Hautahan asti?

 

Ikääntynyt historianopiskelija

 

Putinille opetti aikoinaan historiaa Andrei Nikolajevitš Saharov, liberaali ja humaani mies ja suuri Suomen ystävä. Hän pysyy aina lämpimissä ja kunnioittavissa muistoissani.

Mutta siitä on jo aikaa. Sitten Putin näyttää hoksanneen, että kriittinen historiakuva ei ole yhtä palkitseva ja sytyttävä kuin spekulatiivinen ja hurraapatrioottinen huuhaa. Niinpä pantiin uudet miehet asialle ja entisen (ja nykyisen, erikoispalveluista ei koskaan erota) KGB-filuurin pää alkoi täyttyä siitä ekskrementistä, jota kommunismin jälkeisellä Venäjällä tuotettiin ja tuotetaan yhä valtavia määriä.

Mukana oli koko maailmanhistorian uudelleenkirjoittamista, aivan uudesta kronologiasta lähtien (akateemikko Fomenko etc.), Siionin viisaiden pöytäkirjoista ja venäläisen pakanuuden palvonnasta aina uusiin tai uudelleen lämmitettyihin suurtulkintoihin (Gumiljovin euraasialaisuus, vallankumouksien salaliittoteoriat), hävittyjen sotien (Krimin sota, Japanin-sota, Ensimmäinen maailmansota) selittämiseen voitollisiksi ja neuvostokauden ihannointiin venäläisyyden suurimpana saavutuksena.

Se, joka on seurannut Venäjällä 1990-luvulta lähtien julkaistua historiallista kirjallisuutta, ei ole voinut välttyä huomaamasta, että täysin asiallisen ja kaikki kriteerit täyttävän tutkimuksen ohella siellä todella on rehottanut aivan villi kasvusto, jollaista tuskin kukaan on lännessä kehdannut tunnustaa harrastavansa, tuskinpa edes nykyisten salaliittoteorioiden kannattajien piirissä.

Hitlerin ja kumppanien teokset vaikuttavat hyvinkin selväjärkisiltä verrattuna tähän kirjallisuuteen. Sangen monet ovatkin sitten olleet aivan kyvyttömiä erottamaan jyvät akanoista ja historia on alkanut muodostua aihepiiriksi, jossa jokaisella on tasavertainen oikeus pitää omaa mielipidettään vähintään yhtä hyvänä kuin mitä tahansa toistakin.

Aivan äskettäin Putin kertoi haastattelussa, ettei Pietari Suuri vastoin yleistä luuloa valloittanutkaan mitään vieraita alueita Ruotsilta, vaan otti omansa takaisin. Putinin ilmeitä hänen näin kertoessaan kannattaa seurata. Kyseessä on ilmiselvä toisen vuosikurssin opiskelijan vaivoin pidätelty riemu siitä, että hän sanoo jotakin nerokasta, jota häneltä ei oikeastaan ole kukaan voinut odottaa.

Axel Oxenstiernan sanat siitä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan, tulevat tässä väkisinkin mieleen. On selvää, että puhuja on tomppeli, jolle on aivan vierasta koko se monisatavuotinen polemiikki, jota on käyty juuri tuosta ”alkuperäisyyden” ja ”valloittamisen” problematiikasta.

Tämä mies (tai opiskelija) vain nyt hoksaa löytäneensä ratkaisun, jossa ei ole mitään ongelmia: Venäjä on aina ottanut omaansa takaisin ja sen tulee jatkaa samalla tiellä!

Mikäli Putin ajattelisi kriittisesti sitä, mitä puhuu, hänen olisi otettava huomioon, ettei venäläisyydellä Baltiassa eikä Suomessa ole koskaan ollut ollut maininnan arvoista jalansijaa. Novgorodilaiset ylivallan julistukset tai veronkeruut ovat olleet vain mielipiteenilmauksia vailla kykyä hallita alueita.

Mutta tämäkin on sivuseikka. Kuvitelmat valtion oikeudesta valloittaa toisen kansakunnan alueita tulivat sentään kriittisen ajattelun piiriin jo valistusajalla. Guillaume Reynal kirjoitti: Toisen kansakunnan valta toisen yli ei voi perustua muuhun kuin valloitukseen tai yhteiseen suostumukseen, ts. ehtoihin, jotka on esitetty ja hyväksytty. Valloitus ei sido enempää kuin varkaus. Esi-isien suostumus ei voi sitoa jälkeläisiä eikä ole olemassa ehtoa, joka velvoittaisi ketään uhraamaan vapautensa.

