maanantai 20. maaliskuuta 2023

Petollinen kaveri

 

Alkoholimuistelmat

 

Jack London, Tuliliemen tuttavana. Alkoholimuistelmia. Suomentanut Toivo Wallenius. Toinen painos. Otava 1925, 256 s.

 

Jack London oli Yhdysvaltain tuotteliaimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, jonka skaala ulottui eräkirjallisuudesta sosialistiseen agitaatioon ja dystopiaan ja kehitysromaaneista ja matkakirjallisuudesta jopa tieteiskirjallisuuteen.

Kaikessa toiminnassa, mihin ihmelapsi ryhtyi näyttää olleen jotakin maanista. Kun hän halusi näyttää, että pystyy tekemään kahden miehen töitä pojan palkalla, hän teki sen, kun hän halusi oppia tuntemaan salaperäisen sivistyksen, joka vaikutti upean houkuttelevalta, hän paukutti päähänsä lukion kurssin viikoissa ja yliopistokurssin parissa vuodessa (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kolmessa vuodessa lähes lukutaidottomasta pojasta tuli menestyskirjailija, jonka teoksia myytiin koko maailmassa. Asiantuntijoiden mielestä tällainen ei ollut mahdollista, mutta oli se vain, toteaa London tässä käsillä olevassa kirjassa.

Kirjoittamisen lisäksi hän luki valtavasti ja kaiken kaikkiaan sai lyhyen elämänsä mittaan monin verroin enemmän aikaan kuin pitkän elämän elänyt keskivertoihminen. Mahtuiko tuohon neljänkymmenen vuoden mittaiseen elontaipaleeseen vielä viinakin? Miten se olisi ollut mahdollista?

Tässä kirjassa sankari selittää, miten kaikki tapahtui. Itse asiassa Tuliliemi, jonka hän kirjoittaa aina isolla kirjaimella, oli hänen elämässään mukana koko ajan, joskus hyvinkin keskeisesti läsnä ja joskus taas vain lymyilemässä taustalla, aina valmiina tulemaan mukaan.

Kirjoittajan suhde alkoholiin on kaksinainen. Toisaalta se kuvataan paholaisena, joka lupaa kuolemaa ja käyttää valheellista Valkoista logiikkaa, toisaalta kirjoittaja toteaa, että sai kiittää sitä hyvin paljosta: juuri tuliliemen parissa hän oli kohdannut sellaiset ihmiset, joiden parissa halusi olla, juuri se oli yhä uudelleen kohottanut hänen mielialaansa ja auttanut milloin mihinkin vaivaan.

Kirjoittaja toistaa yhä uudelleen, ettei koskaan tuntenut fyysistä juomisen pakkoa. Hän saattoi olla kuukausia ilman alkoholia eikä lainkaan kaivannut sitä, näin esimerkiksi pitkillä merimatkoilla. Satamissa kuitenkin kaipasi seuraa ja sen viinanhöyryistäkin kumppanuutta. Alkoholi oli Londonille ennen muuta henkinen tarve. Edes sitä hän ei suinkaan aina tuntenut.

Kirjoittaja tutustui Tuliliemeen jo lapsena ja sai siitä parikin kertaa myrkytyksen. Poikana hän oli vähällä kuolla juotuaan yliannoksen viskiä. Koskaan alkoholi ei maistunut hänestä hyvälle, paitsi sitten kun sen maku onnistuttiin peittämään cocktaileilla. Suomentaja selittää sanan merkityksen: cocktail, amerikkalainen alkoholijuoma, johon on sekoitettu karvasta höystettä, sokeria ym.

Tuon sanan ja itse juoman oppi sankarikin tuntemaan vasta hieman myöhemmällä iällä, rannikon työmiesten ja osterirosvojen parissa sellaisia ei tunnettu, siellä juotiin olutta ja halpaa viskiä. Vasta herrasseurassa oppi sellaisenkin sanan kuin scotch.

Menestyksen ja rikkauden myötä tuli alkoholistakin jokapäiväinen tuttava, jonka pariin mentiin jo aamusta, heti sen jälkeen, kun päivän urakka oli tehty eli tuhat sanaa pantu paperille. Ennen pitkää juomaa piti olla enemmän, kaksi ja sitten kolmekin ryyppyä ennen aamiaista.

