Saksalaista porvarillisuutta

 

Porvarisperheen alamäki

 

Thomas Mann, Buddenbrookit. Erään suvun rappeutumistarina. Suomentanut Siiri Siegberg, WSOY 1956, 585s.

 

Thomas Mann on ehdottomasti kiinnostava kirjailija ja myös hyvin monipuolinen. Hänen omat juurensa olivat Lyypekissä ja vieläpä juuri sellaisessa miljöössä, johon tämäkin tarina sijoittuu.

Lyypekkihän on kaupunki, joka ei ole suuren suuri, mutta ei myöskään pienen pieni. Sen historia on jopa loistava ja nimenomaan kauppakeskuksena keskiajalla. Nykyään sen mainetta taitaa säilyttää lähinnä marsipaani.

Mannin kuvaama ja kuvittelema suku kuuluu Lyypekin eliittiin. Buddenbrookin suvun päämies on sekä suurkauppias, joka omistaa pari laivaakin, että myös senaattori. Muualla Saksassa hänestä luultavasti tiedetään vähän, mutta kotikaupungissaan hän on napamies, joka tuntee arvonsa.

Buddenbrookit ovat ennen muuta porvareita, mutta eivät pikkuporvareita ja ajatus keskiluokkaisuudesta saa heidän irvistämään. Porvarit eivät itse asiassa ole erityisen hienoa väkeä, eikä vanha aatelisto heitä kunnioita enempää kuin oppineistokaan, mutta kun raha puhuu, niin kaupunki kuuntelee.

1700-luvulta alkanut viljakauppaa harjoittavan kauppahuoneen kukoistus alkaa kangerrella pian 1800-luvun jälkipuoliskolla ja eri syistä pikku imperiumi lopulta häviää sen viimeisten vesojen kuollessa.

Tällaista ei pahemmin ihmettele jälkikäteen. Maanviljelys kävi koko maailmassa tuohon aikaan läpi valtavaa modernisaatioprosessia, sekä tuotantomenetelmät että kuljetus tehostuivat tavattomasti. Venäjän halpa vilja valtasi maailmaa ja sitten tulivat kuvaan Amerikan ja Australian tarjonta. Viljasta tuli yksi maailmankaupan halvimmista artikkeleista. Sen hinnassa logistiikalla oli ja on suuri osuus.

Pärjääminen olisi epäilemättä vaatinut firmalta ketteryyttä, josta ei kirjassa näy enemmälti merkkejä. Ei siinä kyllä juuri puhuta maailmanmarkkinoistakaan, mutta ainakin muuan suuri kauppa tehtiin läheisellä, mecklenburgilaisella viljalla. Muuten näyttävät säkinkantajat hoidelleen tavaraa vanhaan tapaan päätytalojen ullakoille. Kun kirja päättyy jonnekin 1880-luvulle, on myös työpalkkojen täytynyt nousta merkittävästi.

Mutta näistä ei sen enempää kirjassa puhuta ja myös politiikan suuret tapahtumat, lukuun ottamatta vuoden 1848 mellakoita, jotka Lyypekissä jäivät vaatimattomiksi, vain mainitaan taustalla. Harmikseni totean, ettei tämä taida olla erityisemmin aikakauden yleinen kuvaus, vaan tapainkuvaus, johon Mannilla lieneekin ollut hyvät valmiudet.

Miljöö on siis porvarillinen ja tekisi mieli sanoa sen olevan jopa pikkuporvarillinen, asioiden ulkoinen puoli kun on niin keskeisessä asemassa syvähenkisyyden kustannuksella. Saksassa on sana Spiessbürger, joka ymmärtääkseni soveltuu hyvin kuvaamaan tätä seikkaa.

Spiess tarkoittaa peistä ja tässä tapauksessa se viitannee tässä porvariskaartin peitsimiehiin. Spiessbürger voisi siis olla henkisesti aseistautunut porvari, joka kunnioittaa ja puolustaa intohimoisesti omaa elämämuotoaan, jossa suku, varallisuus ja nuhteeton ulkokuori ovat kaikki kaikessa.

Nuhteettomuus tosin kärsii, johtuen muun muassa siitä, että avioliitossakin on kerta kaikkiaan pantava hyvin tärkeälle sijalle kauppahuoneen etu. Valitettavasti valinta osoittautuu vääräksi ja rehentelevä huijari onnistuu vain köyhdyttämään sukua.

