Nihilistin vaellus

 

Virstanpylväs

 

Louis-Ferdinand Céline, Niin kauas kuin yötä riittää. Tammi 1966, 520 s.

 

Vuodesta 1901 on Ruotsin Akatemia jakanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa, joka sääntöjen mukaan tulee antaa sellaiselle kirjalle, jolla on ihanteellinen tendenssi.

Alfred Nobel näyttää siis kukaties arvelleen, että sellaisia kirjoja julkaistaisiin hamaan maailman tappiin saakka ja että juuri ne ansaitsisivat tulla nostetuiksi muiden yläpuolelle ja palkituiksi suurella kunnialla ja melkoisella rahasummalla. Vai pelkäsikö hän jo pahinta ja halusi edesauttaa kirjallisuuden tason säilymistä?

Toki Nobel tiesi, että myös muita kuin ihanteellisia kirjoja oli ilmestynyt jo hyvän aikaa ja että juuri niitä asiantuntijat erityisesti kunnioittivat. Joku Flaubert tuskin olisi sopinut sääntöjen mukaiseksi nobelistiksi, puhumatta nyt erinäisistä runoilijoista, aina Baudelairesta lähtien.

Mutta kulttuuri elää omaa elämäänsä. Niin sanotusti ihanteellista tendenssiä edustavat kirjailijat eivät kauaa kelvanneet kirjallisuuden merkkihenkilöiksi. Sellaisiksi nostettiin sen sijaan ne, jotka kärkijoukoissa etenivät sillä tiellä, jolla yhä raadollisemmin kuvattiin maallista elämää.

Louis-Ferdinand Céline luetaan kirjallisuuden vaikuttajiin juuri tässä mielessä ja hän kuuluu olleen esikuvana muun muassa sille tyhjänpäiväiselle amerikkalaiselle proosalle, jota juhlittiin etenkin toisen maailmansodan jälkeen.

Niin kauas kuin yötä riittää oli aikoinaan skandalöösi kirja, mikä saattoi johtua myös kirjoittajan persoonasta ja poliittisista näkemyksistä. Hän nimittäin oli poliittisesti kovin epäkorrekti, kuten etenkin sitten toisen maailmansodan jälkeen hieman jälkijättöisesti havaittiin. Tällainen tuskin voi meitä tänään lainkaan hämmästyttää. Ennen oli toisi, jostakin on aina aloitettava.

Mikäli kirjan ideaa haluaisi lyhyesti luonnehtia, tulee ennen muuta mieleen sana nihilismi. Lähes kaikki, mitä kirjoittaja kuvaa, on alhaista, haisevaa ja tarkoituksetonta, parhaimmillaankin vain banaalia.

Poikkeus säännöstä ovat pari naista, joista toinen, amerikkalainen prostituoitu, kuvataan todella sympaattiseksi ja jaloksi olennoksi. Toinen, itäeurooppalainen tyttö taas on ruumiiltaan niin lumoava, että se saattaa kirjoittajan lyyrisen haltioitumisen tilaan. Mutta yleensä siis mikään ei ole mitään, lyhyesti sanottuna.

Tässä suhteessa kirjoittaja ei säästä itseäänkään. On täysin selvää, että hän on melkoinen kusipää ja kaikenkarvaisten paheiden ruumiillistuma, mutta ei asiassa mitään kummallista tai poikkeavaa ole, sillä muut eivät ole sen parempia.

Heti kirjan alussa kertoja saa päähänsä esittää hieman aitoranskalaista moraaliposeerausta ja liittyy niiden sotaan värvättävien joukkoon, joka sattuu marssimaan kahvilan ohi.

Itse sota onkin sitten niin käsittämättömän typerää ja saastaista puuhaa, että sitä on jo mahdotonta järjellä käsittää. Varmaa on vain, että on paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluavat sitä käydä ja että sitä siksi käydään ja käydään, kaikesta tuhosta huolimatta.

Kirjoittaja säästyy onnekseen sekä saksalaisten vihollisten että omien santarmien luodeilta ja pääsee siirtymään seuraavaan helvettiin eli Ranskan Kongoon, jossa törkeys ja tarkoitukseton raakuus jatkuvat toisessa muodossa.

Onneksi sieltä pääsee Amerikkaan, joka tuon ajan eurooppalaisen köyhyyden rinnalla vaikuttaa hyvinsyöneiden paratiisilta. Detroitin autotehtaat eivät kuitenkaan tarjoa mitään sen parempaa kuin Ranskakaan.

Itse asiassa kirjoittaja on medisiinari ja onnistuukin lukemaan lukunsa loppuun. Myös lääkärin vapaa ammatti tarjoaa tuon ajan Pariisissa vain hyvin niukan toimeentulon. Työpaikan, hullujenhuoneen henkilökunta koostuu itse asiassa jonkin asteen huijareista, jotka ovat antavinaan terapiaa asiakkailleen, vaikka vain rauhoittavalla oopiumisiirapilla on todellista merkitystä.

Jos kirjasta etsii jotakin erityisen ranskalaista, saattaisi se olla se taipumus sosiaaliseen poseeraamiseen, joka kuuluu sikäläiseen kulttuuriin. Mieleen tulee myös, että harvassa kirjassa kuvataan niin ylenpalttisesti erilaisia hajuja, yleensä epämiellyttäviä. Luulen, että ranskalaisilla on aina ollut niihin läheinen suhde, mikä ilmenee vaikkapa Montmartren kalanmyyjien tavasta heittää jätteet avoimeen katuojaan, jossa se pikkuhiljaa valuu jonnekin alamäkeen.

Sen sijaan ihmisten läpikotaisen raadollisuuden kuvaaminen taisi olla aikoinaan uutta, kun tämä kirja ensi kerran ilmestyi, vuonna 1932. Kirjan alussa kirjoittaja kertoo, että se oli sodan jälkeen ilmestynyt uudelleen ja ollut syynä häneen kohdistuneeseen ajojahtiin. Näin ainakin itse sen tekstin ymmärrän.

Itse asiassa syytökset Célineä vastaan perusteltiin kai hänen kollaboraattorimenneisyydellään ja juutalaisvastaisuudellaan. Tässä kirjassa ei kummastakaan ole mitään merkkiä ja kun kirjailija nostaa sen todelliseksi syyksi itseensä kohdistuneeseen ajojahtiin, hän siis esittää, että sen aikainen woke-rahvas itse asiassa vain kärsi porvarillisesta ahdasmielisyydestä, mikä ranskalaisissa älymystöpiireissä on ja oli jo silloin kuolemansynti.

Nykyhetken näkökulmasta kirja ei tee erityisen suurta vaikutusta. Olemme jo saaneet tottua siihen, että arvostetuimmissa kirjoissa kiroillaan ja kuvataan avoimesti asioita tavalla, joka vuonna 1901 olisi ollut vielä mahdotonta.

Ihanteellisen tendenssin puuttuminen on nykyään sääntö eikä poikkeus ja voi jopa kysyä olisiko sellainen tosiasiassa enää edes sallittua.

Toisaalta myös nihilismi on kovin ikävystyttävää. Ei siinäkään enää mitään potkua ole.