Päivän mittaan alkoholia meni tietenkin lisää, mutta kirjoittaja korostaa, ettei koskaan ollut humalassa eli ei hoiperrellut eikä änkyttänyt saati kaatuillut. Sellaista sen sijaan näki satamissa ja kapakoissa yllin kyllin. Kuitenkin vain äärimmäisen harvat ihmiset olivat fyysisesti riippuvaisia alkoholista, väittää kirjoittaja.

Koko tuo myrkky oli mädän sivilisaation kehittämä ja tulevaisuudessa sitä tultaisiin muistelemaan yhtenä barbarian ilmentymänä. Kun naiset saisivat äänioikeuden, he ehdottomasti äänestäisivät kieltolain puolesta, arveli London ja selitti siksi äänestävänsä naisten äänioikeiden puolesta.

Näinhän sitä tuohon aikaan meilläkin kuviteltiin ja sitten kävi kuten aina, venäläistä sananpartta siteeratakseni.

Tämä kirja ei ole mikään Turmiolan Tommin elämäkerta, joka sekin lienee enemmän tai vähemmän elävän elämän pohjalta tehty. Kirjoittaja kuvaa niin houkuttelevasti alkoholin siunauksia ja kiistää olevansa sen orja, että vallan ihmetyttää, miksi hän siitä niin kiivaasti haluaa päästä eroon.

Taustalla näyttää kuitenkin olevan tietoisuus siitä, että viina on tappamassa kirjoittajan, joka ei lopultakaan halua päästä siitä eroon. Kaiketi alkoholi kuitenkin oli vain yksi tekijä aiheuttamassa Londonin kovin varhaista kuolemaa. Olisiko hänen lyhyt elämänsä sitten ollut onnellisempi ilman sitä?

Tuskinpa vain, tulee päätelleeksi tämänkin kirjan varsin ristiriitaisista, mutta aidon tuntuisista tilityksistä. Tämän -tai sen silloisen- sivilisaation puitteissa elämä ilman alkoholia olisi ollut kapeampaa ja tylsempää. Hyveen apostoleita reima ja reipas kirjoittaja näyttikin vaistomaisesti kaihtavan.

 

 

11 kommenttia:

  1. Kun minäkin lähdin nuorna miesnä Kostamusta rakentamaan, niin alkoholin siellä törmäsi päivittäin. Eihän se Suomi-pojan suu ole tuohesta tehty, mutta eipä ollut Neukku-pojankaan, eikä tytönkään. Sanottiin silloin, että Venäjällä juo naisetkin pullon päivässä. Aina puhuttiin Venäjästä, eikä Neuvostoliitosta.

    Rahvaan viina oli kahden ja puolen desin repäisykorkilla varustettu kehno vodka, joka maistui hieman pontikalta. Sitä kutsuttiin Ahon laita- vodkaksi, koska etiketissä oli maisemakuva pellosta, jonka takana siinsi metsänreuna. Sitä oli ja sitä myös juotiin. Erään talven jälkeen ja lumien sulaessa paljastui sato. Majoitusalueemme ympäristöstä kerättiin yli kymmenentuhatta "hylsyä"...

    Keskuselintarvikevarastolle saapui viikoittain juna, joka oli viinalla lastattu. Krapulainen Suomi-poika saattoi mennä ko. varastolle valittelemaan päänsärkyä, ja hyvällä tuurilla poistui paikalta em. pullo povessaan, eikä maksanut mitään. Huonoa vain oli se, että pullo piti juoda kerralla, koska se korkki oli repäisymallia.

    Moni poika sai lopputilin, koska viinaa ei kaikki osannut säännöstellä, vaikka aikalailla sitäkin katsottiin sormien läpi. Kauppatavarana alkoholi oli oivallista. Länsitavara Kostamuksessa oli arvossaan, vaikka salakuljetus sinne vaati joskus juonimista. Mossen ja Ladan varaosat olivat kultaakin kalliimpia, ja niillä sai jo gruusialaista brandya ja kuohuviiniä, jos joku niistä tykkäsi.

    Suomalainen E-liike pyöritti Kostamuksessa ravintolaa, josta sai alkoholijuomia, mutta vain kaksi tuntia illassa. Siellä saattoivat myös venäläiset istua ja naiset jopa tanssahdella Suomi-pojan kanssa. Kielimuuri oli kuitenkin suuri haitta ja este.

