Vähän mystiikkaa

 

Paholaisen kasvot

 

Karamazovin veljeksissä Dostojevski pani Ivanin, kapinoivan totuuden etsijän keskustelemaan paholaisen kanssa.

Minulla ei nyt ole kirjaa käytettävissä, mutta muistele, ettei piru ollut suinkaan niin musta kuin oli tapana kuvitella. Tämänhän venäläinen sananparsikin vahvistaa. Itse asiassa kyseessä oli aika tavallinen, hieman nukkavierusti pukeutunut keski-ikäinen mies, jonka suusta ei suinkaan tullut tulta ja tulikiveä, vaan aivan arkipäiväistä argumentointia.

Luulen, että tämä kuvaus oli paljon vaikuttavampi nykyihmiselle (ja paljoltahan me olemme Dostojevskin aikalaisia), kuin jotkut ikonien tai Hieronymus Boschin sarvipäät.

Se, joka on vieraillut psykedelisten rohtojen maailmassa, tunnistaa varmaankin myös kaikenkarvaiset khimairat osaksi todellisuutta, mutta meidän muiden kokemuspiiri on yleensä ahtaampi, unia lukuun ottamatta.

Ilmestyskirjassa puhutaan saatanan lähettämästä antikristuksesta ja pedosta, ovatko nämä samoja asioita, on epäselvää. Joka tapauksessa peto kuvataan kammottavaksi monipäiseksi hirviöksi, joka ei mitenkään muistuttanut ihmistä.

 Siitä huolimatta sen inkarnaatiota on vuosisatojen mittaan etsitty eri henkilöistä. Dmitri Merežkovskin trilogia Kristus ja Antikristus, joka on aivan syyttä unohdettu, tarjoaa esimerkeiksi sekä Julianus Luopion että Pietari I:n (Suuren).

Aikanaan hyvin moni piti Napoleonia Ilmestyskirjan petona, niin myös meidänkin kuninkaamme Kustaa IV Adolf. Napoleon on tietenkin aivan ihmisen näköinen, mutta voitiinhan raamatun kuvaus pedosta ymmärtää myös vertauskuvalliseksi.

Meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu ja nykyisten vallanpitäjien suuresti arvostama maalari Ilja Glazunov on maalannut diptyykin, jossa ovat rinnakkain Kristus ja Antikristus. Ero niiden välillä on niin pieni, että sitä saa tosissaan etsiä.

Tällaista kirjoitin nähtyäni tuoreeltaan nuo kuvat Moskovan Glazunov-museossa, joka on kaupungin keskeisimmällä paikalla sijaitseva suuri rakennus:

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kristus ja antikristus

 

Kristus ja antikristus

 

Jeesusta on ollut tapana nimittää Kristukseksi (kr. Khristos), mikä tarkoittaa messiasta(herra). Oikeastaan se on vain yksi hänen rooleistaan, jos näin uskaltaisi maallikkona sanoa. Hristos Pantokrator eli kaikkivaltias messias/herra on kaiketi identiteetiltään kuitenkin sama kuin jouluna syntynyt Jeesus-lapsi ja ristillä kärsivä, rikollisena tuomittu onneton uhrilammas.

Siinähän sitä on mysteeriä jota ei ehkä kannata pilata filosofisilla saivarteluilla, joita tästäkin asiasta on varmaan hyllykilometrejä kirjoitettu. Vai riittäisikö sentään jokunen kymmenen metriä tai vähemmän? Ihmiskunnan historiahan on kovin rajallinen.

Näihin asioihin voi uskoakseni halutessaan tutustua ihan vain uudesta testamentista tarvitsematta uppoutua kirkolliskokousten pohdintoihin, mikä kyllä saattaisi olla antoisaa.

Mieleen vain sattui tulemaan sellainenkin termi kuin antikristus eli vastakristus (ja myös sijaiskristus), joka kuulemma on oikean kristuksen tulemisen edellä nostava taisteluun kaikki Jumalan vastaiset voimat, mutta kärsivä sitten tappion. Antikristus on samaistettu ilmestyskirjan petoon ja silläkin on joskus selitetty olevan kolminainen olemus.

