Alkoholimuistelmat
Jack London, Tuliliemen
tuttavana. Alkoholimuistelmia. Suomentanut Toivo Wallenius. Toinen painos.
Otava 1925, 256 s.
Jack London oli
Yhdysvaltain tuotteliaimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, jonka skaala
ulottui eräkirjallisuudesta sosialistiseen agitaatioon ja dystopiaan ja kehitysromaaneista
ja matkakirjallisuudesta jopa tieteiskirjallisuuteen.
Kaikessa
toiminnassa, mihin ihmelapsi ryhtyi näyttää olleen jotakin maanista. Kun hän
halusi näyttää, että pystyy tekemään kahden miehen töitä pojan palkalla, hän
teki sen, kun hän halusi oppia tuntemaan salaperäisen sivistyksen, joka
vaikutti upean houkuttelevalta, hän paukutti päähänsä lukion kurssin viikoissa
ja yliopistokurssin parissa vuodessa (ks. Vihavainen:
Haun martin eden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Kolmessa
vuodessa lähes lukutaidottomasta pojasta tuli menestyskirjailija, jonka teoksia
myytiin koko maailmassa. Asiantuntijoiden mielestä tällainen ei ollut
mahdollista, mutta oli se vain, toteaa London tässä käsillä olevassa kirjassa.
Kirjoittamisen
lisäksi hän luki valtavasti ja kaiken kaikkiaan sai lyhyen elämänsä mittaan
monin verroin enemmän aikaan kuin pitkän elämän elänyt keskivertoihminen.
Mahtuiko tuohon neljänkymmenen vuoden mittaiseen elontaipaleeseen vielä
viinakin? Miten se olisi ollut mahdollista?
Tässä kirjassa
sankari selittää, miten kaikki tapahtui. Itse asiassa Tuliliemi, jonka hän
kirjoittaa aina isolla kirjaimella, oli hänen elämässään mukana koko ajan,
joskus hyvinkin keskeisesti läsnä ja joskus taas vain lymyilemässä taustalla,
aina valmiina tulemaan mukaan.
Kirjoittajan
suhde alkoholiin on kaksinainen. Toisaalta se kuvataan paholaisena, joka lupaa
kuolemaa ja käyttää valheellista Valkoista logiikkaa, toisaalta kirjoittaja
toteaa, että sai kiittää sitä hyvin paljosta: juuri tuliliemen parissa hän oli
kohdannut sellaiset ihmiset, joiden parissa halusi olla, juuri se oli yhä
uudelleen kohottanut hänen mielialaansa ja auttanut milloin mihinkin vaivaan.
Kirjoittaja
toistaa yhä uudelleen, ettei koskaan tuntenut fyysistä juomisen pakkoa. Hän
saattoi olla kuukausia ilman alkoholia eikä lainkaan kaivannut sitä, näin
esimerkiksi pitkillä merimatkoilla. Satamissa kuitenkin kaipasi seuraa ja sen
viinanhöyryistäkin kumppanuutta. Alkoholi oli Londonille ennen muuta henkinen
tarve. Edes sitä hän ei suinkaan aina tuntenut.
Kirjoittaja tutustui
Tuliliemeen jo lapsena ja sai siitä parikin kertaa myrkytyksen. Poikana hän oli
vähällä kuolla juotuaan yliannoksen viskiä. Koskaan alkoholi ei maistunut hänestä
hyvälle, paitsi sitten kun sen maku onnistuttiin peittämään cocktaileilla. Suomentaja
selittää sanan merkityksen: cocktail, amerikkalainen alkoholijuoma, johon on
sekoitettu karvasta höystettä, sokeria ym.
Tuon sanan ja
itse juoman oppi sankarikin tuntemaan vasta hieman myöhemmällä iällä, rannikon
työmiesten ja osterirosvojen parissa sellaisia ei tunnettu, siellä juotiin olutta
ja halpaa viskiä. Vasta herrasseurassa oppi sellaisenkin sanan kuin scotch.
Menestyksen ja
rikkauden myötä tuli alkoholistakin jokapäiväinen tuttava, jonka pariin mentiin
jo aamusta, heti sen jälkeen, kun päivän urakka oli tehty eli tuhat sanaa pantu
paperille. Ennen pitkää juomaa piti olla enemmän, kaksi ja sitten kolmekin
ryyppyä ennen aamiaista.