    Kyläilyjäkin harrastettiin, mutta niin päin, että suomalaiset vierailivat venäläisten luona, eikä koskaan toisinpäin. Tulipahan joskus käytyä jopa kauempanakin, eli Kostamuksen takaisissa kylissä. Uskomattoman alkeellista oli silloin vielä elämä näissä kylissä, ja asunto saattoi osin olla maapohjainen, olihan samoissa tiloissa kotieläimetkin, jokunen lammas tahi lehmäkin. Mutta samovaari vain lämpesi ja teetä terästettiin Ahonlaidalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Eihän se Suomi-pojan suu ole tuohesta tehty, mutta eipä ollut Neukku-pojankaan, eikä tytönkään. "

      Kyllä suomalainen on poika viinan suhteen venäläiseen verrattuna. Yksi syy tähän on nauttia pientä palaa votkan kanssa. Tuossa suhteessa olisi hyvää harjoittaa ns kulttuurista omimista, eipähän tulisi niin paljon parhaan (ryyppy-)kaverin tappoja kun pääsisi verensokeri liiaksi laskemaan...

      Poista
  2. En mie malta olla praatimatta omaa muistelustani Kostamuksesta, kun tuo väärti tarinoi omansa.

    Neuvostoliiton huvettu pirstaleiksi 1990-luvun alussa me virisimme tutkimusmatkalle Vienanmeren eli Valkoisen meren rantamille. Tuliaisia piti toki viedä, ja Kostamuksessa stopattiin reissu. Meitä valistettiin viinakaupasta, harmaan ja betonisen kerrostalon kellarissa.

    Arvelimme viimeisten hetkemme koittaneen, kun kellariin astuimme. Kovin olivat kaksi miestä isoja ja kulmiltaan mustia, meitä vastassa ollen. Vaan äläpä huoli, pullo otettiin hyllystä, korkkia auki kierrettiin ja juomaa tarjottiin. Maistuuko vieraille tämä, maistakaapa toki? Entä miten tämä toinen, kumpi on makiampaa?

    Näin alkoi tämä reissu. Sillä matkalla tavattiin itse pulassa ollen miehiä, jotka vanhaa Karjalan kieltä haastoivat, Suomen pojan ymmärrettävästi. Olipa somaa viivähtää menneessä maailmassa.

    VastaaPoista
  3. Mitäs tämä nyt oikein on? Suomi on taas maailman onnellisin maa. Suomi on pitänyt YK:n onnellisuusraportin kärkisijaa hallussaan kuusi vuotta putkeen.

    Kyllä nyt herää epäilys, että ollaanko me jollain lailla täyttä ymmärrystä vailla, kun asiat ovat tähän malliin jatkuvasti vuodesta toiseen. Vajakit ovat lähes aina onnellisen ja tyytyväisen näköisiä, vaikka asiat olisivat kuinka huonosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nämä viimeiset 4 vuotta on onnellisuutta ovat ihan Sanna Marinin ansiota. Hän selfieitä ottaessaan muiden maiden päämiesten kanssa varmaankin on kertonut, että Suomi on niin onnellinen maa, että jakaa mielellään onnellisuutta muillekin antamalla miljarditolkulla rahaa "köyhille" maille. Kehitysapuun 4 vuoden aikana 5 miljardia, EU:n köyhille melkein 5 miljardia noin esimerkkinä. Siitä ei tietysti puhuta, että joudutaan ottamaan tämän verran velkaa, että Marin saa paistatella ulkomaiden loisteessa. Vihervasemmistohan tuumasi jossain vaiheessa, että näitä velkarahoja ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, mutta pahus kun tuli nuo korkokulut häiritsemään loputonta raha-automaattia. Muuten se aholaita-vodka oli minun mielestä yllättävän hyvää, eikä pahemmin ainakaan maistunut pontikalle. Puhumattakaan Stolitšnaja vodkasta, mikä taitaa nykyään olla Latviassa tehtyä, mitä Suomenkin ALKO myy.

      Poista
    2. Ahonlaita oli oikealta nimeltään Psenitshnaja eli vehnävodka. Se oli kalliimpaa kuin aiemmin myyty Ekstra vodka ja korkeampaa hintaa perusteltiin hyvällä raaka-aineella eli vehnällä.

