Virolainen arkki

 

Kova legi

 

Voldemar Veedam, Carl B. Wall, Purjehdus vapauteen. Suomentanut Jouko Vanhanen, Arktinen banaani, Eesti Mälu instituut, 2017, 221 s.

 

Kirja kertoo kuudestatoista virolaisesta, joukossa neljä lasta, jotka lähtivät sodan jälkeen Tukholmasta kohti Amerikkaa 37- jalkaisella eli kaksitoistametrisellä vanhalla puuveneellä. Neuvostoliiton vaatimukset saada ”kansalaisensa” palautettua kotimaahan eivät tepsineet näihin ihmisiin.

Samaan aikaanhan monet etniset venäläiset, isänmaallisen innostuksen vallassa Neuvostoliiton voiton jälkeen, unohtivat itsesuojeluvaistonsa ja vastasivat myönteisesti bolševikkien houkutuksiin. Heidän kohtalonsa oli juuri sellainen, kuin voimme arvata.

Virolaisilla, jotka olivat säästyneet maansa joutumiselta sodan osapuoleksi, oli sen sijaan karvaita kokemuksia muiden maiden armeijoista, jotka vyöryivät heidän maansa yli, milloin idän, milloin lännen suuntaan. Totalitaariset valtiot tekivät maasta alusmaansa ja tappotantereensa ja tämä havainto-opetus jäi virolaisten kansalliseen muistiin kai ikuisiksi ajoiksi.

Kuten tiedämme, Ruotsiin jäi virolaisia jopa kymmenin tuhansin, mutta vuonna 1945 ei ollut erityistä syytä luottaa Ruotsiin, joka oli nöyräselkäisesti palvellut saksalaisiakin sodan aikana. Neuvostoliitto oli yhä Englannin ja Yhdysvaltojenkin liittolainen ja se oli lupaa kysymättä kaapannut myös Tanskalta Bornholmin. Voimansa tunnossa se maa saattoi tehdä mitä tahansa.

Yhdysvallat joka tapauksessa tuntui mahdollisuudelta tässä matoisessa maailmassa. Eihän se ainakaan pelännyt Neuvostoliittoa eikä sitä paitsi edes ollut lakannut tunnustamasta Viron itsenäisyyttä. Matka vain tuntui pitkältä, vaikka se optimistien mielestä olisi itse asiassa helppo juttu sopivalla kalustolla.

Niinpä hankittiin 37 jalkainen eli noin kaksitoistametrinen yksimastoinen sluuppi, 1800-luvun puolella vankasti tammesta rakennettu.

Veneen ongelmiin kuului, että se aluksi vuoti pahasti, mutta kun se rivettiin ja turvotettiin, se piti kyllä vettä. Tosin kovat iskut runkoon saivat sen taas vuotamaan.

Veneen ongelmiin kuului, ettei siinä ollut painoköliä, vaan ainoastaan tammesta tehty pitkä köli, joka sentään joka tapauksessa mahdollisti luovimisen. Suuri purjevene tarvitsee myös moottorin sekä kapeiden väylien manöövereitä varten, että hätätilanteisiin ja tyynten vyöhykkeiden varalle.

Sellaiseksi saatiin 8-heppainen kuulamoottori, jollaisia on ennen käynnistämistä aina puhalluslampulla lämmitettävä parikymmentä minuuttia. Sen jälkeen se käy, jos käy. Pahaksi onneksi kunnollista naftaa ei ollut saatavilla ennen kuin Irlannissa ja sitten kun lähdettiin viimeiselle legille Madeiralta kohti Amerikkaa, ei öljyä käytännössä enää ollut.

Vene oli leveä malliltaan ja se tietenkin esti kaatumista, mikäli purjetta löysättiin ajoissa. Valtameren myrskyissä kaatumisvaara oli kuitenkin usein todellinen ja usko selviämiseen ei välttämättä ollut kovin perusteltua. Kun vesikin oli käden ulottuvilla veneen laidasta, oli aitoa seikkailun tuntua luvassa.

