutta tuosta Kutepovista löysin vain englanniksi (antoi suomenkielellä Toivo Vähän wikiin vastaukseksi) ja se nyt on niiden näkemys hepusta. Syy miksi pidän pelkkää nettiä epävarmana tiedonlähteenä. (Kirjastostahan saisi paremmin tietoa, mutta sinne meno nyt ollut kortilla.) Lähinnä että jos tieto tulisi pelkästään sieltä netistä niin se tieto on yhdenlainen näkemys tilanteesta, mutta minkä hallinnon? Tosin kerronnalla ja sanoillakin on merkitys.
PoistaVähän kun pohdin yhdessä välissä yhtä iltiksen artikkelia missä kerrotiin jostain afrikkalaisesta hallitsijasta jolla oli useampi vaimo. Viestinnällisesti se "loi" hassusti jotenkin samanlaista yhteen kuuluvuutta, mutta sitten jäin miettimään että käytännössähän hepulla oli haaremi, millä ei ole mitään tekemistä suomalaisen yksiavioisuus käsitteen kanssa. Mistä päädyin pohtimaan polyamoria tai mormoonikirkkoa, mitkä taas vaikuttaa Amerikassa, ettei nekään kyllä eroa tuosta haaremi ajattelusta.
"Venäjäkään ei enää ole maailmassa jättiläinen, vaan keskisuuri maa."
VastaaPoistaKyllä minä sotilaallisen kyvyn, johon liittyy globaali toimintakyky (esim Syyria), alueen laajuuden ja raaka-ainevarojen luoman taloudellisen potenttiaalin perusteella lukisin Venäjän USA:n ja Kiinan ohella kolmen maailmanvallan joukkoon - edellä mainittuja hiukan heikommaksi talouden nykytilan perusteella. EU:n soisin olevan neljäs, mutta heikon poliittisen yhtenäisyyden vuoksi en.
Siellä olisi Intiaa, Japania, Brasiliaa ja muitakin kollegoita. Kun ajatellaan tilannetta sata vuotta sitten, se oli aivan toinen. Sitä tarkoitin.
PoistaPelkkä aseiden kalistelu ja valtavat maa-alueet eivät viwlä todellista suurvaltaa tee.
No mikä sitten on suurvallan tunnusmerkki? Maailmassa on tällä hetkellä yksi supervalta Yhdysvallat. Sen lisäksi on laajasti tunnustettuja suurvaltoja joihin aivan ehdottomasti kuuluvat YK:n turvallisuusneuvoston jäsenet edellämainitun Yhdysvaltojen lisäksi pysyvät jäsenet ovat Kiina. Ranska, Iso-Britannia ja Venäjä.
PoistaLisäksi puhutaan alueellisista suurvalloista joihin voidaan lukea esimerkiksi Intia, Brasilia, Japani ja vaikkapa Saksa.
Sitten on olemassa rajatapauksia joissa jokin valtio on saavuttanut de facto alueellisen suurvallan statuksen vaikka sen pitäisi olla alueen ja väestön puolesta mahdotonta. Esimerkkinä vaikka Israel ja vielä 80-luvulla Etelä-Afrikka.
Toki suurvaltojen asema voi perustua erilaisiin lähtökohtiin. Saksan valta nojaa lähes kokonaan sen talouteen ja sotilaallista voimaa on enää murto-osa 80-luvun voimavaroista. Venäjä taas nojaa vahvasti asevoimiinsa ja luonnonvaroihinsa. Israel taas omaa kokoonsa nähden kohtuuttomasti poliittista vaikutusvaltaa maailman ainoassa supervallassa ja se on pystynyt luomaan käsittämättömän tieteellisen ja teknologisen kapasiteetin väestön määrään ja luonnonvaroihin nähden. Tukijalkoina on erittäin pätevät tiedustelupalvelut ja alueen tehokkaimmat asevoimat.
Sitten on erikseen keskustelu siitä mikä sivilisaatio nauttii suurinta arvostusta. Venäjä on siinä aivan häntäpäässä ja eikä Intialaista kulttuuria ja elämäntapaa kovin moni jäljittele vaikka siinä on tiettyä eksotiikkaa.
Mutta näidenkin arvostus asioiden suhteen ajat muuttuvat. Eräs sukulaisena kertoi, että hänen kotipaikkakunnallaan oli eräs varakas ja vaikutusvaltainen anglofiili 50-luvulla. Räätäli oli valmistanut siirtomaahenkiset vetimet, auto oli laadukas saarivaltakunnan menopeli, piipussa paloi imperiumin siirtomaissa viljelty tupakka ja paikalliset pitivät käytöstä ihan normaalina, olihan eräistä suursaavutuksista kulunut vain kymmenkunta vuotta ja merentakaisia alueita oli vielä runsaasti hallussa. Nykyisin tuollaista käytöstä pidettäisiin lähinnä liialllisen historianharrastuksen tuomana hullutuksena.
