Ennen suuren tuhon aikaa

 

Israelin lapset Suomessa 

 

Ester Ståhlberg, Katso, unennäkijä tulee… Kertomuksia. WSOY 1933, 288 s.

 

Tämän kirjan nimi viittaa Joosefiin, jota hänen veljensä kadehtivat ja halusivat tappaa.

Ester Ståhlbergin, maamme ensimmäisen presidentin puolison ja aktiivisen liberaalin kirjailijan teos on tavattoman mielenkiintoinen, johtuen aivan erityisesti sen ilmestymisajankohdasta.

Kirjan päähenkilöillä oli esikuvansa todellisuudessa eli kyseessä on avainromaani, jonka pääosissa on Suomen tai pikemmin Helsingin pieni juutalainen yhteisö ja lisäksi kaksi kantasuomalaista naista, jotka ovat sen kanssa kosketuksissa. Toinen heistä menee naimisiin juutalaisen kanssa ja vaihtaa uskontoa.

Kuvatun pariskunnan esikuvina olivat Jonas Jakobsson ja Helmi Virtanen, Max Jakobsonin vanhemmat. ajallisesti kuvaus ulottuu Suomen itsenäistymistä edeltävältä ajalta nykyaikaan eli siihen vuoteen, jolloin Hitler tuli valtaan Saksassa ja tuossa maassa aloitettiin juutalaisia syrjivä politiikka, jonka myöhemmistä vaiheista ei tarvitse erikseen huomauttaa.

Vuonna 1933 ei kuitenkaan vielä ollut eikä voinut olla mitään tietoa historian suurimmista juutalaisvainoista. Itse asiassa Saksassa juutalaiset olivat varsin hyvin yhteiskuntaan integroituneita ja heidän lukumääränsäkin oli suhteellisen pieni. Kiihkeästä propagandasta ei kuitenkaan ollut puutetta.

Kirja ei kerro Saksasta, vaan Suomesta, jossa juutalaisten elämää ja toimeentuloa koskevat rajoitukset ennen maamme itsenäistymistä olivat poikkeuksellisen ankaria, kuten tiedämme erityisesti Santeri Jakobssonin kirjasta Taistelu ihmisoikeuksista, joka ilmestyi vuonna 1951.

Eihän Suomessa juutalaisia sinänsä erityisesti vainottu, mutta he elivät järjettömien ja pikkumaisten rajoitusten alaisina ja jatkuvasti alttiina viranomaisten mielivallalle. Gettoja ei ollut, mutta juutalaisen oli pysyttävä siinä kaupungissa, johon hänet oli rekisteröity ja hänelle tarjolla olevat ammatit olivat harvoja.

Sionismi oli aluksi muutaman unennäkijän aivokummitus, mutta uusi Israelin valtio alkoi muuttua todellisuudeksi Englannin tuella ensimmäisen maailmansodan aikana, kun lordi Balfour lupasi maansa tuen juutalaisten kansalliselle kodille. Suomen itsenäistyttyä saivat myös meillä asuvat juutalaiset täydet kansalaisoikeudet, lähes yksimielisen eduskunnan tuella.

Kaikki hoidettiin siis varsin tyylikkäästi ja eurooppalaisen sivistysvaltion arvolle sopivasti. Eihän meillä koskaan ollut pogromeja eikä mitään Dreyfus-juttuja, itsenäinen Suomi ei millään tavoin vainonnut juutalaisia kansalaisiaan.

Joka tapauksessa Ståhlberg kuvaa tiettyä erillisyyttä, johon juutalaiset opiskelijat joutuivat yliopiston tuohon aikaan vielä sangen ahtaissa piireissä. Etevien juutalaisopiskelijoiden ympärille muodostui tyhjiö, ikään kuin jonkin akkamaisen eristämispolitiikan seurauksena, niin miesvaltainen kuin opiskelijakunta olikin.

Kuvitelmia juutalaisten erityisestä kavaluudesta ja viekkaudesta oli perinteisesti liikkeellä ja heidän erillisyytensä yhteisöstä tietenkin ruokki niitä.

Kuitenkin jopa sellaisella alalla kuin skandinaavisen kirjallisuuden tutkimuksessa nimenomaan juutalaisten panos oli aivan omaa luokkaansa, alkaen meilläkin puolijumalana kunnioitetusta Georg Brandesista. Tutustuminen juutalaisiin avaa romaanissa naispuolisen päähenkilön silmät ja hän alkaa puhua juutalaisista suorastaan hurmioituneesti. Itse asiassa suhde omaan uskontoon ja sen pyhään kirjaan saa juutalaisuudesta aivan uutta syvyyttä.

