Unelmien maassa

 

Intohimot hiilipölyn alla

 

Meri Valkama, Sinun, Margot.  WSOY 2021. 556 s.

 

Tämä kirja on fiktiota, kuten kirjoittajakin erikseen vakuuttelee, kai arvaten, että tietenkin sieltä etsitään yhtymäkohtia todellisuuteen.

Sellaisiahan yleensä aina onkin ja tässä tapauksessa lapsuus DDR:ssä muodostaa sen taustan, jota vasten kaikki tapahtuu. Niinpä kirjaa voi lukea myös miljöökuvauksena ja ajankuvana ja sellaisena sillä onkin tiettyä mielenkiintoa.

En nyt väitä, ettei kirja muutenkin olisi kiinnostava, sillä kohtuullisella tavalla, jolla kertomus pariutumisikäisten seksielämästä voi yleensä kiinnostaa. Toki seksuaalisuus on ihmisen perusvietti ja siis perustarve, jonka merkitys heidän elämässään vaihtelee paljon enemmän kuin toisen perustarpeen eli nälän merkitys.

Noin neljäsosan naisista kerrotaan yleensä olevan sellaisia, joille seksi on aivan keskeinen osa elämää. Lopuilla sen merkitys vaihtelee ja osa tietenkin on aivan välinpitämättömiä. En enää muista, mihin tutkimukseen asia perustuu ja millaisia ovat vastaavat luvut miehillä. Muistaakseni ne poikkeavat naisten arvoista varsin merkittävästi.

Joka tapauksessa tämän kirjan keskipiste on hyvin selvästi niin sanoakseni jalkovälissä, mikä ei nykyään ketään hätkähdytä ja pelkkä seksikohtauksien kavalkadi ikävystyttäisi lukijan nopeasti. Tämä siitä huolimatta, että keskushenkilöiden biletys pervoklubilla ja heidän lesbosuhteensa on kuvattu varsin ihannoivaan sävyyn, joten ainakaan ns. vanhentuneista asenteista tällä alalla ei kirjoittajaa voi syyttää.

Seksin kuvaaminen on sinänsä aika tylsää ja esimerkiksi alan mestarin, Henry Millerin naturalismi tehonnee lähinnä teini-ikäisiin, joille asiassa on tiettyä kielletyn hedelmän makua. Ei tässä kirjassa mennäkään yksityiskohtiin, vaan keskitytään itse intohimoon, joka liittyy henkilöön.

On turha sanoakaan, että tietty intohimon kultti on jo 1800-luvulta lähtien nostanut ihmisten suuret tunteet sovinnaisten instituutioiden yläpuolelle. Erityisesti varhainen feminismi saarnasi niiden oikeutusta, Ibsenin karikatyyrimäisestä Norasta aina sirkusprinsessojen ja vaarallisten puolimaailmannaisten kulttimaineeseen saakka. Oli suurta tuntea suuresti.

Poliittiset radikaalit ovat aina halveksineet porvarillista perhettä ja koko porvarillisuutta yleensäkin. Nikolai Tšernyševskin kirjoittamassa venäläisten radikaalien, muun muassa Leninin raamatussa Mitä on tehtävä? puhutaan vain hiukan verhotusti promiskuiteetista, joka vallitsisi tulevaisuuden Uudella Venäjällä (joka ei ole sama kuin Mustan meren rannan Novorossija, kuten kirjoittaja huomauttaa).

Mutta luonto vaatii veronsa. Intohimoiset yksilöt eivät kykene vastustamaan viettiään ja kun kaksi sellaista kohtaa toisensa, saa kaikki muu jäädä -ainakin tietyiksi hetkiksi, jotka nousevat elämän keskipisteeksi.

Mutta ”porvarillinen” perhe -jollaisia muuten taitaa olla useilla eläinlajeillakin- ei sekään ole yhtä tyhjän kanssa. Velvollisuudet isänä/äitinä ja puolisona ovat hyvin todellisia, eikä niitä pyyhitä pois radikaalilla retoriikalla. Ja mustasukkaisuus on kuin onkin voima, joka aiheuttaa paljon onnettomuutta. Henkirikoksissakin sen rooli lienee erittäin merkittävä.

Mutta tämä teema on iänikuinen eikä kukaan luultavasti edes jaksaisi kirjoittaa siitä puolta tuhatta sivua, lukemisesta puhumattakaan. Kiinnostavaksi se muuttuu, kun henkilöt alkavat elää ja sijoitetaan kiinnostavaan miljööseen. Sosialistinen valtio kaikkine omituisuuksineen on sellainen miljöö.

En tullut edes käyneeksi DDR:ssä, mutta sosialismin ”reaalisuuteen” sain kyllä tutustua. Samanlaista taistelua ihmisen luonnollisia taipumuksia vastaan se oli kaikkialla. Valtio eli puolue käski ihmisiä toimimaan toisin, kuin heidän oma etunsa eli talouden lainomaisuudet vaativat ja aina se onnistui vain vajavaisesti, urkinnan ja rangaistusten voimalla.

Mutta ei sosialismi pelkkään väkivaltaan tai sen uhkaan nojannut. Kyllä siinä oli omat viehätyksensä ja luultavasti suurin osa kansaa oli normaalioloissa siihen oikein tyytyväistä. Muistakaamme tunnetun filosofin Aleksandr Zinovjevin väitettä, että sosialismi vastasi täysin ihmisen kaikkein raadollisimpia haluja ja pyrkimyksiä: siinä pystyi elämään mahdollisimman helposti ja saamaan paljon vastiketta olemattomasta työpanoksesta.