Venäjän ja Euroopan historia yhdellä virkkeellä: zapadnikkien ja slavofiilien ikuinen taistelu hegemoniasta Venäjällä. Itse lukisin tuon jännitteen synnyn jopa Rooman imperiumin jakoon kreikkalaiseen ja latinalaiseen kulttuuripiiriin tai viimeistään idän ja lännen kirkkojen skismaan 1054. Pietari Suuresta alkanut zapadnikkien suuntaus ei muuttanut tuota jännitettä. Ratkaisevana erona pidän länsi-Euroopan feodalismia, joka loi ajatuksen alamaisen oikeudesta suhteessa ylempään, josta aikaa voittaen versoivat kansalais- ja perusoikeudet sekä demokratia. Venäjällä hallitseva valta on aina ollut itsevaltias ts rajoittamaton. Johtopäätös: jos tsaari/pääsihteeri/presidentti haluaa päästä ulkomailla tai kotimaassa eroon jostain nillittäjänä pitämästään, niin mitä se ulkovalloille tai kenellekkään muulle kuuluu.
VastaaPoistaOsin tilanne on kyllä hieman eri kuin tuolloin.
PoistaLainaus Raamattu-tieto Ranta ja Pukkila kirjasta: "Sanoja eettisyys ja etiikka vastaavat suomenkielessä siveellisyys ja siveysoppi. On suhteellisen yleistä, että niiden käyttäjät sijoittavat ne vain etiikan eräälle osa-alueelle, käsittämään lähes pelkästään sukupuolista siveellisyyttä. Näillä kreikkalaisperäisillä sanoilla tarkoitetaan alunperin yksilön tai kansan siveellistä harrastusta tai toimintaa sekä siveellisiä arvoja tutkivaa tiedettä. Siveellisiä arvoja tutkittaessa pyritään muunmuassa selvittämään, mikä on hyvää ja oikeaa verrattuna pahaan ja väärään tai päinvastoin."
Itse näkisin tämän kulttuuri näkemyksen kielialueena. Kun taas teollistuneessa kaupunkilaiskulttuurissa arvojen mittaaminen on lähes mahdotonta.
Kun sitten taas lainaus Heinisen Ihmistä suurempi Paaviuden historia: "Kun tultiin 1800-luvulle, se oli yksi Euroopan huonoimmin hallituista valtioista. Kun Italia yhdistyi, paavi ei voinut lähteä itsenäisyystaisteluihin mukaan, sillä se olisi merkinnyt sotaa katolista suurvaltaa Itävaltaa vastaan. Niin Italia yhdistettiin ja Kirkkovaltio liitettiin siihen vastoin paavin tahtoa. Uusi Italian kuningaskunta takasi paavin koskemattomuuden, antoi hänen käyttöönsä Vatikaanin, Lateraanin ja Castel Gandolfon sekä lupasi hänelle vuotuisen avustuksen. Paavi ei tunnustanut sopimusta eikä Italian valtiota, vaan julisti itsensä "Vatikaanin vangiksi".
Vähitellen selvisi, että itse asiassa vanki oli vapautunut taakasta. Hän pääsi johtamasta takapajuista poliisivaltiota ja saattoi keskittyä maailmanlaajan kirkon asioihin. Maallinen valta oli kuitenkin mennyt, ja suhteet uuteen Italian kuningaskuntaan pysyivät kireinä. Paavi vaati jatkuvasti entistä Kirkkovaltiota takaisin ja kielsi hyviä katolilaisia äänestämästä valtiollisissa vaaleissa. Valtiovalta suhtautui puolestaan katoliseen kirkkoon yhtä viileästi. Vihanpidosta ei ollut hyötyä kummallekkaan osapuolelle, mutta tämä "Rooman kysymys" pysyi ratkaisemattomana lähes kuusikymmentä vuotta.
Solmu aukaistiin vuonna 1929. Pitkien neuvottelujen jälkeen paavi Pius XI ja Italian diktaattori Benito Mussolini allekirjoittivat niin sanotun Lateraanisopimuksen. Siinä perustettiin Vatikaanivaltio. Lisäksi Italia antoi rahallisen korvauksen Kirkkovaltion vuonna 1870 kärsimistä menetyksistä; siitä tuli vakaa pohja paavinistuimen taloudelle. Edelleen Vatikaani ja Italia tekivät valtiosopimuksen. Sen ensinmäisen artiklan mukaan "katolinen, apostolinen roomalainen uskonto on ainoa valtionuskonto". Italiasta tuli tunnustuksellinen valtio ja kirkkolaista osa sen valtiollista lakia."