Israelin valtion alkava syntyminen ja Te Avivin, täysin juutalaisen kaupungin olemassaolo tekevät unennäöstä totta. Palestiinan harvalukuinen arabiväestökin on tyytyväistä saadessaan ansiomahdollisuuksia maassa, jonka se on laiskuudellaan ja saamattomuudellaan vienyt hunningolle.

Ei ihme, että kirjoittaja aikoinaan joutui tiettyjen ainesten vihan kohteeksi. Häntä voisi nimittää militantiksi liberaaliksi ja hänen lastensuojelujärjestönsä, nykyisen Pelastakaa lapset ry:n edeltäjä ymmärrettiin aivan oikein Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton kilpailijaksi.

Tässäkin kirjassa kuvataan myös muuatta aivan syyttömänä vankileirille vietyä punaista, joka on vähällä joutua ammutuksi. Vuoden 1918 raakuuksia -jotka eivät mitenkään liity juutalaiskysymykseen- kuvataan eräässä toisessa novellissa lyhyesti, mutta armottomasti eikä sellainen herättänyt sympatioita niiden joukossa, jotka olivat niihin syyllistyneet.

Juutalaisiin keskittyvä pienoisromaani käsittää noin puolet tästä kirjasta ja sen tendenssimäisyys on hyvin selkeää. Joka tapauksessa se antaa myös vaikutelman siitä, että kirjoittaja on todella intohimoisesti asiansa takana: vääryydet meidän maassamme ovat kenties vähäpätöisiä joihinkin toisiin verrattuna, mutta yhtä kaikki, vääryys on sietämätön asia.

Kirjaa lukiessaan jokainen varmaankin muistaa, että kirjoittaja miehineen oli vain pari vuotta aiemmin, syksyllä 1930 joutunut uskomattoman väkivallanteon kohteeksi. Presidenttipari oli ryöstetty autoon päiväkävelyltään Kulosaaressa ja kyyditetty Joensuuhun. Ilmeinen tarkoitus oli alun perin heittää heidät rajan yli Neuvostoliittoon, sitähän patkulit itse asiassa tukivat…

Tuon kyydityksen tarkoituksena oli siis tuhota K.J. Ståhlbergin, maamme liberaalien voimien symbolin poliittinen ura. Kyyditettyä miestä ei koskaan voitaisi valita presidentiksi, kulki ajatus. Olisihan hänen nimensä kuullessaan jokaisen pakko muistaa, miten alentavasti häntä oli kohdeltu.

Kaarlo Juhoa ei kuitenkaan pieksetty eikä istutettu muurahaispesään, mikä on luettu Esterin ansioksi. Hänhän oli vaatinut ehdottomasti saada seurata miestään ja hänen läsnäolonsa lienee vaikuttanut jäähdyttävästi kyyditsijöihin.

Vuoden 1931 presidentinvaaleissa valittiin sitten P.E. Svinhufvud, joka osoittautui laillisuuden puolustajaksi ja lopetti Mäntsälän kapinan nimellä tunnetun kuohunnan. Myös kirjoittaja mainitsee vuoden 1932 kuumaisen kiihkon vuotena, joka antoi Suomessakin elämälle sairaan psykoosin leiman.

Vanhat kirjat ovat yleensä kiinnostavampia kuin uudet, sillä niitä on mahdotonta kirjoittaa jälkiviisaudella. Tätäkin kirjaa kannattaa lukea oman aikansa dokumenttina ja siitä toivoisi myös uusintyapainosta. Suomelaisen kirjallisuuden seura on ottanut tavakseen liittää julkaisemisiinsa klassikoihin myös aikalaiskritiikkejä ja sellaiset olisivat tämänkin kirjan kohdalla poikkeuksellisen kiinnostavia.

Toki ne haluttaessa löytyvät myös Kansalliskirjaston digitoiduista aineistoista, mutta silti. Luulen, että kulttuurissamme kannattaisi juuri nyt panostaa aivan erityisesti vanhojen kirjojen lukemiseen ja niiden tuomiseen keskivertolukijan ulottuville. Se olisi paras vastalääke sille yleiselle tyhmentämiselle, mitä kaiken maailman woke-höpötysten esille nostaminen edustaa.