Nuoruusmuistoja

 

Vanhan komennon nostalgiaa

 

Ivan Bunin, Arsenjevin elämä. Suomentanut Lea Pyykkö, Arvi A. Karisto 1984, 314 s.

 

Ivan Buninin, venäläisen nobelistin teoksia ei ole kovin paljon suomennettu. Venäjällä hän pysyi neuvostoaikana kiellettynä kirjailijana jo pelkästään siksi, että oli emigrantti.

Toki myös Buninin tuotannossa oli teoksia, jotka olivat neuvostosensuurin kannalta aivan sopimattomia. Hänen muistelmateoksensa Kirottuja päiviä (Okajannyje dni, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=bunin  ) on veitsenterävää neuvostokomennon ja mentaliteetin kritiikkiä. Kirjassa muuten kuvataan herkullisesti myös suomalaisten taitelijoiden näyttelyn avajaisia Pietarissa vuonna 1917. Se sattui saman aikaan Leninin saapumisen kanssa.

Mutta kyllä myös Buninin (1870-1953) herttaiset muistelmat vanhan komennon ajoilta olivat myrkkyä neuvostoideologialle, joka yritti kaikin tavoin todistaa, että elämä oli bolševikkien ansiosta muuttunut verrattomasti paremmaksi kuin se kerran oli.

Tietenkin Bunin voitiin selittää hallitsevan luokan edustajaksi, jonka tietoisuus oli sen luokkaetujen muokkaama. Itse asiassa hän kuului kuitenkin köyhtyneeseen sukuun, joka ei jättänyt hänelle minkäänlaista perintöä ja niukan leipänsä hän sai raapia kokoon omalla työllään siinä missä useimmat muutkin tuon ajan venäläiset.

Mutta aineellinen toimeentulo ei ollut Buninille tärkeä sellaisenaan. Hänen intohimonsa oli kirjallisuus ja itse asiassa se koko ajan hänen ympärillään avautuva maailma, jonka hän tajusi salaperäiseksi ja ihmeelliseksi. Ei pelkästään naissukupuolen selittämätön vetovoima täyttänyt hänen maailmaansa, hän ihmetteli ja ihasteli miltei kaikkea sitä konkreettista, jota hän maailmassa havaitsi, niin vaatimattomissa esineissä, kuin eläimissä ja ihmisissä.

Abstrakti asioiden selittäminen ei näytä häntä kiinnostaneen tai tyydyttäneen lainkaan. Lapsen tapaan hän kykeni yhä uudelleen hämmästymään sitä, mikä oli arkipäiväistä ja yritti vangita siitä jotakin kirjoittamaansa tekstiin. Kirjailijan asema venäläisessä kulttuurissa oli silloin ja on yhä verrattoman kunnioitettu ja pääseminen siihen kastiin oli hänenkin päämääränsä.

Buninin suhde naisiin kuvataan kiinnostavasti. Hän rakastui aina silmittömästi, mutta saattoi kyllä myös antautua lihallisiin iloihin ilman erityistä rakkautta. Tällaiset suhteet saattoivat hyvinkin kukoistaa päällekkäin, eikä kirjoittaja vaivaudu selittämään, miten se oli mahdollista: mahdollistahan se nyt vain on, monenkin ihmisen kohdalla. Ei ihminen ole mikään joutsen tai kalasääski, jonka luonto on tuominnut vain ja ainoastaan yksiavioiseksi.

Bunin tai ainakin hänen alter egonsa ja tuttavansa kaipasivat alinomaa juhlan huumaa, joka ei ollut samaa kuin nautinto. Kirjoittaja arvelee, että tämä on yleensäkin aivan erityisesti venäläinen ominaisuus: arkipäiväinen työ oli sille vierasta ja vastenmielistä, tuurijuoppouden tapainen huumaus veti sen sijaan puoleensa.