Kristus ja antikristus on myös Dmitri Merežkovskin satakunta vuotta sitten ilmestyneen trilogian nimi. Sitä voin suositella. Mielestäni erityisesti Pietari Suuresta (aikoinaan antikristukseksi julistetusta) kertova nide on kovin vaikuttava.

Mutta miltähän tuollainen antikristus mahtaisi näyttää? Pietarin tapauksessa hän muistutti kansan mielestä kissaa ajettuaan partansa, viiksiä lukuun ottamatta.

Näin hiljattain asiasta Ilja Glazunovin tulkinnan. Huomiotani kiinnitti, että kaksi vierekkäin olevaa Kristuksen kuvaa näytti aluksi aivan samanlaisilta.

Vasta tarkemmin katsoen erot paljastuivat. Kasvojen muoto ja piirteet olivat lähes identtiset, mutta hiuksenhienot erot alkoivat tarkemmin katsoen tuntua sitäkin suuremmilta.

Kristuksella oli heleän siniset silmät, mutta antikristuksella ruskeat. Molempien päätä ympäröi kehä, mutta kun se Kristuksella oli uskon symboleilla kirjattu sädekehä, oli sen sisällä antikristuksella pentagrammi ja pedon luku 666.

Kristuksen kasvot myös säteilivät valoa, kun taas antikristuksen kasvot pysyivät tummina. Identtisistä kaksosista kuitenkin näytti olevan kysymys. Kuvaa voi katsoa googlaamalla христ и антихрист.

Minusta kuva oli aika kiinnostava. Antikristus ei suinkaan ollut mikään leijonan ja käärmeen sekasikiö, jolla oli inhottava ulkoinen hahmo.

Itse asiassa sen hahmo oli varsin kunnioitettavan näköinen, joskin tarkemmin katsoen sen ilme ehkä oli hieman kylmä ja tyly. Ei kuitenkaan enempää kuin kenellä tahansa kadunmiehellä, ainakin meillä päin nykyään.

Ei siis mitään sellaista, josta tulisi heti mieleen sanoa: ”Tää on paha!” Normaalin kansalaisen näköinen miesoletettu henkilö. Mieleen tuli Dostojevskin Karamazovin veljeksissä esiintyvä paholainen, joka keskusteli Ivanin kanssa.

Muistini mukaan tuo hahmo oli normaalin kadunmiehen näköinen, joskin hieman nukkavierusti pukeutunut, kaikessa olennaisessa ainakin ulkoisesti siis tavallinen keski-ikäinen mies (miksi muuten mies?).

Meidän aikanammehan esitetään toinen toistaan koomisempia paholaishahmoja, joilla lapsia pelotellaan ja joilla he keikailevat ja leikkivät. On Lordia, Madonnaa ja ties mitä pompöösiä hahmoa.

Mutta ehkäpä antikristus todella olikin tuo hillitty keski-ikäinen mies, hyvin säädyllisen näköinen ja komeakin? Mikä hänessä silloin olisi saatanallista? Eikö kyseessä päinvastoin ole sen ihmisyyden edustaja, jota kirkoissammekin joka päivä palvotaan korkeimpana olentona?

Ehkä tässä voisi juuri olla tuon Glazunovin hahmon olemus. Hänhän on vain ihminen, mutta haluaa olla Kristuksen eli Jumalan sijainen.

Kyse on siis ihmisjumalasta, josta Dostojevski muuten paljon puhuu. Ihminen oli ottanut Jumalan roolin. Kristus sen sijaan oli jumalihminen, Jumala, joka paradoksaalisesti oli tupossa miehessä saanut inhimillisen hahmon.

En itse ole uskovainen ja totean, että tämä asia kiinnostaa minua vain kulturologina. Uskooko aikakautemme ihmiseen ihmisjumalan merkityksessä? Mikä ero asialla olisi, mikäli sen sijaan uskottaisiin jumalihmiseen.

