Uusia tuulia yliopistolla

 

Eskolan romaani

 

Antti Eskola, Mies ja ääni. Kirjayhtymä 1973, 169 s.

 

 Kirjastoista näyttävät poistelevan kirjoja, joiden muodikkuus on hävinnyt, niillä ei kai arvella olevan enää lukijoita ja siinä kai ollaan myös oikeassa.

Kannattaisi kuitenkin ajatella nenäänsä pitemmälle ja jättää ne kirjat sellaisten lukijoiden ulottuville, joita kiinnostaa kysyä, miksi tämäkin kirja aikoinaan oli kirjoitettu ja kenties jopa suosittu. Se voisi antaa perspektiiviä myös niiden juuri nyt vallitsevien muotien arvioimiseen, jotka varmuudella eivät enää ole suosittuja muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Antti Eskola ei ollut sosiologian professori, vaikka kirjoittikin kaikkien sosiologian opiskelijoiden tenttimän ja arvostamankin kirjan Sosiologian tutkimusmenetelmät I ja II.

Sen sijaan hän oli sosiaalipsykologi ja profiloitui Tampereen (”Pirkkalan”) punaisen yliopiston eräänlaisena tavaramerkkinä. Eskolan vastapooli oli toinen sosiaalipsykologian professori, Kullervo Rainio, joka eläkkeellä on kunnostautunut verrattomien muistelmien kirjoittajana.

Kaikkien hämmästykseksi punaisia pamfletteja suoltanut Eskola rupesi vanhoilla päivillään kirjoittamaan sellaisesta aihepiireistä kuin usko Jumalaan ja vanheneminen, siis aivan vanhan erikoisalansa ulkopuolelta ja aivan odottamattomasta näkökulmasta.

Eskolan ei-ammatillisille kirjoille, kuten hänen kuuluisille pamfleteilleen oli tyypillistä tietty intiimi, etten sanoisi tunnustuksellinen ote. Ne antavat kuvan melko hankalasta persoonasta ainakin noin sosiaalipsykologisesti ottaen, mutta myös huomattavasta pyrkimyksestä rehellisyyteen.

Tämä kirja on romaani aikalaisistaan ja sen tapahtumapaikkana on sosiologian laitos. Kirjoittajan asiantuntemusta miljöön suhteen ei kannata epäillä.

Aikakauden normaaleina pidetyt ja eri ihmisten ilmaisemat olettamukset näyttävät sisältävän ainakin sen, että sekä Suomessa että Neuvostoliitossa vallitsee kansanihmisen mielestä demokratia, painotukset vain ovat erilaiset. Nuori radiaali sosiologi yrittää sen sijaan ymmärtää, että kyseessä on molemmin puolin diktatuuri, mutta ei vakuuta vanhempia ihmisiä.

Kommunismin kannatuksen kova kasvu ylioppilasnuorison piirissä havaitaan myös ajankohdan taustatekijänä, mutta kirjoittaja ei paneudu sen enempää tämän tason asioihin, vaan tyytyy kuvailemaan laitoksen henkilöiden -sen tyyppien- elämää.

Niin sanotun märän sukupolven edustajina nämä ryyppäävät innokkaasti ja joissakin juhlissa otetaan oikein kunnon änkyrä ja puhutaan totuuksia. Eivät ihmiset kuitenkaan pelkkiä poliittisia otuksia ole, eros ja seksi ovat koko ajan elämän keskeisiä vaikuttajia.

Herkullinen on kuvaus siitä, miten laitoksen johtaja keksii teettää instituutilleen ja sen henkilöille työsuunnitelman vuodeksi ja panee heidät myös raportoimaan työstään. Se muistuttaa liki täsmälleen sitä, mitä koko yliopistossa on ruvettu jo pari vuosikymmentä sitten aivan tosissaan tai ainakin pakosta tekemään.

