maanantai 8. elokuuta 2022

Sentimentaalinen tarina

 

Melodraama

 

Stefan Zweig, Malttamaton sydän. Suomentanut Lauri Hirvensalo. WSOY 1951 (2. painos), 453 s.

 

Jotkut kirjat ovat kiinnostavia lähes pelkästään tekijänsä ja julkaisuajankohtansa takia. Tämä kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1939 ja suomennos ilmestyi seuraavana vuonna.

Tekijä oli meilläkin hyvin tunnettu historian popularisoija, juutalainen Stefan Zweig, joka teki vaimonsa kansa kaksoisitsemurhan Etelä-Amerikassa vuonna 1942 masentuneena aikakauden menosta.

Kirjan tarina sijoittuu Itävalta-Unkarin viimeisiin aikoihin ja päättyy maailmansodan alkamiseen. Sen päähenkilö on nuori ratsuväen luutnantti ja jossain määrin kiinnostavaa onkin vertailun vuoksi lukea itävaltalaisen rykmentin elämästä, rykmenttihän oli upseerin koti monessakin mielessä. Yhtäläisyydet Venäjään ovat monet, eikä eroja itse asiassa edes huomaa olevan.

Kirjan kehyskertomuksessa erään upseerin tavattomia sotilaallisia ansioita kehutaan maailmansodan jälkeen, mutta sitten tämä itse alkaa kertoa, miten itse asiassa oli. Koko sotilasuran kuolemanhalveksunta perustui yhteen onnettomaan kohtaloon, jonka selostamiseen meneekin sitten koko kirja.

Tarinan keskushenkilö on upporikkaan maa-aatelisen rampa tytär, jonka mielenliikkeiden mukaan kaikki tanssivat. Hän rakastuu intohimoisesti kyseiseen upseeriin, joka taas ei pysty vastaamaan tunteeseen, mutta ei voi loukatakaan onnetonta.

Tarinassa on ex machina-kohtauksia ja yhä uusia laskemattomia tunnemyrskyjä. Viimein upseeri sotkee  asiansa ja rikkoo kunniansa vaatimuksia ja rykmentin sopivaisuussääntöjä vastaan ja aikoo ampua itsensä. Onneton rampa tekee itsemurhan.

Nämä nyt ovat kirjan sentimentaalisen nyyhkytarinan aineksia ja loputtoman psykologisoinnin ja jaakopinpainien aiheita. Asiaan kuuluu, ettei kyseinen maa-aatelinen itse asiassa olekaan ehta tapaus, vaan juutalainen, entinen keinottelija ja koronkiskuri, jota syntyperänsä vuoksi halveksitaan rykmentin sukuselvissä ja rotutietoisissa piireissä. Tämäkin lisää omat mausteensa soppaan.

Sääli on keskeinen niistä tunteista, jotka elähdyttävät päähenkilö-luutnanttia. Se selitetään sydämen malttamattomuudeksi, reaktioksi, jonka tarkoituksena on auttaa mahdollisimman pian vapautumaan vieraan onnettomuuden herättämästä mielenliikutuksesta.

Sen lisäksi kerrotaan olevan olemassa myös toisenlainen, ei tunteileva, mutta luova sääli, joka tietää mitä tahtoo ja joka on päättänyt kärsivällisesti ja toisen myötä ja mukana kärsien kestää voimiensa äärimmäisillerrajoille ja vielä siitäkin ohi.

Näin siis psykologisoidaan, kuten viimeisten aikojen kaksoismonarkian tunnelmiin sopii. Luutnanttiparkaa viedään kuin kauppatavaraa ja lopulta rampa itse kihlaa hänet.

Maailmansota tulee juuri sopivasti ja peittää yhden kuolemantuottamuksen, joka luutnantilla on tunnollaan, niiden lukemattomien muiden varjoon, joita nyt tehtaillaan koko Euroopassa.

Siinähän sitä oli luettavaa sota-ajan Suomessa ja sitten uudelleen 50-luvulla. Kirjaa ilmeisesti pidettiin hyvänä ja ainakin ruotsalainen arvostelija suorastaan haltioitui tästä taideteoksesta.

Ei sitä nykyään oikein jaksa lukea.

9 kommenttia:

  1. Tunnen Zweigin teoksista vain Shakkitarinan, minkä perusteella voisin olla kiinnostunut myös hänen muusta tuotannostaan. Mutta blogistin kuvaamaa melodraamaa tuskin jaksaisin kahlata läpi. Sääli sinänsä, Zweig osaa kyllä kirjoittaa.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tämän historiaa käsittelevät kirjat ovat ihan mukiinmeneviä, emotionaalisuus ei niissä käy häiritseväksi.

    "Kirjaa ilmeisesti pidettiin hyvänä ...Ei sitä nykyään oikein jaksa lukea."

    Naseva määritelmä ei-klasikosta. Liekö yhtenä syynä se, että nykytunneilmastoon eivät sääli tai uhrautuminen säälistä toisen hyväksi sen paremmin kuin mukaan velvollisuusetiikka kuulu vaan ainoastaan omien tarpeiden välitön tyydytys.

    VastaaPoista
  3. "Onko teillä revolveri?
    Kyllä on herra kenraali.
    Hyvä! Teidän sijassanne minä tietäisin myös, mitä tehdä sillä."

    VastaaPoista
  4. Zweigin "Shakkitarinan" yksilökuvailu on äärimmäisen teräväpiirteistä, ja tarinan palauttaminen Jaenschin eideettisyystutkimuksiin opettaa paljon natsiajasta ja -ajattelusta kuin myös yleisestä havaintopsykologiasta. Olen kirjoittanut siitä jo kauan sitten, tuolla.