Uskominen tässä tapauksessa mielestäni tarkoittaa tietyn asian korottamista ihanteeksi. Ja ihannehan voi vanhan käsityksen mukaan olla idoli eli epäjumala tai sitten se oikea.

Glazunovin antikristus näyttäisi olevan hillitysti itsekylläinen ja itsekeskeinen. Kun se edustaa ihmisyyttä ilman jumaluutta se aivan ilmeisesti ja itsestään selvästi katsoo olevansa myös oikeutettu ylpeyteen ja jopa rajattomaan sellaiseen.

Aikakautemme kannalta tämä lieneekin ainoa mahdollinen ratkaisu. Kukapa voisi tulla tuomitsemaan ihmistä ja hänen itselleen asettamiaan päämääriä tai itsestään löytämiään haluja? А судьи кто?, kukas se tuomitsee, olisi Glazunov voinut kirjoittaa antikristuksen retorisen kysymyksen.

Jumalihmisen mysteeri sen sijaan on niin käsittämätön, että jokainen apukoululainen pystyy suhtautumaan siihen ironisesti. ja niin tekeekin.

Mitä muuta tarina Jumalan tulosta ihmishahmoon voisi tälle kulttuurille juuri nyt antaa kuin naurettavan jeesustelijan hahmon, johon voimme ounastella ihmisten joskus projisioineen toiveitaan ja pelkojaan. Nythän ne hännystelevät muhamettilaisuutta ja saavat siitä hurskaus kiksinsä, kuinkas muuten? Кому судить?

Ketä nykyään oikeastaan edes järkyttää tarina ristiinnaulitsemisesta? Koko ajatus kolmikymenvuotiaan miehen synnittömyydestäkin on niin korni, ettei se ketään jaksa vakavalla naamalla kiinnostaa.

Mikäli ristiinnaulittu sen sijaan olisi vaikkapa koiranpentu, olisi maailmanlaajuinen sensaatio valmis ja jokainen oikeinajatteleva ottaisi empatiavarastonsa viimeisetkin rippeet käyttöön.

Vähänkö maailmassa on väärin tuomittuja ja rangaistuja? Miten yksi nuori mies voisi maailmaa mullistaa? Miksi hän sitä paitsi on mies?

Jos ja kun jeesustelu on myös omalle aikakaudellemme olennaisen tyypillistä toimintaa, ei meidän varmaankaan kannata etsiä sen juuria Kristuksesta, jumalihmisestä. Ei täällä mitään mysteerejä tarvita ja ihmisjumala riittää hyvin, koska se on alalla ainoa mahdollinen.

Glazunovin antikristus-hahmo varmasti viihtyy täällä kuin kotonaan. Saahan se joka päivä osakseen runsasta kunnioitusta. Goethen Mefistofeleen hahmo lienee olennaisesti sama. Kuka hän oikeastaan olikaan?

Ich bin der Geist, der stets verneint!
Und das mit Recht; denn alles, was entsteht,
Ist wert, daß es zugrunde geht;
Drum besser wär's, daß nichts entstünde.
So ist denn alles, was ihr Sünde,
Zerstörung, kurz, das Böse nennt,
Mein eigentliches Element.

 

Siis kaiken kieltävä henki, josta lyhyesti voisi käyttää myös nihilismin nimeä.

 

Kun nyt mystiikkaan mentiin, niin pannaan yksin häpein tähän vanha blogi, joka kertoo Vladimir Solovjovista (ei sama kuin tuo TV-juontaja):

 

 

lauantai 27. tammikuuta 2018

Mystiikkaa menneisyydestä

 

Merkillinen mies Saimaalla

 

Vuonna 1900 kuollut Vladimir Solovjov oli muuan noita kummallisia hahmoja, joita Venäjän hopeakaudella ilmaantui kuin sieniä sateella. Aikanaan hän oli hyvin ihailtu ja vaikutusvaltainen.