Käytännössä se tarkoittaa asioiden kuvaamista aivan keinotekoisin, abstraktein käsittein ja aavemaisen virtuaalitodellisuuden luomista todellisuuden ylle ja itse asiassa sen mittapuuksi ja korvaajaksi.

Laskeskellessaan ajankäyttöään professori huomaa tehneensä töitä kuusikymmentä tuntia viikossa, vaikka ei ole saanut aikaan muuta kuin rupattelua, lehteilyä ja merkityksettömiä papereita. Tutkimusta ei ehdi tekemään, on hänen johtopäätöksensä, vaikka ei hänellä siihen ole ideoita eikä intoakaan.

Toinen suuri kokeilu on henkilökunnan ryhmätyöprojekti suhdeviikolla, joka pyrkii saamaan aikaan mullistuksen laitoksen toiminnassa. Tulokset ovat yhtä tyhjän kanssa, mutta tämä ei estä professoria raportoimasta asiaa suurena menestyksenä ja edistysaskeleena.

Kuvaus professorin komeasta artikkelista, joka koskee hänen laitoksensa ongelmia ja saavutuksia nykyhetken oloissa ja toisaalta sen kuvaaminen, miten banaalit asiat itse asiassa saavat kunnian tulla esitetyiksi komeilla termeillä, on hillittömän hauska ja tuskin kovin kaukana ajan todellisuudesta.

Myös kokous, jossa apurahoista päätetään, vaikuttaa todellisuudesta kopioidulta. Nämä kohdat lienevät kirjan parasta antia.

Monet yliopistolaitokseen liittyvät aikakauden ilmiöt ja tutkimuksen muodit saavat kirjassa lyhyen kuvauksensa. Tutkijat saivat tuohon aikaan usein koulutuksensa Amerikassa ASLA-stipendiaatteina. Väitöskirja muodikkaista aiheista kuten työnsosiologia, syntyi nopeasti ja tulokset siirrettiin sitten pian reikäkorteille ja käsiteltiin tietokoneilla. Faktorianalyysi oli kuin kahvinporoista ennustamista, mutta tuloksia syntyi nopeasti ja numeerisina ne jopa näyttävät petollisen eksakteilta.

Kirjan galleriaan kuuluu myös vanheneva väitöskirjan tekijä, joka on kiinnostunut marxilaisuudesta ja jopa itse Leninin poleemisista reunamerkinnöistä oman aikansa poliittiseen kirjallisuuteen. Onko sadan vuoden takainen marxilaisuus todella relevanttia myös 1970-luvulla, jää avoimeksi. Ainakin siitä tuli vallitseva muoti.

Instituutissa ei itse asiassa kuvauksen mukaan saatu aikaan oikeastaan mitään, mutta sen johtajan komea selostus asioista sai kaiken näyttämään määrätietoiselta ja tarmokkaalta aktiivisudelta, jota leimasi aito tieteellinen henki.

Olisi kiinnostavaa lukea tämän pienoisromaanin aikalaiskritiikkejä, siinä ruoskitaan ilmiöitä, joiden osoitteen luultavasti saattoi aikanaan hyvinkin tunnistaa.

Kaunokirjallisuutena teos jää jokseenkin keskeneräiseksi, mutta ei se siinäkään mielessä varsinaisesti huono ole. ”Pirkkalan yliopiston” punaisuus ja sijoittuminen Suomen akateemiseen kenttään ei tule käsitellyksi tai sitten kyseessä on sellainen kätketty agenda, joka ei aukene noista ympyröistä sivussa olleelle.

 Pidän mahdollisena, että kirjan henkilöillä oli aivan konkreettinenkin esikuvansa. Sitä puolta tuntemattomalle se tarjoaa ainakin välähdyksen sellaisesta akateemisesta miljööstä, joka oli tuolloin maahamme vasta syntymässä suurten ikäluokkien kansoittaessa vanhan sivistysyliopiston.