    Yhtä tarkka ja nimenomaan historian harrastajalle opettavainen on henkilökuva poliisiministeri Fouchesta. Se on kirja jonka luettuaan tajuaa miten monisäikeisiä ovat ne vaikutusverkot, joissa yksilöt kriisiaikoina omat tiensä usein onnekkaiden tai onnettomien sattumien kautta kulkevat.

    Zweig kokosi historiallisia henkilö- ja tapahtumakuvauksia niteeseen "Ihmiskunnan tähtihetkiä", jota tietääkseni jopa käytettiin kouluopetuksessa. Kertakaikkiaan mainio kirja, josta esimerkiksi kertomus Georg Friedrich Händelin ylösnousemuksesta puhuttelee edelleen jokaista "luovaa" yksilöä.

    Kaunein, ja myös historiallisesti arvokkain, hänen teoksistaan on muistelmateos "Eilispäivän maailma", jossa niin aika kuin hänen oma henkilöhistoriansa saavat sekä kuvauksensa että selityksensä. Se on yksi niitä avainteoksia, joita oman eurooppalaisen uuden ajan kulttuurin syvempi ymmärtäminen tarvitsee. Kansainvaelluksesta kattavan kriittisen raportin kirjoittanut Douglas Murray ei turhaan kirjansa avauksena esittele tuota Zweigin teosta. Eurooppa todellakin selviytyy tai tekee Zweigien tavoin "oudon itsemurhan" -- vaihtoehdot ovat nähtävillä ja valinta joko tehdään tai kuolemaan vain ajaudutaan.

    "Eilispäivän maailman" nimilehti näkyy tuossa.

    VastaaPoista
  5. Muistan kuinka luin aikoinaan Rothin Radetzky-marssin (itse asiassa Roth oli Zweigin ystävä).

    Nuorena oli tapana lukea kirjat loppuun pidin niistä tai en. Tässä tapauksessa luin kirjan loppuun vain lähinnä nähdäkseni miten se loppui. Roth kuvasi mennyttä maailmaa Itävalta-Unkaria ja selvästi tunsi suorastaan rakkautta sitä kohtaan.

    Paljon paljon myöhemmin sitten tutustuin Itävallan 1930-luvun historiaan ja tuo rakkaus vanhaa vanhaa keisarikuntaa kohtaan sai uuden merkityksen. Itävalta ja erityisesti Wien oli keisarikunnan aivot, missä oli suhteettoman paljon keskiluokkaa joka jäi keisarikunnan siirryttyä historiaan ilman omaa paikkaansa ja monet koulutetut kunnialliset miehet kantoivat tiiliä rakennustyömailla tai ajoivat taksia.

    Saksalaisten tulo oli tuolle porukalle uusi alku suuressa valtakunnassa. Voitaisiin sanoa, että se suorastaan tarjosi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun - enää ei tarvittu edes aatelista verta, arjalainen riitti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Roth kuvasi mennyttä maailmaa Itävalta-Unkaria ja selvästi tunsi suorastaan rakkautta sitä kohtaan."

      Elokuvataiteen puolella sitä on onnistuneesta kuvannut Istvan Szabo ohjaamassaan Eversti Redlissä.

      Ehkä se kultturellimpi ja monikansallisempi Itävalta- Unkari oli innoittavampi kuin tympeän preussilaisen junkkerihengen läpilyömäSaksan keisarikunta.

      Poista
  6. Sentimentaalisuus, siis ylitsepursuava tunteellisuus, aiheuttaa pettymyksen? Se aiheuttaa myös halveksimisen kokemuksen sentimentaalista kohtaan?

    Arvot muuttuvat, mutta samalla muuttuvat aiheet, jolle nyyhkytämme. Voin kuvitella Molla-Maijan pöyristyneen ilmeen 1970-luvulla, kun joku nauroi duunarien (so. kuviteltujen sosialistien ja sorron kohteiden) kärsimyksille. Oli siinä suuttumisen aihetta. Jos olisi voinut, olisi tehnyt mieli vähän väkivaltaa soveltaa. Osa sovelsikin ns. kapitalisteihin.

    Mutta oliko duunariukko sellainen uhri kuin kuvattiin? Ei tainnut olla. Moni akateemisesti koulutettu naikkonen saa tänäänkin haaveilla sosialismin nimeen vannoneen ukon palkoista. Mitään kouluja ei tarvinnut käydä, mistään ei mitään ymmärtää - kunhan tajusi oman etunsa.

    Omia tunteita miettiessä voisi pohtia, mikä on omalle ajallemme tyypillistä sentimentaalisuutta? Mille nauretaan sadan vuoden päästä? Minusta vastaukset ovat ilmiselviä ja helpottaakseni oloani olen alkanut jo nauramaan valikoidusti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kun se sentimentaalisuus tarkoittaa tunteen itsensä palvomista. Viihtyy narsisimin seurassa.

      Poista
    2. "Omia tunteita miettiessä voisi pohtia, mikä on omalle ajallemme tyypillistä sentimentaalisuutta? Mille nauretaan sadan vuoden päästä?"

      Aivan varmasti sellainen on. Yhtä varmasti olemme aikalaisina kykenemättömiä sitä tunnistamaan. Siksi ei kannata vaivata sillä mieltään vaan elää parhaalla mahdollisella tavalla liiallisia mielenliikutuksia tuntematta tässä ajassa ne lyhyet hetket, jotka meille itse kullekin on suotu.

      Poista

Kirjoita nimellä.