Päivän mittaan
alkoholia meni tietenkin lisää, mutta kirjoittaja korostaa, ettei koskaan ollut
humalassa eli ei hoiperrellut eikä änkyttänyt saati kaatuillut. Sellaista sen
sijaan näki satamissa ja kapakoissa yllin kyllin. Kuitenkin vain äärimmäisen
harvat ihmiset olivat fyysisesti riippuvaisia alkoholista, väittää kirjoittaja.
Koko tuo myrkky oli
mädän sivilisaation kehittämä ja tulevaisuudessa sitä tultaisiin muistelemaan
yhtenä barbarian ilmentymänä. Kun naiset saisivat äänioikeuden, he ehdottomasti
äänestäisivät kieltolain puolesta, arveli London ja selitti siksi äänestävänsä
naisten äänioikeiden puolesta.
Näinhän sitä
tuohon aikaan meilläkin kuviteltiin ja sitten kävi kuten aina, venäläistä
sananpartta siteeratakseni.
Tämä kirja ei
ole mikään Turmiolan Tommin elämäkerta, joka sekin lienee enemmän tai
vähemmän elävän elämän pohjalta tehty. Kirjoittaja kuvaa niin houkuttelevasti
alkoholin siunauksia ja kiistää olevansa sen orja, että vallan ihmetyttää,
miksi hän siitä niin kiivaasti haluaa päästä eroon.
Taustalla näyttää
kuitenkin olevan tietoisuus siitä, että viina on tappamassa kirjoittajan, joka
ei lopultakaan halua päästä siitä eroon. Kaiketi alkoholi kuitenkin oli vain
yksi tekijä aiheuttamassa Londonin kovin varhaista kuolemaa. Olisiko hänen
lyhyt elämänsä sitten ollut onnellisempi ilman sitä?
Tuskinpa vain,
tulee päätelleeksi tämänkin kirjan varsin ristiriitaisista, mutta aidon
tuntuisista tilityksistä. Tämän -tai sen silloisen- sivilisaation puitteissa
elämä ilman alkoholia olisi ollut kapeampaa ja tylsempää. Hyveen apostoleita
reima ja reipas kirjoittaja näyttikin vaistomaisesti kaihtavan.
Kun minäkin lähdin nuorna miesnä Kostamusta rakentamaan, niin alkoholin siellä törmäsi päivittäin. Eihän se Suomi-pojan suu ole tuohesta tehty, mutta eipä ollut Neukku-pojankaan, eikä tytönkään. Sanottiin silloin, että Venäjällä juo naisetkin pullon päivässä. Aina puhuttiin Venäjästä, eikä Neuvostoliitosta.
VastaaPoistaRahvaan viina oli kahden ja puolen desin repäisykorkilla varustettu kehno vodka, joka maistui hieman pontikalta. Sitä kutsuttiin Ahon laita- vodkaksi, koska etiketissä oli maisemakuva pellosta, jonka takana siinsi metsänreuna. Sitä oli ja sitä myös juotiin. Erään talven jälkeen ja lumien sulaessa paljastui sato. Majoitusalueemme ympäristöstä kerättiin yli kymmenentuhatta "hylsyä"...
Keskuselintarvikevarastolle saapui viikoittain juna, joka oli viinalla lastattu. Krapulainen Suomi-poika saattoi mennä ko. varastolle valittelemaan päänsärkyä, ja hyvällä tuurilla poistui paikalta em. pullo povessaan, eikä maksanut mitään. Huonoa vain oli se, että pullo piti juoda kerralla, koska se korkki oli repäisymallia.
Moni poika sai lopputilin, koska viinaa ei kaikki osannut säännöstellä, vaikka aikalailla sitäkin katsottiin sormien läpi. Kauppatavarana alkoholi oli oivallista. Länsitavara Kostamuksessa oli arvossaan, vaikka salakuljetus sinne vaati joskus juonimista. Mossen ja Ladan varaosat olivat kultaakin kalliimpia, ja niillä sai jo gruusialaista brandya ja kuohuviiniä, jos joku niistä tykkäsi.
Suomalainen E-liike pyöritti Kostamuksessa ravintolaa, josta sai alkoholijuomia, mutta vain kaksi tuntia illassa. Siellä saattoivat myös venäläiset istua ja naiset jopa tanssahdella Suomi-pojan kanssa. Kielimuuri oli kuitenkin suuri haitta ja este.
