Kukahan sitäkin tarvitsee?

 

Miksi?

 

Foreign Affairs on lehti, jota seuraan lähes säännöllisesti. Näkökulma on yleensä amerikkalainen, mutta aina perusteltu ja usein kiinnostava.

Uusimman numeron (3/101) jutut liittyvät enimmäkseen Venäjään ja Ukrainan sotaan. Kirjoittajia on Stephen Kotkinista Francis Fukuyamaan, asiantuntemusta riittää kuten myös suurten linjojen tajua.

Politiikan tutkimus on yksi niistä monista tieteenaloista, joka saavuttaa luotettavia tuloksia vain jälkikäteen, jos silloinkaan. Itse asiassa se on terveeltä ytimeltään historiaa, joka ei ole varsinainen tiede, vaan enemmän kuin tiede. Sehän on ihmiselle välttämätön itseymmärryksen muoto.

Siitä, mitä tapahtuu juuri nyt ja mitä tapahtuu tulevaisuudessa ei historiallinen lähestymistapa tietenkään pysty sanomaan useinkaan juuri mitään varmaa, mutta se tekee mahdolliseksi nimenomaan valistuneen näkemyksen asioihin.

Tässä Foreign Affairsin numerossa Tanisha M. Fazal, joka on hiljattain julkaissut kirjan ”valtioiden kuolemasta” (yleensä ne ovat murhia), kirjoittaa Putinin sodasta otsikolla The Return of Conquest?

Kirjoittaja käsittelee valtioiden tappamista tai silpomista toista maailmansotaa edeltävältä ajalta lähinnä kvantitatiivisesti ja toteaa, että sen jälkeen ovat alueelliset valloitukset ani harvoin olleet sodan syynä tai seurauksena. Asiaa selittänee pitkälti historiallinen kokemus, mutta muutoinkin valloitus vanhassa mielessä on käynyt yhtä vanhanaikaiseksi kuin sodanjulistus.

Putinin hyökkäys Ukrainaan on poikkeus. Hyökkääjä on ilmaissut päämääränsä selvin sanoin eikä niitä kannata epäillä. Tärkeää olisi vain, etteivät ne toteudu. Poliittisen kulttuurin muutos aluevalloitusten onnistumiseen ja jopa hyväksymiseen olisi hyppäys syvälle menneisyyden pahimpiin loukkoihin.

Normilla, joka kieltää aluevalloitukset on ollut myös tarkoittamattomia sivuvaikutuksia, joista yksi on jäätyneiden konfliktien ilmaantuminen maailmanpolitiikkaan. Joka tapauksessa Venäjän onnistuminen aluevaltauksiin tähtäävässä sodassa avaisi sellaisen Pandoran lippaan, jonka sulkeminen ei ehkä enää onnistuisi.

Mutta kyllä Putin siinä oikeassa on, että monien neuvostotasavaltojen rajat vastaavat huonosti kansallisten ryhmien rajoja. Kuten tiedetään, Ukrainassa on ollut Venäjä-mielisiä hyvin paljon ja äänestystuloksista päätellen jopa enemmän kuin venäjänkielisiä. Mitenkä lieneekään nyt?

Myös esimerkiksi Kazakstanissa venäjänkielisiä on kolme ja puoli miljoonaa ja Neuvostoliiton hajotessa Venäjän ulkopuolelle, siis ulkomaihin jäi peräti 25 miljoonaa venäläistä. Olihan se jonkin sortin katastrofi, eikä ihan pienikään.

Sellainen oikeuskäsitys, joka ei hyväksy venäläisille samoilla perusteilla samanlaisia kansallisia oikeuksia kuin muille ihmisille, ei kuulu nykyaikaisille sivistysvaltioille. Toista kansallisuutta edustavien nuorten kansallisvaltioiden alueella asia on kuitenkin vaikea järjestää ja hyvin usein siihen puuttuu haluakin. Entisen venäläistämispolitiikan sijaan maksetaan nyt potut pottuina ja pyritään venäläisten assimiloimiseen.