"Fasistinen Italia sortui toisessa maailmansodassa, mutta Lateraanisopimus pysyi voimassa ja se otettiin Italian tasavallan perustuslakiin. Vatikaanivaltio on osoittautunut pysyväksi. Se on taloudellisesti turvattu, mutta sen ei juuri tarvitse huolehtia omien kansalaistensa hallitsemisesta. Sillä on silti suvereenin modernin valtion oikeudet. Näistä merkittävin on diplomaattiedustus. Sen avulla paavinistuin huolehtii katolilaisten oikeuksista kaikkialla maailmassa."
Ei se pyhä isäkään pyhällä hengellä elä vaan kyllä joutuu toiset tekemään jotain että kyseinen instituutio minkä historia menee sinne antiikkiin pysyy pystyssä. Plus heitin näkemys oli ainakin 90-luvun opetuksissa jottei valtion pidä pitää köyhistään huolta vaan jättää se kirkon tehtäväksi ja jonkin sortin näkemys oli myös et jokaisella on paikkansa eikä siitä sopisi liikkua.
Sit tuosta Renesanssi-lehdestä:
Poista"Paholainen vaanii yhä
Monet katolilaiset uskovat yhä, että paholainen ja hänen demoninsa voivat ottaa ihmisen valtaansa. Yksin Italiassa yli 500 000 ihmistä hakeutuu vuosittain kirkon eksorkistille.
Vuonna 1999 katolinen kirkko päivitti vuodelta 1614 peräisin olevan eksorkismin opaskirjansa, mutta monet vanhat menetelmät säilyivät.
Vatikaanin kanssa yhteistyötä tekevä yliopisto Roomassa tarjoaa neljän kuukauden eksorkismikursseja."
Tällai suomalaisena herää vain kysymys et pitääkö nuo ottaa ihan vakavissaan?
Ja miten vahvasti tuo vaikuttaa Suomeenkin?
En ota sinua vakavasti tuollaisten puheiden jälkeen.
PoistaElä ota, en itsekkään ota itseäni kovin vakavasti. Tosin en kyllä muitakaan, vähempi stressaavaa niin. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.
PoistaSinäänsä tuolla nyt niin merkitystä Suomen kannalta, mutta johonkin ihmiset sen ajattelunsa perustaa. Talous on osa sitä ja euro nyt kollektiivisesti osin sitoo tuohon, mutta mitä asioista ajattelee riippuu kyllä yksilöistä.
Ihmiset nyt kumminkin ovat verkostoituneet tavalla taikka toisella, se on luonnollista.
Mielenterveyden kannalta taas Suomen kohdalla tuo siveellisyys liittynee moraaliin ja ne ns. säännöt osin vaihtelee sukupuolen mukaan kuin myös onko kasvuympäristö ollut maalla vai kaupungissa, kuin myös sitten markkinointikulttuurissa ajan jaksolla on väliä. Markkinat kun tuppaa muuttumaan jatkuvalla sykkeellä.
Mielen kannalta jatkuva muutos taas ole kovin järkevää.
Mistä pääsenkin Ilpo Helenin Reformin sirpaleet kirjaan itse käsitin luettuani osin niin sen että ajattelu/hallinta olisi osin ulkoistettu markkinoille.
Tässä taas on sit osin niin ettei se kyllä ihan niin yksiselitteistä ole.
Kun tietyt tavat opitaan kulttuurista itsestään, tyyliin miksi sitä ajetaan oikeaa laitaa ja pysähdytään punaisiin jne. ne on yhdessä sovittu ja homma toimii osin niin kauan kun kaikki tietää säännöt. Mutta käytännössä siihen kulttuuriin on pitänyt kasvaa jotta ne säännöt tietää.
Naisena taas ymmärrän että jos tämä homma sattuisi läsähtämään tuulilasiin vaikka sen suuresti pelotellun nationalismin kasvun myötä niin nainen on taas se joka niitä sirpaleita keräilee ja kuuntelee kun joku uskon oppinut kertoo mitä ajatella. Kuin myös että suurin osa suomalaisista miehistä ole tehnyt mitään pahaa parhaansa yrittävät, globaalit ilmiöt vain tulleet taas kylään. Mutta kun on nainen ja vänkää vastaan niin sitä tuppaa helposti saamaan leimoja. (Ukko kulta sanoi sosialisti feministi natsiksi, mihin totesin että rakkaalla lapsella on monta nimeä).