Vene ui huomattavan syvässä, sillä siihen oli otettava edellä mainittu valtava määrä matkustajia, yksinkertaisesti siksi, etteivät rahat muuten olisi riittäneet. Ruokaa ja vettä oli sen takia myös otettava tonnikaupalla, sillä viimeinen legi oli pitkä, eikä sen kestostakaan edes ollut mitään varmuutta.

Alle kahden kuukauden tuosta legistä toki selvittiin, mutta sitten olivatkin kaikki varastot lopussa. Onneksi kohdattiin rannikon läheisyydessä amerikkalainen sotalaiva, joka täytti tyhjentyneet varastot runsaskätisesti.

Maaliin pääsy viivästyi Atlantin syysmyrskyjen takia. Itse Atlantin ylitys pasaatituulen alueella ei ollut erityisen vaativa ja sitähän nimitetään nykyään suorastaan perhereitiksi. Mutta kun aikaa oli kulunut eri vaiheissa muun muassa Norjassa venettä korjattaessa sekä Irlannissa, ehti syksykin tulle päälle ja kun Amerikkaan saavuttiin, oli jo joulukuu ja satoi lunta. Kylmyys oli hyytävää, kun ei ollut mitään, millä lämmittää.

Pohjoiseen pyrittäessä tuulet olivat jatkuvasti epäsuotuisia ja myrskyt estivät tuuleen nousemisen, oli vain mentävä sinne, minne tuuli vie ja yritettävä vaikkapa hidastaa vauhtia ajoankkurilla, jonka käyttö oli melkoista seikkailua sekin.

Hämmästyttävästi kuitenkin koko joukko saapui maaliin terveenä, vaikka muuan vanhempi rouva oli lähtiessä kärsinyt reumatismista ja pahasta meritautialttiudestakin. Mutta ainakin jälkimmäinen paranee yleensä kokemuksen myötä. Jopa amiraali Nelson oli aina merisairas kauden ensimmäisellä purjehduksella.

Näitä vastaavia selviytymistarinoita mereltä on kirjallisuudessa paljonkin. Tällä kirjalla on kuitenkin oma viehätyksensä. Se ei herkuttele hirveyksillä, sillä kaikkihan meni lopulta hyvin. Se kertoo asiallisesti ajan oloista: sodanjälkeisessä maailmassa saattoi olla mahdotonta löytää vaikkapa dieselöljyä, mutta toisaalta miltei mitä tahansa saattoi pantata, vanhoista alusvaatteista lähtien.

Myös miehistön keskinäiset välit tuppasivat välillä hiertämään, sille tilaa tuolle joukolle oli todella minimaalisesti ja samojen naamojen näkeminen päivästä toiseen saattoi lopulta ärsyttää.

Byrokraattiset määräykset sitoivat tuohonkin aikaan pikkuvirkamiehiä, jotka eivät yleensä pystyneet lainkaan ymmärtämään, mitä tarkoitettiin, kun puhuttiin Virosta ja virolaisista: ovat siis venäläisiä ja kommunistimaan asukkaita vai kuinka? Ruotsinkaan puolueettomien vesien turvallisuuteen ei ollut luottamista ja siksi mentiinkin Atlantillekin tai oikeastaan aluksi Skagerrakiin Götan kanavan kautta, venettä kiskoen kuin Volgan burlakit, sillä kehno dieselöljy ei toiminut.

Amerikassakaan byrokratia ei jättänyt maahanmuuttajia rauhaan. Vain Moskovassa syntynyt ryhmän jäsen mahtui mukavasti venäläiskiintiöön, jossa oli jo kauan ollut paljon tilaa. Virolaisten status oli Amerikassakin vaikea ymmärtää, mutta kuten tiedetään, asioilla on taipumus järjestyä.

Tämä on varsin lukukelpoinen teos suuresta seikkailusta, jonka syynä ei ollut seikkailunhalu, vaan aikakauden karu todellisuus. Purjehdustermit, joiden kanssa monella kääntäjällä on ongelmia, ovat tässä aivan kohdallaan, mikä erityisesti todettakoon.