      Poista
    3. Turha tuota Marinia on kritisoida. Sitä samaahan herrat on tehneet vuosikymmenet. Ongelmansa itse valuutassa eli eurossa. Teollistuneet valtiot tarvitsevat öljyä toimintaansa ja amerikkalaisilla taas on ollut tapana kuluttaa sitä kuinka tahtovat, onhan heillä siihen mahdollisuutensakkin. Kuin myös dollarissa, joka taas keikuttaa euro aluetta.
      Kehitysavusta taas alunalkaen ollut mitään järkeä. Vaihdantaa voi käydä, mutta järkiperäisesti. "Kehitysmaahan" viedään ylituotantoa ja odotetaan että toiset on kiitollisia kun samalla romutetaan omatuotanto yms. Tehden väestö pahimmassa tapauksessa riippuvaisia näistä tuontitavaroista. Jaksanen ihmetellä ihmisten ajatuksen kulkua.

      Poista
    4. Mistä muuten votkien kunkku Stolitšnaja sitten tehdään?

      Poista
  4. Votka pelaa myös minun kertomuksessani tärkeä rooli (itse asiassa samogon): Olen käynyt Vienan meren Solovetsk-saarelle yhteensä 6 kertaa. Mieleenpainuvin oli ilman muuta tuo eka kerta, joka tapahtui jo vuonna 1991. Vienan Kemin tutun Volodja-prokurorin (yleisen syyttäjän) avulla järjestyi kuin järjestyikin kyyti. Matvei-nimisen kipparin ruosteinen paatti kellui meitä vastassa Papinsaaren (Rabotseostrovskin) laiturilla. Huomasimme, että Matveikka oli kovasti hiprakassa ja etenkin vaimoväki huolestui. Päätimme, Volodjan ja Jukan kanssa, että mennään silti kun kerran tähänkin asti on päästy.

    Vienan merellä oli siinä päivänä melkoinen aallokko ja jossain vaiheessa SMD-moottori sammui. Pikkupaatin alakerrasta kuului kovaa kirontaa kun Matvei yritti saada konetta käyntiin. Jossain vaiheessa menin katsomaan ja silloisella huonolla venäjänkielelläni kerroin hänelle, että olen fermeri ja hallitsen kyllä dieseleiden ilmastusta. Koneen sakkakupit olivat täynnä vettä ja roskaa (aallokon kautta kone oli imaissut vettä löpön sekaan ja sammunut). Kohtuullisen selkeä homma sille, joka on selvinpäin. Putsasin niitä sakkakuppeja, pumppasin ilmat polttoainejärjestelmästä pois ja kone lähti taas käyntiin. Matvei-kippari oli älyttömän tyytyväinen suoritukseeni ja kutsui kommentosillalle. Siellä mies tarjosi, kovassa metelissä, täyden juomalasin, jonka luulin kuuluvan juoda ”pohjanmaan kautta”-periaatteella. Tyhjentämisen puoliväliasteella huomasin, että se olikin 95-volttista ”samogonka” eli puhdasta pontikkaa ja siitä lähtien minun nieluni limakalvot ovat olleet pilalle (aina kun ”jouduin” juomaan vodkaa ym, tuo Solovetskin keikka muistuu väkisin mieleen: kolme paukkua ja siihen ne saavat olla). Suutuin tälle Matveikalle voimallisesti. Hän sanoi, että muka olisin pitänyt tietää, että se oli puhdasta pirttua..kun minäpoika vuorostani luulin, että se oli tavallista votkaa.
    Myöhemmin kävin Solovetskissa useimmiten kuskina, tulkkina ja oppaana, mutta paras käynti lienee vuonna 2004 kun tulin sinne "Ilmatar"-purjeveneelläni Norjan ja Murmanskin kautta. Tuo matka jatkui Stalinin kanavan, Äänisen, Syvärin, Laatokan, Nevan ja Suomenlahden kautta kotiin. Yllä olevan kokemuksen jälkeen join satamissa aina olutta, votkan sijasta, ja niin teen edelleen.

    VastaaPoista
  5. Taula-Mattikin sanoi, että sitten me ryypättiin... Joo joo. Wallenius tulee mieleen: Onko sotapäälliköissä raittiita, entä kirjailijoissa? Saarikoski muuten tuumi Ojaharjusta, että on ruvennut kirjoittamaan huonommin kun raitistui.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.