Uskonnossa sinäänsä mitään vikaa ja osin sitä tarvitaan (onhan se suomalaisessakin kulttuurissa, jos miettii vaikka Suomen leijonaa (pyhäksi peuraksi kutsuttu) niin mitä tekemistä afrikkalaisella eläimellä on pohjolassa? Jostain sekin on ammennettu), mutta suht kaukana se tahtoo olla vapaasta ajattelusta.
Jeesus kuoli syntien tähden, mutta identiteettipolitiikassa se synti taas riippunee aika paljon yksilöistä, mikä on syntistä. Kaippa sitä kaik ain joskus tarvitsee sitä armoa.
Ja tuli tässä kyllä kanssa mieleen tuo kun länsimaissa "vaivaa" tuo syntyvyys kato, mitä paikkaillaan sit kolmansista maista että jos se hallinto muulla saa väestöä lisääntymään niin kelle se edes on ongelma kuin myös mitä se sattuu kertomaan hallinnosta ja ketä varten se aikanaan on luotu?
PoistaNiitä muksuja kun nyt kumminkaan tehdä hallintoa varten. Hitlerillä oli aikanaan ihan omat visionsa siitäkin, mutta tainnut olla monella muullakin historiassa.
Tarvitseeko niitä sitten kirjoittaa vastauksena kommentin, jos tuolla vastauksella ei ole mitään tai etäinen yhteys pääkommenttiin?
PoistaIdentiteettipolitiikan ja hallinnon kannalta niillä osin on merkitystä. Kun on nainen se identiteetti ja ajattelu eroaa. Hallinnoiko sitten se ns. isänmaallinen porvari vai sitten se katolilaisen näkemyksen omaava paavi. (Instituutiona kyllä hyvin kiehtova kun ei perustu lisääntymiselle, kuten tyyliin monarkia, vaan ajatuksille). Millä sitten taas käydään kauppaa? Missä kohtaa pitäisi ymmärtää se neitsyysmyytti mikä on kulttuurisidonnainen. Mikä taas koskettaa osin vain toista sukupuolta, kun pitäisi olla tietynlainen. Mitkä menee siveyskäsitteisiin, jotka taas kielellisesti eroaa, tyyliin Suomella ja Saksalla jokseenkin yhtenäistä sivistyksen kanssa, kun taas briteillä tarkoittanee sivilisaatiota (muista nyt oliko Ranskallakin?).
PoistaMarkkinointikulttuurissa taas pitäisi ymmärtää markkinoinnin vaikute, mikä on omaksuttu jostain eikä se esim. kosketa tyyliin vaikka vanhollislestadiolaisia, heillä kun ei ole televisiota mikä vaikuttaisi, kollektiivisena yhtenäisenä ajatteluna seurakunta ja Leastadius. Käytännössä normaalia ihmisten toimintaa verkostoitua, mutta tässä tapauksessa perustuen uskoon, kieltäen tyyliin alkoholin. Kun taas kirkossa on normaalia tarjota ehtoollisviini. Kun sitten taas katsoo Suomea markkinalähtöisesti ulkoapäin niin kyse on enempi kielialueesta. Kuka sitä hallinnoi? Usko vai ne ihmiset itse? Lähinnä sitä kieltä, se kun on se sosiaalinen konstruktio, välttämätön toimimisen kannalta. Millä muulla tavoin sitä voisi ilmaista itseään jos ei kielen kautta? Mikä taas menee sananvapauden puolelle, miksi jotkut asiat ovat tabu? Osin taas kyse on siitä kuka sanoo ja miten.
Aika vähällä sitä ihminen selviää ja monta asiaa voisi jättää tekemättä. Mutta elämä ei olisi yhtä hauskaa jos välillä sattuisi ilmaisemaan myös omaakin mielipidettään, kiltisti ja siveellisesti kulkisi massan mukana. Uskoen kuten tällähetkellä markkinat kertovat jot myö kuollaan kaik ilmaston muutokseen, coronaan ja Venäjään, jos ei toimita niin kuin herrasväki kertoo. Jos sitä uskoisi kaiken mitä markkinat kertoo niin eihän sitä voisi mitään tehdä. Toinen juttu ettei meidän pidäkkään olla samanlaisia. (Tyyliin kaikki jonkun (vaikka kiinalaiset, lähempi tutustuminen tekee sen ettei ne näytäkkään enään ns. massalta) väestön ihmiset näyttää samalta, mutta näyttääkö kaikki kantasuomalaiset edes samalta?)
Leo Tolstoi mainitsee tämän Enghienin herttuan turhantakisen murhan pohjustaessaan Napoleon-kuvaansa, sitä jonka hän Sodan ja rauhan sivuilla varsin vahvoin viivoin piirtää.
VastaaPoistaVieläkös on pomoreja?
VastaaPoistaMiksei olisi?
Poista