Ihanteellista olisi, jos alueelliset rajat jo alun perin, Neuvostoliiton aikana olisi todella saatettu vastaamaan etnisiä rajoja. Käytännössä ne saattavat nyt olla hyvinkin mielivaltaisia. Paine rajojen muuttamiseen on todella olemassa, mutta se olisi saatava aikaan muuten kuin sodalla.

 Uusi eurooppalainen rauhankonferenssi voisi tätä yrittää, jolloin ainakin edes ongelma tulisi tunnustetuksi. Rajojen siirtäminen sen sijaan on tuskin realistista, mutta sen sijaan voisi yrittää toimivien autonomisten alueiden muodostamista.

Toisen maailmansodan voittajavaltiot toimeenpanivat ehkä historian suurimman etnisen puhdistuksen. Se ei ole jälkikäteen herättänyt kovinkaan suurta kritiikkiä, vaikka pakkosiirrot koskivat miljoonia ja kuolonuhrien määräkin nousi suureksi. Saksan rikokset sodassa olivat sitä luokkaa, ettei juuri kukaan edes kritisoinut Nürnbergin tuomioita, niin laittomia kuin ne olivatkin.

Kaikesta huolimatta tuo brutaali väkivalta, jossa muutettiin yksin tein niin maiden rajat kuin kansojen asuma-alueet, osoittautui varsin onnistuneeksi politiikaksi, jonka päälle saatettiin rakentaa uuden Saksan menestystarina. Pelot sen revansismista osoittautuivat turhiksi.

Vastaavaa sanelupolitiikkaa Venäjään nähden voisi kuvitella mahdolliseksi vain vastaavanlaisen katastrofin jälkeen ja sitä taitaa harva toivoa.

Mutta eikö koko kansallisvaltio ole jo vanhentunut tällä globalisaation aikakaudella? Ihmisoikeudet ovat se iskusana, joka nyt korvaa aiemman, omaan kansakuntaan ja sen alueeseen rajoittuneen ajattelun ja identiteetin. Eikö pitäisi rajoittua vain niiden turvaamiseen, kuten USA on viime vuosikymmeninä tehnytkin?

Francis Fukuyama, jota ei tarvitse esitellä, on toista mieltä. Nimenomaan kansallisvaltio on se yksikkö, jonka puitteissa liberaalin politiikan arvot on mahdollista toteuttaa. Sitä paitsi nationalismi on hyvin todellinen ja luonnollinen inhimillinen asenne, niin ”konstruoituja” kuin kansallisvaltiot ovatkin. On olemassa liberaalia nationalismia ja sitä kannattaa suosia.

Tämä on tietenkin märkä rätti vasten liberalismin nimeen vannovien radical-chic-adeptien kasvoja. Amerikkalainenkin politiikka on ollut usein ja nimenomaan aina huonoimmillaan (tämä on minun mielipiteeni) yritystä viedä väkisin toisiin maihin ja kulttuureihin abstrakteja arvoja, jotka eivät kuulu noiden maiden kansalliseen perinteeseen.

Nationalismin ja liberalismin liitto on vanhaa perua ja ilmaistiin hyvin selkeästi jo Ranskan vallankumouksessa. Se, että erilaiset tyrannit mielellään vetoavat nationalismiin, selittynee paljolta siitä, että paikalliset liberaalit eivät ole osanneet arvostaa sitä todellisena asiana.

Tässähän voimme vaikkapa muistaa Leninin erästä valoisaa hetkeä, jolloin hän ymmärsi, että Suomen kansakunta on todellinen, olemassa oleva asia, vaikka bolševikeilla olisikin ollut syytä toivoa, ettei se ole.

Myös Venäjällä nationalismi on erittäin tärkeä tekijä. Nyt, kun maa on johdettu sotaan, on helppo soitella hurraapatrioottisia kieliä ja saada ihmiset uskomaan, että ne barbaariset ihmisuhrit, joita annetaan, ovat ulkomaisten vihollisten syytä. Kun maa on hädässä, sitä mennään aina puolustamaan. Ellei hätää itse asiassa ole tai se on itseaiheutettu, uskoo kansa joka tapauksessa mielellään jotakin muuta.