Kyläilyjäkin harrastettiin, mutta niin päin, että suomalaiset vierailivat venäläisten luona, eikä koskaan toisinpäin. Tulipahan joskus käytyä jopa kauempanakin, eli Kostamuksen takaisissa kylissä. Uskomattoman alkeellista oli silloin vielä elämä näissä kylissä, ja asunto saattoi osin olla maapohjainen, olihan samoissa tiloissa kotieläimetkin, jokunen lammas tahi lehmäkin. Mutta samovaari vain lämpesi ja teetä terästettiin Ahonlaidalla!
"Eihän se Suomi-pojan suu ole tuohesta tehty, mutta eipä ollut Neukku-pojankaan, eikä tytönkään. "
PoistaKyllä suomalainen on poika viinan suhteen venäläiseen verrattuna. Yksi syy tähän on nauttia pientä palaa votkan kanssa. Tuossa suhteessa olisi hyvää harjoittaa ns kulttuurista omimista, eipähän tulisi niin paljon parhaan (ryyppy-)kaverin tappoja kun pääsisi verensokeri liiaksi laskemaan...
Olipa oiva tarina.
VastaaPoistaEn mie malta olla praatimatta omaa muistelustani Kostamuksesta, kun tuo väärti tarinoi omansa.
VastaaPoistaNeuvostoliiton huvettu pirstaleiksi 1990-luvun alussa me virisimme tutkimusmatkalle Vienanmeren eli Valkoisen meren rantamille. Tuliaisia piti toki viedä, ja Kostamuksessa stopattiin reissu. Meitä valistettiin viinakaupasta, harmaan ja betonisen kerrostalon kellarissa.
Arvelimme viimeisten hetkemme koittaneen, kun kellariin astuimme. Kovin olivat kaksi miestä isoja ja kulmiltaan mustia, meitä vastassa ollen. Vaan äläpä huoli, pullo otettiin hyllystä, korkkia auki kierrettiin ja juomaa tarjottiin. Maistuuko vieraille tämä, maistakaapa toki? Entä miten tämä toinen, kumpi on makiampaa?
Näin alkoi tämä reissu. Sillä matkalla tavattiin itse pulassa ollen miehiä, jotka vanhaa Karjalan kieltä haastoivat, Suomen pojan ymmärrettävästi. Olipa somaa viivähtää menneessä maailmassa.
Mitäs tämä nyt oikein on? Suomi on taas maailman onnellisin maa. Suomi on pitänyt YK:n onnellisuusraportin kärkisijaa hallussaan kuusi vuotta putkeen.
VastaaPoistaKyllä nyt herää epäilys, että ollaanko me jollain lailla täyttä ymmärrystä vailla, kun asiat ovat tähän malliin jatkuvasti vuodesta toiseen. Vajakit ovat lähes aina onnellisen ja tyytyväisen näköisiä, vaikka asiat olisivat kuinka huonosti.
Kyllä nämä viimeiset 4 vuotta on onnellisuutta ovat ihan Sanna Marinin ansiota. Hän selfieitä ottaessaan muiden maiden päämiesten kanssa varmaankin on kertonut, että Suomi on niin onnellinen maa, että jakaa mielellään onnellisuutta muillekin antamalla miljarditolkulla rahaa "köyhille" maille. Kehitysapuun 4 vuoden aikana 5 miljardia, EU:n köyhille melkein 5 miljardia noin esimerkkinä. Siitä ei tietysti puhuta, että joudutaan ottamaan tämän verran velkaa, että Marin saa paistatella ulkomaiden loisteessa. Vihervasemmistohan tuumasi jossain vaiheessa, että näitä velkarahoja ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, mutta pahus kun tuli nuo korkokulut häiritsemään loputonta raha-automaattia. Muuten se aholaita-vodka oli minun mielestä yllättävän hyvää, eikä pahemmin ainakaan maistunut pontikalle. Puhumattakaan Stolitšnaja vodkasta, mikä taitaa nykyään olla Latviassa tehtyä, mitä Suomenkin ALKO myy.
PoistaAhonlaita oli oikealta nimeltään Psenitshnaja eli vehnävodka. Se oli kalliimpaa kuin aiemmin myyty Ekstra vodka ja korkeampaa hintaa perusteltiin hyvällä raaka-aineella eli vehnällä.