Sanoisin, että sosialismin viehätys oli sen suuressa huolehtivaisuudessa. Puoluevaltio kaikkine totalitaarisine elimineen oli kuin äidin syli, joka tarjosi aina vastikkeetta lämmintä maitoa, nenän niistämistä ja pyllyn pyyhkimistä. Jos kompastui, nostettiin pystyyn. Ei huolta, ei vastuuta -vain iloa ja rauhaa!

Tunnettu matemaatikko ja Solženitsynin kumppani toisinajattelijana Igor Šafarevitš, josta olisi syytä puhua paljon enemmänkin, kirjoitti 1970-luvulla kirjan sosialismista maailmanhistoriallisena ilmiönä ja selitti sen viime kädessä perustuvan kuolemanviettiin.

Toden totta, kun pyrittiin siihen symbioottiseen tilaan yhteiskunnan kanssa, jossa oma persoonallisuus saattoi sulautua tuhon yhteen eläimeen, kuten vuosisataisneromme Pentti Saarikoski asiaan kuvasi, olisi yhtä hyvin voitu sanoa pyrittävän pois koko elämän vaikeudesta ja sen perusristiriidoista, joiden kanssa vapaan ihmisen on taisteltava. Eräänlainen kuolemahan siinä päämääränä häämötti.

Tämän kirjan pariskunta kuuluu uskovaisiin ns. taistolaisiin ja rouva saa kerta toisensa jälkeen pöyristyä siitä, että hänen ihannemaassaan on kuin onkin ongelmia: DDR hyödyntää valtavaa ruskohiilikenttää, mikä todistaa sosialismin erinomaisuudesta, mutta saastuttaa samalla Berliinin ilmaa ja aiheuttaa omalle lapselle vakavan sairauden. Eihän sen pitänyt näin mennä!

Silti sosialismi tuntuu hienolta ja etevältä järjestelmältä, joka on vastapainona kaikelle sille barbarialle ja imperialismille, jota suurkapitalismin etuja ajavat valtiot edustavat. Sosialistinen elämäntapa on monelle juuri se oma ja rakas, jonka vaihtaminen villiin oman edun tavoitteluun olisi rikos.

Sosialismiin uskominen on kysymys sinänsä. Muistan 70-luvulta letkautuksen ”Autuaita ovat he, jotka näkevät ja kuitenkin uskovat”.

Miten ihmeessä voitiin uskoa siihen, että ollaan vapaita, kun joka päivä nähtiin, ettei omien kansalaisten ollut mahdollista ylittää rajaa, moisestahan jopa ammuttiin ihmisiä.

Ihmiset siis pakotettiin olemaan vapaita. Keskitasoisen juristin logiikalla asia oli helppo osoittaa todeksi ja siihen uskominen taas oli tunteen eikä järjen asia. Miten sanoikaan itse suuri Lenin: ei voi olla samaan aikaan yhteiskunnassa ja vapaa yhteiskunnasta. Vapaus sitä paitsi oli välttämättömyyden tunnustamista eikä sosialismin sylilapsella ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä vapaana juuri sillä tavalla kuin oli määrätty.

Sosialismiin liittyy yhä runsaasti nostalgiaa. Toki kaiken maailman väärinkäytökset ja julmuudet on nyt tuotu esiin, mutta mitäpä ne vaikuttivat tavallisen kansalaisen arkielämään?

Der kleine Mann eli kuten eli turvattua ja vaatimatonta elämäänsä ja hankki vaikeasti saatavia hyödykkeitä vaihtokaupalla, josta Venäjällä käytettiin nimitystä blat. Tässä kirjassa suomalainen kotirouva osti Länsi-Berliinistä pornoa, jonka antoi ystävättärelleen, joka taas vaihtoi sillä lihakauppiaalta miesystävänsä himoitsemaa unkarilaista salamia.

Herkullistahan se kyllä onkin tuo paprikasalami ja kaikkien ylikysyttyjen tuotteiden tavoin sitä ei saanut yleensä rahalla, vaan suhteilla. Ulkomaalaiset, joilla oli valuuttaa, olivat erikseen, oma kastinsa.

He saivat hankittua mitä tahansa ja heitä todella myös sen takia kadehdittiin ja myös halveksittiin. Jälkimmäinen koski ns. uskovaisia sosialisteja, jotka saarnasivat sosialististen maiden kansalaisille sosialismin autuutta. Dollareiden ja D-markkojen omistajien suusta kuultuna tämä kuulosti rienaukselta.

Mutta tässä kirjassa tuo sosialismikin on vain taustaa ja mielestäni täysin uskottavasti kirjoitettua. Myös uskovaiset kommunistit on kuvattu aidon tuntuisesti ja kirjoittajahan saattaakin täissä asioissa vedota omaan kokemukseensa.

Viihdettähän tämä kirja on, hieman huvittavan salapoliisityön kuvausta, jolle ajankuva ja paikallisväri antavat lisämausteita. Nuorille kirja saattaa toimia myös kuvauksena siitä tuntemattomasta aikakaudesta, jolloin heidän vanhempansa olivat intohimoisesti ja luvattomasti rakastuneita, pettyneitä, autuaita, mustasukkaisia tai kostonhimoisia, juuri kaikkea sitä, mitä kelpo radikaalien ei pitänyt koskaan olla.