Ruma sana ennen ja nyt

 

Riivaajat ja Venäjän liberalismi

 

Dostojevskin Riivaajissa (Besy) esitettiin modernin maailman uusimmat ja äärimmäisimmät tuotteet: nihilistit, jotka olivat saaneet päähänsä, että kun Jumalaa ei ole, on kaikki luvallista.

Keskinkertaiset ja tyhmät liittyivät šigaljovilaisiin, joiden ohjelmana oli yksinkertaisesti tuhoaminen vailla sen kummempaa evankeliumia Heille riitti oma lahjattomuutensa ja vihansa. Nautintoa etsittiin rikoksesta markiisi de Saden tapaan.

Kuitenkin nuorempi Verhovenski ja hänen ystävänsä Stavrogin olivat erilaisia. Surkean protoliberaalin lapsi Pjotr Verhovenski oli jumalanrakentaja joka -aivan loogisesti- keksi tehdä sen ystävästään kuvankauniista Stavroginista. Liberalismi oli uin olikin kaiken alku ja juuri, se ensimmäinen valhe, πρῶτον ψεῦδος, josta kaikki muu on seurannut. Kaikki oli siis sallittua. Miksei olisi?

Riivaajien kohtaus, jossa Verhovenski suoltaa koko ohjelmansa Stavroginille, on samalla laajemminkin koko radikaalin ja liberaalin intelligentsijan kuvaus. Jälkimmäistä Dostojevski piti itse asiassa kaiken rappion alkulähteenä. Sehän oli tuottanut hänen (Verhovenskin) isänsä kaltaisia moraalisia epäsikiöitä. Niiden eri muodoista hän loi riemastuttavia karikatyyrejä, kuten Karmazinovin (joka esitti läpeensä länsimaalaistunutta Turgenjevia). Huomattakoon, että Dostojevskin aikana liberalismi kuitenkin ainakin periaatteessa pysyi vielä säädyllisyyden rajoissa.

Verhovenskin kuvaus omasta ideologiastaan on aika pitkä, mutta tässä on sen ydin sikäli kuin asia koskee nykyisen yhteiskunnan analyysia. Otin nyt mukavuuden vuoksi google-käännöksen, joka tietenkin on mitä on, mutta selviäähän se idea siitä.

…opettaja, joka nauraa lasten kanssa heidän jumalalleen ja sen kehdolle, on jo meidän. Lakimies, joka puolustaa koulutettua tappajaa sillä, että hän on kehittyneempi kuin uhrinsa ja tuo taas saadakseen rahaa, ei voinut muuta kuin tappaa, on jo meidän. Koululaiset, jotka tappavat talonpojan kokeakseen suuren tunteen, ovat meidän. Tuomarit, jotka vapauttavat rikolliset, ovat kaikki meidän. Syyttäjä, joka vapisee oikeudessa siitä, ettei hän ole tarpeeksi liberaali, on meidän, meidän… ja rikos ei ole enää hulluutta, vaan tervettä järkeä se on melkein velvollisuus, ainakin jalo protesti. "No, kuinka kehittynyt tappaja voi olla tappamatta, jos hän tarvitsee rahaa!" … Ihmiset ovat humalassa, äidit humalassa, lapset humalassa, kirkot ovat tyhjiä … Voi, anna sukupolven kasvaa! Ainoa sääli on, että ei ole aikaa odottaa, muutoin anna heidän tulla vielä humalaisemmiksi! Voi kuinka sääli, ettei ole proletaareja! Mutta he tulevat, he tulevat...

Neuvostoliitossa Riivaajat oli hankala kirja, jota ei kehdattu kieltääkään, mutta sitä koetettiin mahdollisuuksien mukaan pitää poissa lukijoiden ulottuvilta. Olihan siinä hyvin selvästi ja sitä paitsi pirullisen etevästi tehty pilkkaa bolševikkien ohjelmista ja käytännöistä. Tämä toki, tapahtui profeetallisesti jo silloin kun bolševikkeja ei kukaan ollut vielä kuvitellutkaan.

Itse asiassa Dostojevskia voitiin omana aikanaan kaikin mokomin pitää vallanpitäjien miehenä, vaikka hän tosiasiassa oli paljon hankalampi tapaus. Olihan liberalismi vähintään yhtä vierasta tsarismille kuin sittemmin Putinille. Sitä oli sitä paitsi kiusaus esittää irvikuvana, mutta valitettavasti silloin, kuten nyt, tietyt ryhmät eivät koskaan pysty käsittämään, että jaolla aatteella ja sen parodialla voisi olla jotakin eroa. Onhan se askel ylevän ja naurettavan välillä tunnetusti kovin lyhyt ja sama koskee ylevän ja halveksittavan välistä eroa.

Venäjä ei koskaan ole ollut liberaali maa, vaikka onhan siellä liberaaleja ihmisiä ollut, aivan oikeastikin eikä vain noita niin sanotun Liberaalis-demokraattisen puolueen (LDPR) parodiahahmoja.

Kuitenkin esimerkiksi Viktor Leontovitsch, joka kirjoitti kirjan Geschichte des Liberalismus in Russland (saksaksi) valitsi tieten tahtoen nimenomaan sanamuodon, joka viittasi tuon -ismin esiintymiseen Venäjällä, eikä sen sijaan puhunut Venäjän- tai venäläisestä liberalismista.