PoistaTurha tuota Marinia on kritisoida. Sitä samaahan herrat on tehneet vuosikymmenet. Ongelmansa itse valuutassa eli eurossa. Teollistuneet valtiot tarvitsevat öljyä toimintaansa ja amerikkalaisilla taas on ollut tapana kuluttaa sitä kuinka tahtovat, onhan heillä siihen mahdollisuutensakkin. Kuin myös dollarissa, joka taas keikuttaa euro aluetta.
PoistaKehitysavusta taas alunalkaen ollut mitään järkeä. Vaihdantaa voi käydä, mutta järkiperäisesti. "Kehitysmaahan" viedään ylituotantoa ja odotetaan että toiset on kiitollisia kun samalla romutetaan omatuotanto yms. Tehden väestö pahimmassa tapauksessa riippuvaisia näistä tuontitavaroista. Jaksanen ihmetellä ihmisten ajatuksen kulkua.
Mistä muuten votkien kunkku Stolitšnaja sitten tehdään?
PoistaVotka pelaa myös minun kertomuksessani tärkeä rooli (itse asiassa samogon): Olen käynyt Vienan meren Solovetsk-saarelle yhteensä 6 kertaa. Mieleenpainuvin oli ilman muuta tuo eka kerta, joka tapahtui jo vuonna 1991. Vienan Kemin tutun Volodja-prokurorin (yleisen syyttäjän) avulla järjestyi kuin järjestyikin kyyti. Matvei-nimisen kipparin ruosteinen paatti kellui meitä vastassa Papinsaaren (Rabotseostrovskin) laiturilla. Huomasimme, että Matveikka oli kovasti hiprakassa ja etenkin vaimoväki huolestui. Päätimme, Volodjan ja Jukan kanssa, että mennään silti kun kerran tähänkin asti on päästy.
VastaaPoistaVienan merellä oli siinä päivänä melkoinen aallokko ja jossain vaiheessa SMD-moottori sammui. Pikkupaatin alakerrasta kuului kovaa kirontaa kun Matvei yritti saada konetta käyntiin. Jossain vaiheessa menin katsomaan ja silloisella huonolla venäjänkielelläni kerroin hänelle, että olen fermeri ja hallitsen kyllä dieseleiden ilmastusta. Koneen sakkakupit olivat täynnä vettä ja roskaa (aallokon kautta kone oli imaissut vettä löpön sekaan ja sammunut). Kohtuullisen selkeä homma sille, joka on selvinpäin. Putsasin niitä sakkakuppeja, pumppasin ilmat polttoainejärjestelmästä pois ja kone lähti taas käyntiin. Matvei-kippari oli älyttömän tyytyväinen suoritukseeni ja kutsui kommentosillalle. Siellä mies tarjosi, kovassa metelissä, täyden juomalasin, jonka luulin kuuluvan juoda ”pohjanmaan kautta”-periaatteella. Tyhjentämisen puoliväliasteella huomasin, että se olikin 95-volttista ”samogonka” eli puhdasta pontikkaa ja siitä lähtien minun nieluni limakalvot ovat olleet pilalle (aina kun ”jouduin” juomaan vodkaa ym, tuo Solovetskin keikka muistuu väkisin mieleen: kolme paukkua ja siihen ne saavat olla). Suutuin tälle Matveikalle voimallisesti. Hän sanoi, että muka olisin pitänyt tietää, että se oli puhdasta pirttua..kun minäpoika vuorostani luulin, että se oli tavallista votkaa.
Myöhemmin kävin Solovetskissa useimmiten kuskina, tulkkina ja oppaana, mutta paras käynti lienee vuonna 2004 kun tulin sinne "Ilmatar"-purjeveneelläni Norjan ja Murmanskin kautta. Tuo matka jatkui Stalinin kanavan, Äänisen, Syvärin, Laatokan, Nevan ja Suomenlahden kautta kotiin. Yllä olevan kokemuksen jälkeen join satamissa aina olutta, votkan sijasta, ja niin teen edelleen.
Taula-Mattikin sanoi, että sitten me ryypättiin... Joo joo. Wallenius tulee mieleen: Onko sotapäälliköissä raittiita, entä kirjailijoissa? Saarikoski muuten tuumi Ojaharjusta, että on ruvennut kirjoittamaan huonommin kun raitistui.
VastaaPoista