Mutta miten Putin, joka alun perin oli niin söpö porsas (minun ilmaukseni, perustuu venäläiseen sanaparteen) muuttui sellaiseksi siaksi, joka hän nyt on?

Daniel Treisman on seurannut Putinin kehitystä samettihansikkaita käyttävästä autoritaarisesta johtajasta avoimen brutaaliksi väkivaltaan turvautuvaksi öykkäriksi.

Treisman on havainnut, että jälkimmäinen johtajatyyppi on nykyään jo käynyt kovin harvinaiseksi ja diktaattorit mieluummin manipuloivat kansaansa ja esiintyvät pehmeästi (”spin dictators”), mikä nykyisen yhteiskunnan ja teknologian oloissa toimiikin paremmin.

Putinin kehitys kohti nykyistä tilaansa alkoi tai ainakin kiihtyi noin vuodesta 2015 lähtien. Sen jälkeen uusi suuri liikahdus tähän suuntaan ajoittuu aivan sodan alkua edeltävään aikaan ja itse sotaan. Edellisellä kaudellaan Putin sen sijaan korosti demokraattista imagoaan ja suosi liberaalejakin eksperttejä riveissään. Nyt nämä ovat ulkomailla tai vankilassa.

Kovan linjan edustajat, kuten entinen FSB:n päällikkö Patrušev nousivat keskeisiksi neuvonantajiksi. Kovan linjan omaksumista tuki se, ettei länsi todella vakavasti reagoinut Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumiin ja se, että salaisten palvelujen traditioita edustavat neuvonantajat selittivät Venäjän ja venäläisten vastoinkäymisten esimerkiksi Ukrainassa olevan lännen salaisten palvelujen työtä.

Sivumennen sanoen, pidän selvänä, että erilaiset agentit ovat kyllä varsin ahkerastikin puuhanneet myös Ukrainassa, niin läntiset kuin itäiset. Eri asia on kuitenkin tietää tämä ja uskoa, että juuri siinä on selitys siihen, mitä tapahtuu.

Ennen sotaa Neuvostoliiton tiedustelu noukki tarkoin talteen kaiken sellaisen informaation, joka liittyi suomalaisten Saksan suhteisiin, olivatpa ne mitä laatua tai tasoa tahansa. Kun itse suuri kuvio oli kapulamarxistisella ristiriita-analyysillä selvitetty, voitiin kaikkea tällaista tavaraa käyttää aina ”argumenttina” Suomen politiikkaa selittämässä. Tulevissa oikeudenkäynneissä sillä olisi myös käyttöä.

Tässä siis oli varhaisempi esimerkki siitä salaisen poliisin maailmasta, jonka valtaan alan miehet näyttävät helposti jäävän.

Joka tapauksessa meille siis vanhan, joviaalin Putinin tilalle ilmaantui nopeasti uusi, vihainen Putte, joka pyrkii hallitsemaan väkivalloin. Mutta oliko hyökkäys Ukrainaan tarpeen siksi, että Putinin piti parantaa kansansuosiotaan? Krimin liittäminenhän nosti sen aikoinaan pilviin.

Treisman ei usko tähän. Sen sijaan tuntuu todennäköisemmältä, että sisäisen opposition murskaaminen, joka tehtiin brutaalisti, vapautti Putinin nyt toteuttamaan suuria projektejaan.

Putinilaisen version sodasta uskoo vain se, jolla on suuri tarve välttää kognitiivista dissonanssia: näkeehän sokea Reettakin, ettei ”erikoisoperaatio” ole mikään pelkkä erikoisoperaatio ja että julmuudet siviiliväestöä kohtaan eivät ole vastustajan tekemiä.

Kansa uskoo sen, mitä se haluaa, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Ensimmäinen maailmansota aloitettiin Venäjälläkin suuren euforian vallitessa, mutta kun kansa kypsyi, romahti koko mahtava valtio kuin korttitalo. Miten Venäjällä käy, on vaikea ennustaa, mutta on vaikea kuvitella, että siellä kävisi hyvin kenenkään kannalta ainakaan ihan pian.