Mystikoille on sallittua olla ristiriitainen ja sitä Solovjov todella oli ainakin asiaan vihkiytymättömän mielestä. Hän oli hurskas ortodoksi ja samaan aikaan ekumenian kannattaja, askeesin julistaja, joka samaan aikaan selitti jumalallisen prinsiipin tulevan kohdattavaksi konkreettiseen naiseen kohdistuvan lihallisen rakkauden kautta ja niin edelleen.

 Yleensä muistetaan myös mainita, että hän, samoin kuin Dmitri Merežkovski, kannatti teokratiaa, mutta ei nyt sentään ihan suoraviivaisesti. Tunnustan heti, etten väitä ymmärtäväni Solovjovin ajattelua enkä ole edes lukenut hänen kirjojaan. Mystikolle kokemus on se olennainen, ellei sitä ole, on turha väittää häntä ymmärtävänsä.

Joka tapauksessa minua rupesi kiinnostamaan G. Florovskin Venäläisen teologian historiassa (on suom. Jyväskylä 2009) mainittu hänen veljenpoikansa Sergei Mihailovitš Solovjovin arvio, jonka mukaan Vladimirin lyriikassa tuntuva ”eroottinen ja maaginen tuulahdus” ja ”koko Saimaan rannoilla luotu runous ja filosofia olivat sukua Swedenborgin teosofialle”.

Saimaan rannoilla mystikkoa näyttävät erityisesti kiehtoneen vierinkivet, valtavat lohkareet, joilla näytti olevan jotakin sanottavaa. Monrepos ja Imatra kuuluivat myös hänen innoittajiinsa.

Mitä tulee Solovjovin ajatteluun, niin minusta ajatus siitä, että ihmiskunnan pitäisi yhtyä Jumalaan heteroseksuaalisen (näin kirjassa, valitan) rakkauden kautta kuulostaa sekä vanhalta että myös omaperäiseltä.

Siinä nimittäin alemman olennon ihannointi oli samalla ylemmän olennon alkavaa toteutumista, mihin perustuu rakkauden paatos. Täydellinen realisaatio, yksittäisen feminiinisen olemuksen metamorfoosi ikuisen jumalallisen naisellisuuden säteeksi, jota ei voi erottaa alkulähteestään, on samalla yksittäisen ihmisen todellista ja objektiivista… yhtymistä Jumalaan, jolloin Jumalan elävä ja kuolematon uudistuu ihmisessä.

No, tässä toki tapaamme jo Goethelta tutun ikuisen naisellisuuden prinsiipin, das Ewig-Weibliche, вечная женственность, joka joskus venäjäksi ilmaistaan myös arkisella sanaparilla vetšno-babskoje.

Florovski hylkää nämä harharetket, jotka näyttävät liittyvän ”jonkinlaisiin kauheisiin okkultistisiin suunnitelmiin” tuosta ihmiskunnan Jumalaan yhtymisestä. Mikään kunnon kirkolle mieleinen ortodoksi tämä mies ei ollut.

Toivo T. Kaila, Elmo E. Kailan veli ja varsin erikoinen henkilö hänkin, käänsi aikoinaan myös suomeksi Solovjovin teoksen Kolme keskustelua sodasta, edistyksestä ja maailmanhistorian lopusta, sisältäen lyhyen keskustelun antikristuksesta (Otava, Helsinki 1912).

Siinä lähdettiin siitä tunnetusta raamatun ennustuksesta, jonka mukaan suurin osa ihmiskuntaa tulisi kääntymään antikristuksen puolelle ja aidosti uskovat jäisivät aluksi pieneen vähemmistöön.

Solovjovin mielestä antikristus kirjoittaisi kirjan, jonka nimenkin hän tiesi: Avoin tie kohti universaalia rauhaa ja hyvinvointia. Se sisältäisi kaikki kristilliset arvot, paitsi Kristusta itseään.