Itse asiassa varsinaista rappiota Buddenbrookeista ei löydykään. Keskushenkilöiksi kehittyvät sisarukset ovat tosin omalla tavallaan rajoittuneita, mutta lopultakin nuhteettomia kelpo ihmisiä.

Kun tämä romaani kirjoitettiin, oli kulttuuripiireissä suurta huutoa Max Nordaun (oik. Südfeld) ajattelu, joka tempasi mukaansa myös venäläiset intellektuellit.

Nordau, joka oli lääkäri ja yksi sionismin tärkeimmistä perustajista, esitti nykyisen kulttuurin rappion -joka yleisesti tunnustettiin- johtuvan ennen muuta sairauksista, skandaalimaisen kulttuurin takana oli todellinen fyysinen degeneraatio. Pelastus löytyisi siis epäilemättä jonkinlaisesta rodunjalostuksesta. Nordau itse kehitteli sitä koskevia ideoita juutalaisille.

Muodikasta rodun huononemista tuskin voi Buddenbrookeissa havaita. Tosin yksi veli on täydellinen huithapeli ja lurjus, mutta sisaruspari on kyllä fyysisesti terve. Liikettä hoitavan veljen nuori poika tosin on sairaalloinen ja kuolee viimein lavantautiin, mutta hän on omalla tavallaan hyvin lahjakas, vaikka lahjakkuus ei suuntaudukaan liike-elämään.

Viikatemieshän se lopulta tekee selvää Buddenbrookien dynastiasta. Mikäli puhutaan rappiosta, ei kyseessä ilmeisestikään ole Entartung, rodun huononeminen, vaan otsikon mainitsema Verfall on ymmärrettävä muussa mielessä. Ehkäpä voisi paremminkin puhua vain ”Erään perheen tuhosta”.

Mann on aikamoinen virtuoosi erilaisia hahmoja luodessaan. Monet tämän kirjan persoonista ovat kyllä enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä, mutta mukana on myös monipuolisesti ja ymmärtämyksellä kuvattuja hahmoja, joille kohtalo vain sattuu olemaan epäsuopea.

Paikallisväriä antavat eräät tyypit, ennen muuta eräs baijerilainen sulhasmies, jonka outoa puheenpartta, vulgaarisuutta ja muita kummallisuuksia joudutaan yhä uudelleen ihmettelemään. Ehkäpä katolisuuskin vaikutti asiassa, tuumittiin.

Sille, joka on kiinnostunut tuon ajan porvarisperheen ruokavaliosta ja ajankäytöstä, juhlien vietosta ja vastaavasta, antaa tämä kirja ilmeisen asiantuntevan kuvan. Olihan kirjoittaja lähtöisin juuri tästä miljööstä.

Kansainväliset yhteydet mullistuivat kuvattuna aikana: junat ja höyrylaivat yhdistivät maailmaa ja tieto kulki sähkeitse. Myös Buddenbrookien hummeripoika oleskeli kauan Etelä-Amerikassa (sieltähän myös Thomas Mannin äiti oli kotoisin) kuten myös Englannissa, Hampurissa ja Amsterdamissa.

Ranskaa osaavat tähän aikaan tietenkin myös reaalisivistyksen saaneet porvarit ja englanti on näissä hommissa tärkeä kieli, jota koulussakin opiskellaan. Koulussa kauhugalleriana hallitsevat peruukit kuitenkin pänttäävät oppilaiden päähän Cornelius Neposta ja Lucretiusta, ulkoa ja rytmillisesti skandeeraten.

Suvun viimeinen vihanta ei tunne eikä tunnusta tätä älyttömyyttä omakseen, mutta ei myöskään tunne mielenkiintoa liikeasioihin. Kuolema taisi olla hänelle vapauttaja tuosta porvarillisten pakkojen vankilasta. Kauppahuoneen tuhon viimeistelevät kiinteistöjen myynnit ja muutto muualle.

Siinäpä se tuho tulikin, mutta tuskin se oikeastaan oli rappio. Aikakauden muutos ja satunnaiset tekijät ne taisivat asiat ratkaista.