Yhteisen elämän sisaret ja veljet

 

Utopisti

 

Lannistumaton. Matti Kurikan haaveet ja haaksirikot kolmella mantereella. Toimittaneet Sami Suodenjoki, Kirsti Salmi-Niklander, Mikko-Olavi Seppälä, Päivi Salmesvuori, Anna Rajavuori, Mikko Pollari ja Anne Heimo. SKS 2022, 293 s.

 

Matti Kurikka, inkeriläistaustainen teosofi, sosialisti ja utopisti oli aikansa politiikan väriläiskä, joka onnistui pelottamaan milloin porvareita ja milloin sosialisteja ja joutui usein molempien hampaisiin pilalehtien suosikkihahmona. Häntä syytettiin joskus myös tsaarin kätyriksi, mutta itse asiassa hän jopa puuhasi aseellisen aktivismin puolesta.

Ennen muuta Kurikka epäilemättä oli utopistisosialisti, jonka suurin projekti Sointula on yhä monille tuttu. Siitä muuten teki Masalan nuorisoteatteri muutama vuosi sitten näytelmän, joka oli erittäin onnistunut. Sitä käytiin sitten esittämässä jopa tuon utopistiyhteiskunnan tapahtumapaikoillakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sointula ).

Utopistisosialisteja yhdisti yleensä kommunismin aate eli pyrkimys elää kommuuneissa (lat. communis, yhteinen). Lenin kuvitteli vielä Venäjän vallankumouksen aikaan, että kommuuni olisi myös tulos ns. tieteellisen sosialismin mukaisesta kehityksestä ja hänen ansiostaan myös Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen ns. enemmistösiipi eli bolševikit, alkoi käyttää itsestään kommunistipuolueen nimitystä.

Kommunismissa on paljon houkuttelevaa, etenkin teoriassa, siinähän eletään kuin yhdessä suuressa perheessä, jossa kaikista pidetään huolta tarpeidensa mukaan ja jokainen tuo yhteiseen pesään sen, mitä omilla kyvyillään kykenee.

Koko yhteiskunnan muuttuminen kommunistiseksi oli aika vaativa tukevaisuuden päämäärä, kuten kaikki ymmärsivät, mutta pienen yhteisön kohdalla ei periaatteessa voinut olla mitään erityisiä ongelmia. Tämä piti paikkansa etenkin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa, jossa maata oli halukkaille tarjolla hyvin edullisesti.

Tuon ajan perspektiivistä hyvinvointi, joka voitaisiin saavuttaa maataloustyöllä pienessä yhteisössä, oli täysin mahdollinen: leipää, voita ja sosiaalista turvaa voitiin hankkia riittävästi ja jopa tarvittaessa kahvia, sokeria ja vehnäpullia. Kulutusyhteiskunta, jossa jokaisella piti olla oma auto, määrättömästi erilaista muotivaatetusta ja ties millaisia ajanvietteeseen ja statukseen härpäkkeitä, ei ollut vielä syntynyt edes Amerikassa. Ei utopiaa voinut pitää mahdottomana asiana.

Mitä ihmisen perustarpeisiin tulee, nälkä ja vilu oli ainakin periaatteessa helppo kukistaa. Seksin ja lisääntymisen kanssa asiat olivat vieläkin paremmin. Nimenomaan kommuunien ulkopuolella haittasivat elämää kapitalistien, valtiovallan ja muiden rosvojen lisäksi myös kirkko ja yleisen mielipiteen ahdasmielisyys.

Naisista tuli Kurikan pääasiallinen mielenkiinnon kohde myös utopioita kaavaillessa ja toteuttaessa. Naiset olivat hänen käsityksensä mukaan yhteiskunnassa altavastaajina, mikä tosin pitkälti perustui heidän ominaisuuteensa negatiivisen sähkön passiivisina lähteinä, mutta olisi ollut helppo asia muuttaakin. Olihan nimenomaan naisissa toki niin paljon kaikkea sitä, mikä maailmassa oli ihaninta, ymmärsi Kurikka monien muiden tavoin. Ja positiivinen sähkö oli naisille ehdottoman välttämätön asia.

Kurikka oli komea mies mahtavine, mustine kuontaloineen ja hänen esiintymisissään oli magnetismia, itse asiassa siinä lienee ollut runsain mitoin myös hänen kuvaamaansa positiivista sähköä, sillä naiset ja Kurikka vetivät toisiaan niin vastustamattomasti puoleensa, että siitä tuli yhä uudelleen ongelmia.

Naiskysymys oli yleensä kaikkien utopistien agendalla keskeisenä ja myös naiseuden ihailu ja usko sen voimaan utopian liimana. Charles Fourier ja Henri de Saint Simon, jotka tuohon aikaan tulivat kaikille mieleen silloin kun kuultiin sana ”kommunisti”, pitivät vapaata tai ainakin rationaalisesti järjestettyä seksiä aivan keskeisenä asiana uuden elämänmuodon luomisessa.