Solovjov arveli antikristuksen olevan uusi maailman hallitsija, suuri spiritualisti joka rakastaa ihmisiä ja eläimiä, nuhteettoman moraalinen ja epätavallisen nerokas ihminen. Viettelykset ja kiusaukset tulisivat tämän näennäisen tai kuvitteellisen luontaisen hyvyyden ja nerokkuuden kautta.

Ainakin ulkoisesti Solovjovia muistutti ajatusmaailmassaan melkoisesti Merežkovski, meilläkin hyvin suosittu kirjailija, jonka antikristus-trilogia on yhäkin hyvin lukemisen arvoinen.

Venäläisen kirjallisuuden hopeakausi oli merkillinen lyhyt kukoistusaika, jolloin kohtasivat monet ristiriitaiset virtaukset, futurismista ja anarkismista slavofiilisyyteen ja taantumukseen. Kuvaavaa kyllä, myös jälkimmäisten virtausten edustavat olivat yleensä erinomaisesti perillä länsimaisen kulttuurin klassikoista ja uutuuksista.

Pietariin verrattavan kulttuurisen kuohunnan ja hedelmällisen kasvualustan kaikenlaisille, toinen toistaan eriskummaisimmille näkemyksille löydämme samaan aikaan Wienistä.

Kysyä kyllä sopii, miten suuri osa tuon ajan muodikkainta kirjallisuutta todella on kestänyt historian kokeen ja luetaan yhä maailmankirjallisuuden helmiin. Aika paljonhan sitä on, mutta neuvostokauden myötä monet aikansa huiput painettiin marginaaliin ja ne tunsi vain pieni asianharrastajien ryhmä.

Nyt tuon ajan perintö on herännyt uudelleen ja sadan vuoden takaista ja hieman vanhempaa kirjallisuutta painetaan yhä uudelleen. Tavallaan siinä siis jatketaan siitä, mihin vallankumous katkaisi Venäjän kulttuurin kehityksen.

Niinpä ei kannata ihmetellä, jos Venäjällä tapaa toisenlaisia kysymyksenasetteluja ja ajatuksenjuoksuja kuin esimerkiksi Suomessa.

Luulisin, että vaikkapa nykyiseen feminismiin verrattuna Solovjovin ikuisesti naisellisen käsite saattaisi tarjota kiehtovampaakin ainesta ajattelulle. Toki asia näyttää liittyvän läheisesti rakastumisen kokemukseen eikä taida se olla ainakaan ilman muuta avoinna viisautta jo elämässään runsaahkosti hankkineiden kokemukselle.

Mitä antikristukseen tulee, aihe näyttää olevan ikituore ja pidän mahdollisena, että myös luterilainen papisto saattaisi hyötyä tutustumisesta Solovjovin ajatteluun. Tämä siis vain ulkopuolisen tarkkailijan taholta sanottuna, ilman sen parempaa ymmärrystä tuosta ajattelusta.

Sivumennen sanoen, myös nykyisellä Venäjällä näyttää olevan henkilöitä, joita voisi pitää vaikkapa Solovjovin aikaisen Pyhän synodin yliprokuraattorin, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevin vastineina.

Kiinnostava myös on Putinin rippi-isän Tihonin (Ševkunov) persoona. Hänen tavattoman suuren suosion saanut kertomuskokoelmansa Nesvjatyje svjatyje (Epäpyhiä pyhiä) on herttainen ja huumorin sävyttämä kirja, mutta huomiota herättää, että sielläkin kerrotaan demoneista.

Nuorena spiritismikokeiluja tehdessään Ševkunov ja hänen toverinsa saivat hämmästyttäviä ja sinänsä oikeita tietoja jostakin, mutta ymmärsivät sitten, että olivat tekemisissä pahojen henkien kanssa…

Riivaajat kuten myös antikristus, ovat Venäjällä hyvin monelle myös tämän päivän todellisuutta eikä näin ole pelkästään maalaismummojen keskuudessa.