Taitelijaelämää

 

Boheemit

 

A.      Sipelgas, Ylä-Brondan ritarit. Kuvauksia Helsingin mustalaistaiteilijoista. Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1923 (2005), 157 s.

 

Brondan boheemit eli Brondinin kahvilassa istuskelevat taiteilijat ovat kaikkien tuntema käsite. Siellähän oleilivat lähes kaikki tunnetuimmat maailmansotien välisen ajan kuvataitelijamme ja muutama sanataitelija ja sanomalehtimies lisäksi.

Sana boheemi ei ollut kielessämme vielä 1920-luvun alussa oikein tuttu ja niinpä kirjoittaja oli kääntänyt sen ”mustalaiseksi”. Asia perustuu siihen, että 1800-luvulla ilmestyi etenkin Pariisiin taiteilijaseurueita, jotka mustalaisten tavoin elivät irrallaan ympäröivän yhteiskunnan porvarillisista (poroporvarien eli filistealaisten/filisterien) arvoista.

Usein siinä saatiin myös kärsiä nälkää, mutta kun rahaa oli, juhlittiin sitäkin perusteellisemmin. Giacomo Puccinin ooppera La Bohème kuvaa tätä alkuperäistä pariisilaista miljöötä. Oikeastaanhan bohème tarkoittaa böömiläistä. Mustalaisten kuviteltiin olevan lähtöisin Böömistä.

Tämä kirja ei kerro paljoakaan niistä tunnetuista henkilöistä, jotka majailivat Brondalla. Siinä käytetään salanimiä, eikä ole selvää, missä määrin totuutta on kuvauksissa mukana. Kirja on novellikokoelma, jossa on mukana muitakin aihepiirejä kuin otsikossa mainittu.

Erään kuvatun instituution voi kuitenkin mainita. Kyseessä oli istuminen ankkurissa. Kun oli syöty ja juotu, olisi aina pitänyt maksaa laskukin, mutta usein ei ollut rahaa. Niinpä jonkun piti aina jäädä istumaan siksi aikaa, että saataisiin joku rahoissaan oleva pelastamaan seurue. Kertyneen velan mukaan saatettiin puhua vaikkapa kolmenkymmenen markan tai peräti sadan markan ankkurista.

Joukkoon kuului ns. taitelijaluonteita, jotka auliisti pelastivat ankkurissa istujia -saman palveluksen tekisi sitten vuorostaan heille joku toinen. Rahan palvonta sen itsensä vuoksi oli pahin synti, jonka boheemi saattoi tehdä. Taitelija katsoi yleensä arvolleen sopimattomaksi tehdä muita töitä kun taidetta.

Kirjanen ei ole erityisen kiinnostava, mutta sen kirjoittaja on sitäkin kiinnostavampi. Kyseessä oli Viron kansalainen, joka tunnettiin myös nimellä Olšanski, jolla hän kirjoitti sodan aikana ilmestyneen muistelmakirjan Neuvostovakoilijana Suomessa.

Tuo kirja vaikuttaa sangen todenmukaiselta ja Sipelgas (viroksi muurahainen) oli tosiaankin 1920-luvun alussa sekaantunut jonkinlaiseen agenttijuttuun, jonka takia hänet karkotettiin maasta.

Juttu liittyi Pro Humanitate-klubiin, jonka keskeisiä henkilöitä oli Eino Leino. Klubi oli tarkoitettu yhdistämään kansoja ja ihmisiä aidossa monikulttuurin hengessä ja kokoontui ravintola Espilässä. Toisin kuin Brondalla, siellä sai alkoholiakin, tietenkin tiskin alta, kieltolain aikaa kun elettiin.

Klubille ilaantui jonkin verran venäläisiä emigrantteja, joiden piiriin oli solutettu bolševikkien agentteja. Samaan tapaanhan bolševikit ohjasivat ns. Smena veh-liikettä, joka Suomessa julkaisi Put-lehteä ja piti jonkinlaista uutistoimistoakin.

Smenavehiläisyyden ideana oli saada emigrantit ajattelemaan, että bolševikki-Venäjä kantoi nyt vuorostaan venäläisyyden isänmaan taakkaa ja sille oli siis oltava solidaarinen. Se sai kuin saikin muutaman kulttuurihenkilön palaamaan Venäjälle. Heistä tunnetuin lienee ollut Aleksei Tolstoi, jonka kaunokirjallinen Pietari Suuren elämäkerta on tänäänkin lukemisen arvoinen ja suomennettiin 1930-luvun lopulla.

Mutta Pro humanitate, uljaine yleisinhimillisine päämäärineen, näyttää käytännössä jääneen lähinnä jonkinlaiseksi pro-humala -klubiksi, jollaisena siihen myös Sipelgasin kirjasessa viitataan. Vakoilijat tuskin saattoivat sen piiristä saada mitään merkittävää tietoa mistään, mutta olihan se paikka, jossa voitiin ainakin pyrkiä saamaan jalansijaa kulttuuriväen piirissä.

Nykyaikaiselle lukijalle tämänkin kirjan silmiinpistävä piirre on kuvatun miljöön köyhyys. 1920-luvun alun Suomihan todella oli aika karu miljöö, jossa osto- ja myyntiliikkeeseenkin kelpasi mikä tahansa, käytetyistä vaatteista lähtien.

Vaikka elettiin jo teollisen vallankumouksen siunaamaa aikaa, jossa kankaiden tuotantokustannukset olivat romahtaneet, olivat myös Suomen kaltaisessa kehitysmaassa (joka tosiaankin kehittyi) palkat lähellä nälkärajaa ja 1920-luvulla nälkä oli vieraana monella muullakin kuin boheemeilla.

Vaatteiden suhteellista arvoa ajatellessa voi kyllä ottaa vertailukohdaksi Cervantesin kertomuksen, jossa pari veijaria kähveltää kaksi paitaa, jotka myymällä he pystyvät ostamaan suuren määrän ruokaa. Olihan noiden paitojen tekemiseen vaadittu suuri määrä työtunteja, raaka-aineen kasvattamisesta ja käsittelystä kankaan kutomiseen ja ompeluun.

Nyt Singerin ompelukoneet tikkasivat koneellisesti tehdystä kankaasta paitoja pikavauhtia. Silti ne yhä olivat kallista tavaraa, kuten ovat nytkin.