Venäläisessä perinteessä puhuttiin aikoinaan paljon siitä, miten tietyt alueet oli ostettu venäläisellä verellä ja unohdettiin samalla, miten siinä oli vuodatettu myös ja nimenomaan sen toisen osapuolen verta. Ryöstöhän ei siitä paremmaksi muutu, jos siihen liittyy myös murhaamista, mutta hurraapatriootille asia on ilmeisen vaikea ymmärtää.

Huomattakoon, että Suomikin autonomian aikana usein mainittiin venäläisellä verellä ostetuksi ja paheksuttiin sitä, ettei venäläisyys siellä ollut vallalla, vaan sen sijaan erityinen suomalainen nationalismi.

Ensimmäinen maailmansota käytiin Venäjän puolelta aluevalloitusten merkeissä ja niitä kannatti vielä helmikuun vallankumouksen jälkeinen väliaikainen hallituskin. Turkin salmet ja Konstantinopolihan ne häämöttivät patrioottien unelmissa.

Bolševikeista voi tuskin puhua liiaksi pahaa, niin tolkuton ja tuhoisa tuo oppi oli sekä omalle maalle että maailmalle. Kuitenkin bolševikkihallitus toimintansa ensi vaiheessa julisti vanhojen valistuksen vapausaatteiden sitovan itseään ja kaikkia muitakin. Sehän olisi merkinnyt sodan välitöntä päättymistä.

Niin sanotun kansankomissaarien neuvoston ensimmäinen dekreetti oli dekreetti rauhasta ja siinä sanottiin muun muassa: In accordance with the sense of justice of democrats in general, and of the working classes in particular, the government conceives the annexation or seizure of foreign lands to mean every incorporation of a small or weak nation into a large or powerful state without the precisely, clearly and voluntarily expressed consent and wish of that nation, irrespective of the time when such forcible incorporation took place, irrespective also of the degree of development or backwardness of the nation forcibly annexed to the given state, or forcibly retained within its borders, and irrespective, finally, of whether this nation is in Europe or in distant, overseas countries.

Taidatkos asian selkeämmin sanoa? Tämän mukaisesti siis julistettiin itsemääräämisoikeus kaikille kansoille, ei ainoastaan Suomen ja Puolan tapaisille kehittyneille kansoille, vaan myös kaikille, takapajuisimmillekin, esimerkiksi karjalaiset mukaan luettuna. Kansojen tahto piti ottaa selville kansanäänestyksellä, jossa vieraan vallan miehitys tai painostus eivät asiaan vaikuttaisi.

Kas näin sitä siis julistettiin ja tämä periaate pysyi enemmän tai vähemmän voimassa niin kauan kuin se hyödytti itse sen antajien päämääriä.

Toki näiden periaatteiden soveltaminen jäi riippuvaksi niiden taktisesta hyödystä kulloisessakin tilanteessa. Joka tapauksessa ne, kerran julistettuina jäivät vaikuttamaan taustalla. Niin sanottua Suur-Suomea Neuvostoliitto vastusti kiivaasti siihen saakka, kunnes se Kuusisen ja Molotovin välisellä sopimuksella 2.12.1939 itse julisti tuon Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen haaveen toteuttaneensa. Silloinhan Suomen uusi itäraja vedettiin kauas itään ja Aunus ja Uhtua tulivat osaksi itsenäistä Suomen valtiota, kuten korostettiin.

Putinin lapsellinen vetoaminen Venäjän ”vanhaan” valtapiiriin on kriittisen järjen kannalta mahdoton argumentti. Kaikki viittaa kuitenkin nyt siihen, ettei tuollainen järki enää ohjaa Kremlissä. Epärealististen suuruuskuvitelmien ohella siellä näyttää hallitsevan simppeli ryöstämisen logiikka, joka ei kaihda murhaamistakaan.

Olisihan tässä sentään toivonut, että nykyinen sotaseikkailu olisi ollut vain epäonnistuneeksi osoittautunut yritys vaikuttaa naapurimaan poliittiseen päätöksentekoon. Valitettavasti kaikki viittaa siihen, että kyse on paljon pahemmasta.