Mihin hän tässä viittaa, selvinnee erään englantilaisen tarkkailijan havainnosta, joka koski Venäjän poliittista elämää. Hämmästynyt britti totesi, että tuossa maassa kaikki halusivat tuhota kokonaan olemassa olevan yhteiskunnan. Toisten mielestä se oli välttämätöntä uuden, liberaalin Venäjän rakentamiseksi ja toiset taas katsoivat, että se oli edellytys uuden, todella venäläisen Venäjän luomiseksi.

Englannissahan sen sijaan oli jo totuttu ajattelemaan, ettei väkivaltaisin mullistuksin saada mitään toimivaa aikaan. Olihan heilläkin olut Cromwellinsa, mitta siitä oli jo vuosisatoja vierähtänyt.

On turha sanoakaan, että liberalismi ja demokratia joutuivat aivan erityisen huonoon huutoon siinä vaiheessa, kun noiden aatteiden julistajat kahmivat omistukseensa Venäjän luonnonvarat ja sijoittivat omaisuutensa varmuuden vuoksi ulkomaille eikä itse Venäjälle, sen kansaa palvelemaan. Dermokratia (paskavalta) tai demokrad (demovaras) olivat käypiä termejä. Jokainen ymmärsi, ettei tuolla porukalla ollut mitään muuta jumalaa kuin raha ja ettei se hävennyt ihmisiä eikä kaihtanut mitään rikosta.

Nykyinen kleptokraattinen systeemi on yhä ennen muuta varkaiden ja huijarien valtaa, kuten sen vastustajat ovat onnistuneesti kiteyttäneet. Sen isänmaallisuus on pelkkä vitsi, jota ei kukaan ota tosissaan sen enempää kuin sen uskonnollisuuttakaan.

Vanhat KGB-perinteet kantavat yhä se johtoa, joka näyttää kuvittelevan noudattavansa Machiavellin sinänsä kunnianarvoisia periaatteita, mutta tosiasiassa ei ymmärrä niitä lainkaan (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=machiavelli ). Machiavelli sopii putineille vain iskusanaksi, joka tarkoittaa, että kaikki on luvallista.

On totta, että liberalismin nimellä kaupataan nyt lännessä täysin kelvotonta aatteellista hevonpaskaa, jonka ainoana tehtävänä näyttää olevan alentaa ihmisen arvoa ja häpäistä hänen historiaansa joidenkin häthätää kuviteltujen, älyllistä peruskoulutasoa edustavien ”aatteiden” avulla. Kulttuurinen flagellantismi on saavuttanut tympäisevän asteen, jolla ei näytä olevan muuta ideaa kuin antaa harjoittajansa elämälle ja toiminnalle jonkinlainen tarkoitus hänen omissa narsistisissa kuvitelmissaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa marginaalien palvontaa ja kaiken aidosti vapaan älyllisen toiminnan kieltämistä. Sen sijaan mitoitetaan niin julkinen sana kuin ajattelukin debiilien asteelle, eräänlaiseksi kivapuheeksi, joka pitää vaaralliset ajatukset näennäisesti kaukana.

On ymmärrettävää ja jopa kiitettävää, että moinen humpuuki on ollut Venäjällä enimmäkseen halveksunnan alaista. Se, mitä lännessä on viime vuosikymmeninä julistettu liberalismin kylttien alla on kuitenkin kaukana perinteisestä liberalismista.

Venäjällä sen torjuminen on ollut luontevaa jo pelkästään siksi, että maa oli parin sukupolven ajan eristyksissä läntisistä virtauksista. Liberaalin tradition heikkous on tietenkin toinen seikka, joka asiaan vaikuttaa ja kirsikkana kakussa oli sitten tuo postkommunistisen rosvokapitalismin kausi.

Nyt Putinin hallinto on ottanut lännen mädänneen liberalismin vastustamisen keppihevosekseen ja näyttäähän tuo kelpaavan suurelle osalle kansaa, ainakin nyt tilanteessa, jossa useat uskovat, että porullinen länsi on hyökkäämässä Venäjää vastaan ja yrittää väkisin tuoda sinne saatanallisia oppejaankin.

Venäjän ortodoksista kirkkoa johtava henkinen prostituoitu on ehättänyt siunaamaan väkivallan ja siunannut aatteellisesti tämän sodan. Monille muille ortodoksisille kirkkokunnille on ikuiseksi kunniaksi, että ne ovat, ortodoksisen kirkon perinnäisestä hierakisuudesta huolimatta, tämän rikollisen hyökkäyssodan tuominneet.

Putin ja hänen družinansa esiintyvät nyt läntistä rappiota vastaan nousseina ortodoksisen sivilisaation ritareina. Venäjän tulemaa asemaa muka jonkinlaisena uutena maailman napana ja yhtenä uuden maailman suvereenina keskuksena julistetaan jo etukäteen.

Ehkäpä virolainen sananlasku olisi tässä sopiva kuvaamaan tuota karikatyyrimäistä poseerausta: Uhkus ajab upakile, kõrkus käima käpakile.

Kuka kuuseen kurkottaa, se katajahan kapsahtaa.