Utopiayhteisöjä oli syntynyt paljonkin, mutta harvoin ne jaksoivat kukoistaa kauan. Kukaties asia liittyi siihen, että ne käytännössä henkilöivät sosiaaliset suhteensa. Ei mikään yleinen vapaa seksi näytä sopivan ihmisille, joilla on taipumusta leimautua tiettyihin yksilöihin. Se, että vaihtelu virkistää, on eri asia.

Kurikankaan kommuuneissa ei itse asiassa seksi ollut rajoituksista vapaata eikä promiskuiteettiin edes pyritty. Sen sijaan luovuttiin kyllä porvarillis-kirkollisesta avioliitosta, jota pidetiin virallistettuna haureutena. Myös erinäiset tekopyhät käsitykset ja mielettömät ja jopa normaalia järkeä loukkaavat rituaalit, kuten naisen kirkottaminen, hylättiin inhoten.

Kaikuja samoista käsityksistä näemme monilla tuon ajan kirjoittajilla, muun muassa Kiannolla, johon vaikutti myös Tolstoin uskomattoman ahdasmielinen ja luonnoton siveyskäsitys. Tolstoilaisuudella oli merkitystä myös Kurikalle ja esimerkiksi kapteeni Johan Kockille. Voi sanoa, että elettiin jonkinlaisessa synkretismissä, jossa tärkeiksi nousivat myös teosofiset opit apokryfisine teksteineen. Koko tarjonnasta poimittiin usein eklektisesti sitä, mitä kulloinkin tarvittiin.

Seksuaalinen vapautus ja rationaalinen lasten kasvatus vanhemmista erillään olivat utopiayhteiskuntien tärkeitä tavoitteita, mutta Kurikkaa kiehtoi myös ajatus Suomen vapauttamisesta Venäjän vallasta ja vieläpä aseellisesti. Tämä idea jäi kyllä tavallistakin enemmän paperille.

Amerikassa toimi salaseura Kalevan ritarit, joka ei suinkaan ollut mikään huumorimielessä syntynyt kerho, vaan usean tuhannen jäsenen organisaatio, jolla oli omia taloja eli ”majoja” ja rahoja, jolla se saattoi auttaa tarvitsevia suomalaisia. Viimeisinä vuosinaan Kurikka toimi aktiivisesti tässä seurassa, joka myös hautasi hänet, yhdessä kahden muun jäsenensä kanssa samaan hautaan.

Loistavalahjainen, mutta myös niin sanotusti tuulella käyvä puuhamies Kurikka oli koko Suomessa tunnettu ja hänen maineensa tunnettiin myös Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Aikansa lapsena Kurikka innostui samanlaisista aatteista kuin monet muutkin tulisielut. Ihanneyhteiskuntiahan perustettiin jopa tuhansia.

Kun Venäjälle vallankumouksen jälkeen perustettiin kommuuneja, myös ne perustuivat aluksi jäsentensä entusiasmiin -ja myös purkautuivat pian. Vasta kollektivisoinnin aikana, vuodesta 1929 lähtien sellaisia alettiin perustaa myös pakolla. Se tarkoitti, että kaikki talonpojan vähäiset tuotantovälineet kanoja myöten otettiin yhteiseen omistukseen ja pyrittiin muutenkin yhdistämään kaikki mahdollisimman tarkoin, päällekkäisyydet hävittäen.

Pyrkimys oli siis samanlainen, kuin nykyisillä pölhöbyrokraateilla ja tuloksena oli katastrofi: vuoden 1930 alussa ymmärrettiin, että oli tulossa nälkävuosi, kun kevätkylvöt epäonnistuisivat.

Silloin Stalin piti kuuluisen puheensa ”menestys panee pään pyörälle” ja pilkkasi siinä kommuunien perustamista idiotismina, mainitsematta, että oli itse siitä määrännyt. Nyt kommuunit purettiin, eikä uusia sen jälkeen Venäjälle perustettu ainakaan valtiollisella määräyksellä ns. tieteellisen sosialismin merkeissä.

Mutta onhan niitä sellaisia nuorisolla tänäkin päivänä ja varmaan tässäkin maassa. Ehkäpä niiden suuri aika on vielä tulossa, kun yhä laajemmalle leviää käsitys siitä, että riittävä elintaso voidaan ihan hyvin saavuttaa alkeellisella maataloustyöllä, luontoa säästäen.

Se seksipuoli vain saattaa yhäkin muodostua kompastuskiveksi ja myös yhteinen lasten kasvatus. Tulokset sellaisesta eivät useinkaan ole olleet rohkaisevia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=r%C3%B6hl ). Tosin nykyinen päivähoitojärjestelmä on kyllä pitkä askel siihen suuntaan, mikäli vertailukohteena käytetään noita yli sadan vuoden takaisia aikoja, mutta onhan se vielä eri asia. Kohtuus säilyttäen utopistien ideoissa saattaa olla järkeäkin.