Ehkäpä ikivanha haave maitovirroista, hillittömästä vapaudesta, juhlasta, oli yksi venäläisen vallankumouksellisuuden tärkeimmistä syistä? Ja millainen on yleensä venäläinen protestintekijä, vallankumouksellinen, aina järjettömyyteen asti vieraantunut todellisuudesta ja sitä halveksiva, hän ei halua pienimmässäkään määrin alistua terveen järjen, tilinteon, mitättömän laskelmoinnin, viekkauden, harmaan arjen valtaan…

Bunin kuvaa myös intelligentsijaa, joka tunnetusti oli kauttaaltaan vallankumouksellista. Jo klassisen ja stereotyyppisen kuvan mukaan kyseessä oli omaa moraalista erinomaisuuttaan korostava joukko, joka oli yhtä epäkäytännöllinen kuin tietämätön ja ajattelussaan primitiivinen. Tunnettu Vehi-ryhmä esitti siitä aikoinaan oman kritiikkinsä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vehi ).

Buninin kritiikki -hän muistaa joka tapauksessa aina olla sympaattinen kaikkea kuvattavaansa kohtaan- noudattelee vehin näkemyksiä: Kuitenkin ylipäänsä kaikki siihen kuuluvat olivat tavattoman kapeita, suoralinjaisia ,kärsimättömiä, he tunnustivat vain jotain kyllin yksinkertaista: ihmiset -se oli vain me ja jotkut ”sorretut ja solvaistut”; kaikki paha oikealla, kaikki hyvä vasemmalla; kaikki ilot kansassa, sen ”tukipilareissa ja toiveissa”; kaikki ikävyydet hallintomalleissa ja huonoissa johtajissa (joita pidettiin jopa jonkinlaisena erityisenä rotuna); ainoa pelastus kumouksessa, perustuslaissa tai tasavallassa.

Mutta muuten tuo vanhan komennon aika tuntuu muistelijan nostalgisissa kuvitelmissa olleen verrattoman onnellista aikaa ja samalla Venäjän suurta aikaa. Aleksanteri III:n aikana venäläisen voiman ja mahtavan venäläisen tietoisuuden tuntu oli suurimmillaan.

Tämä myös vaikutti tavallisen ihmisen jokapäiväiseen elämään. Rostovtsev (Buninin alter ego) ei yksi kalvennut silloin, kun toistettiin Nikitinin huudahdusta: Se olet sinä, valtaisa Venäjäni! tai puhuttiin (kenraaleista)Skobelevista, Tšernjajevista tai vapauttajatsaarista, kuunneltiin kirkossa kultatukkaisen ja kultakurkkuisen diakonin jyliseviltä huulilta rukousta kuolleen puolesta, ”kaikkein hurskaimman, kaikkein itsevalisimman, suuren hallitsijan, Aleksandr Aleksandrovitšin puolesta…”

Oli tunne siitä, että Venäjä oli voimakkain, rikkain, oikeudenmukaisin ja kunniakkain maa maailmassa… Miten olikaan mahdollista, että tuo kaikki hävisi ja minne?

Bunin ei ryhdy siihen vastaamaan, kysymyshän on toki kiinnostanut monia muitakin. Myöhemmin hän ymmärsi toki myös sen, että kuvitelmat Venäjän täydellisyydestä olivat kovin hataralla pohjalla, mutta hän on varma siitä, että sellaiset näkemykset olivat hyvin yleisiä.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on nostalginen rakkaudentunnustus kaikelle sille, mitä kuului kirjoittajan nuoruuteen Venäjällä. Myöhemmin emigraatiossa kaikki venäläiset näyttävät olleen enemmän tai vähemmän orpoja ja toistensa seuraan hakeutuvia. Itse asiassa noita seuroja oli aina monta, koska oli erilaisia suuntauksia, jotka eivät voineet sietää toisiaan.

Buninin kieltä on luonnehdittu hyvin hienostuneeksi ja aristokraattiseksi eikä se taida käännöksessä päästä ihan oikeuksiinsa. Juorukirjassaan Nina Berberova on paljastanut, että juuri tuolla aristokraattisella Buninilla oli aivan erityinen taito myös käyttää puheessaan rivoja ilmauksia, jollaisia Venäjällä on aina kauhisteltu erityisesti älymystön piirissä. Sehän on ollut yksi syy siihen, että Putinia on niin suuresti noissa piireissä halveksittu.

Mutta asioissa on puolensa ja puolensa. Venäläisiä tietenkin riittää myös joka junaan eikä mitään lopullista vastausta näy siihen ikuiseen kysymykseen, joka venäläistä sivistyneistöä on aina vaivannut: keitä me oikein olemme?