Petollinen kaveri

 

Alkoholimuistelmat

 

Jack London, Tuliliemen tuttavana. Alkoholimuistelmia. Suomentanut Toivo Wallenius. Toinen painos. Otava 1925, 256 s.

 

Jack London oli Yhdysvaltain tuotteliaimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, jonka skaala ulottui eräkirjallisuudesta sosialistiseen agitaatioon ja dystopiaan ja kehitysromaaneista ja matkakirjallisuudesta jopa tieteiskirjallisuuteen.

Kaikessa toiminnassa, mihin ihmelapsi ryhtyi näyttää olleen jotakin maanista. Kun hän halusi näyttää, että pystyy tekemään kahden miehen töitä pojan palkalla, hän teki sen, kun hän halusi oppia tuntemaan salaperäisen sivistyksen, joka vaikutti upean houkuttelevalta, hän paukutti päähänsä lukion kurssin viikoissa ja yliopistokurssin parissa vuodessa (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kolmessa vuodessa lähes lukutaidottomasta pojasta tuli menestyskirjailija, jonka teoksia myytiin koko maailmassa. Asiantuntijoiden mielestä tällainen ei ollut mahdollista, mutta oli se vain, toteaa London tässä käsillä olevassa kirjassa.

Kirjoittamisen lisäksi hän luki valtavasti ja kaiken kaikkiaan sai lyhyen elämänsä mittaan monin verroin enemmän aikaan kuin pitkän elämän elänyt keskivertoihminen. Mahtuiko tuohon neljänkymmenen vuoden mittaiseen elontaipaleeseen vielä viinakin? Miten se olisi ollut mahdollista?

Tässä kirjassa sankari selittää, miten kaikki tapahtui. Itse asiassa Tuliliemi, jonka hän kirjoittaa aina isolla kirjaimella, oli hänen elämässään mukana koko ajan, joskus hyvinkin keskeisesti läsnä ja joskus taas vain lymyilemässä taustalla, aina valmiina tulemaan mukaan.

Kirjoittajan suhde alkoholiin on kaksinainen. Toisaalta se kuvataan paholaisena, joka lupaa kuolemaa ja käyttää valheellista Valkoista logiikkaa, toisaalta kirjoittaja toteaa, että sai kiittää sitä hyvin paljosta: juuri tuliliemen parissa hän oli kohdannut sellaiset ihmiset, joiden parissa halusi olla, juuri se oli yhä uudelleen kohottanut hänen mielialaansa ja auttanut milloin mihinkin vaivaan.

Kirjoittaja toistaa yhä uudelleen, ettei koskaan tuntenut fyysistä juomisen pakkoa. Hän saattoi olla kuukausia ilman alkoholia eikä lainkaan kaivannut sitä, näin esimerkiksi pitkillä merimatkoilla. Satamissa kuitenkin kaipasi seuraa ja sen viinanhöyryistäkin kumppanuutta. Alkoholi oli Londonille ennen muuta henkinen tarve. Edes sitä hän ei suinkaan aina tuntenut.

Kirjoittaja tutustui Tuliliemeen jo lapsena ja sai siitä parikin kertaa myrkytyksen. Poikana hän oli vähällä kuolla juotuaan yliannoksen viskiä. Koskaan alkoholi ei maistunut hänestä hyvälle, paitsi sitten kun sen maku onnistuttiin peittämään cocktaileilla. Suomentaja selittää sanan merkityksen: cocktail, amerikkalainen alkoholijuoma, johon on sekoitettu karvasta höystettä, sokeria ym.

Tuon sanan ja itse juoman oppi sankarikin tuntemaan vasta hieman myöhemmällä iällä, rannikon työmiesten ja osterirosvojen parissa sellaisia ei tunnettu, siellä juotiin olutta ja halpaa viskiä. Vasta herrasseurassa oppi sellaisenkin sanan kuin scotch.

Menestyksen ja rikkauden myötä tuli alkoholistakin jokapäiväinen tuttava, jonka pariin mentiin jo aamusta, heti sen jälkeen, kun päivän urakka oli tehty eli tuhat sanaa pantu paperille. Ennen pitkää juomaa piti olla enemmän, kaksi ja sitten kolmekin ryyppyä ennen aamiaista.

Päivän mittaan alkoholia meni tietenkin lisää, mutta kirjoittaja korostaa, ettei koskaan ollut humalassa eli ei hoiperrellut eikä änkyttänyt saati kaatuillut. Sellaista sen sijaan näki satamissa ja kapakoissa yllin kyllin. Kuitenkin vain äärimmäisen harvat ihmiset olivat fyysisesti riippuvaisia alkoholista, väittää kirjoittaja.

Koko tuo myrkky oli mädän sivilisaation kehittämä ja tulevaisuudessa sitä tultaisiin muistelemaan yhtenä barbarian ilmentymänä. Kun naiset saisivat äänioikeuden, he ehdottomasti äänestäisivät kieltolain puolesta, arveli London ja selitti siksi äänestävänsä naisten äänioikeiden puolesta.

Näinhän sitä tuohon aikaan meilläkin kuviteltiin ja sitten kävi kuten aina, venäläistä sananpartta siteeratakseni.

Tämä kirja ei ole mikään Turmiolan Tommin elämäkerta, joka sekin lienee enemmän tai vähemmän elävän elämän pohjalta tehty. Kirjoittaja kuvaa niin houkuttelevasti alkoholin siunauksia ja kiistää olevansa sen orja, että vallan ihmetyttää, miksi hän siitä niin kiivaasti haluaa päästä eroon.

Taustalla näyttää kuitenkin olevan tietoisuus siitä, että viina on tappamassa kirjoittajan, joka ei lopultakaan halua päästä siitä eroon. Kaiketi alkoholi kuitenkin oli vain yksi tekijä aiheuttamassa Londonin kovin varhaista kuolemaa. Olisiko hänen lyhyt elämänsä sitten ollut onnellisempi ilman sitä?

Tuskinpa vain, tulee päätelleeksi tämänkin kirjan varsin ristiriitaisista, mutta aidon tuntuisista tilityksistä. Tämän -tai sen silloisen- sivilisaation puitteissa elämä ilman alkoholia olisi ollut kapeampaa ja tylsempää. Hyveen apostoleita reima ja reipas kirjoittaja näyttikin vaistomaisesti kaihtavan.