Se iso pyörä

Ja sitten tieteet yhtyivät

Näin totuuden jälkeisenä aikana saattaa olla hyvä palauttaa mieleen, että asiat eivät aina ole olleet samoin. Kerran tieteen arvovalta oli valtava ja puhuttiin sen varmasta etenemisestä, der sichere Gang einer Wissenschaft.

Kaikkien tuntema alikersantti Lahtinen hämmästytti aikoinaan alikersantti Hietasta kertomalla, että tämäkin vakinaisessa palveluksessa oleva sotaurho oli tullut kalasta ja sisälsi muun muassa hiiltä.

Närkästynyt Hietanen oli tästä tohkeissaan ja tekeytyi sitten muka ahveneksi, kun hänellä oli köyryt hartiatkin. Mä ole hiilest’ tehty ahvena –mä ihmettelen kauhiast…

Mutta Lahtinen joka tapauksessa luuli vakaasti tietävänsä, että Neuvostojen maa se tuolloisenkin suuren kisan varmasti voittaisi, kun siellä oli tiedettä, meinaan. Ei siellä levitelty juttuja jumalista eikä enkeleistä, vaan asiat sanottiin ja ymmärrettiin, niin kuin ne olivat.

Lahtinen näki tavallaan asian ytimeen ja oli myös Leninin kanssa samoilla linjoilla. Neuvostoliitto noudatti tieteellistä sosialismia eikä antanut tuumaakaan periksi epätieteellisille horinoille. Tai, jaa, hiukkasen sentään, saihan siellä kirkkokin hiukan toimia ja kutsua kansaa isänmaalliseen sotaan, mutta noin periaatteessa.

Leninille tiede oli ankara asia, jonka tulokset olivat selkeitä ja kiistämättömiä. Hän raivostui kohdatessaan tieteenfilosofian uusimpia virtauksia kuten Ernst Machin ja Richard Avenariuksen empiriokritisismin.

Mikäli tiede sanoutuisi irti mahdollisuudesta tiedostaa asioiden ydintä, olisi tie taas avoinna kaiken maailman pappispimitykselle. ”Jumalanrakentajat” kuten vanha shakkivastustaja Aleksandr Bogdanov olivat menneet juuri siihen halpaan.

Nykyajan näkökulmasta Lenin sedän vihastuminen on lähinnä säälittävää, mutta aikoinaan asia oli mitä tärkein. Tieteellinen sosialismi oli tieteen osoittama ja luonnon määräämä tie koko ihmiskunnalle eikä mikään häthätää keksitty utopia, jonka kokeileminen voisi olla kiinnostavaa.

Toki myös Lenin, tai ainakin hänen oppilaansa hokivat innokkaasti käytännön olevan teorian koetinkivi. Itse elämähän se osoittaisi, oliko oppi eli siis tiede totta vai ei. Stalinilta taisi päästä tuo aikoinaan hyvin kuuluisa lause, jonka mukaan Marxin oppi oli kaikkivoipa, koska se oli tosi.

Länsimaista käsin taas tutui siltä kuin Neuvostoliitossa olisi tosissaan julistettu, että kaksi kertaa kaksi on viisi, mikä ei ollut lainkaan hauskaa, vaan erittäin vaarallista, sillä niillä miehillä oli myös voimaa takanaan.

Tuo kommunistinen oppi joka tapauksessa tiesi mielestään ehdottomalla varmuudella, että tulossa oli luokaton yhteiskunta, jossa valtio kuolisi pois ja ihminen lopultakin saavuttaisi äärimmäisen vapautensa.

Koska tie oli mutkallinen eikä mikään Nevski prospekt, jossa muuten myös on yksi melkoinen mutka, oli tietenkin ymmärrettävää, että vapauden valtakunnan täydelliseksi tulemiseen tarvittiin niinkin paljon piikkilankaa kuin tarvittiin. Dialektiikalla siitä ongelmasta selvittiin.

Neuvostoliitossa tiede joka tapauksessa oli ehdottomalla kunniapaikalla, ainakin mikäli sitä saattoi käyttää osoittamaan tieteellisen sosialismin olevan oikeassa, muuten saattoi kyllä tulla ongelmia.

 Koska se käytäntö oli kuin olikin teorian lopullinen kriteeri, tarvittiin sitten sellainen katastrofi asiain tilan lopulliseksi osoittamiseksi, ettei sitä enää voinut selittää pois dialektisella viisastelulla. Ankara totuuden hetki tuli kuin tulikin.

Mutta, kuten sanottu, tieteen auktoriteetti oli korkealla sata vuotta sitten ja tämä ei koskenut vain Venäjää. Tekniikan kehitys pohjautui olennaiselta osin tieteeseen, luonnontieteeseen, ja käytäntö vahvisti tässäkin teorian toimivuuden.

Luonnontieteet olivat yleinen tieteenihanne ja selkeät, täsmällisesti operationalisoitavat käsitteet ja lukuina ilmaistavat tulokset veivät tieteen lähelle aritmetiikkaa tulosten selkeydessä ja vastaansanomattomuudessa. Einsteinin aloittama tieteellinen vallankumous oli vasta lapsenkengissä.

Savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir, kiteytti Auguste Comte tieteen positiivisen tehtävän jo 1800-luvulla ja sata vuotta sitten se toimi yhä. Se oli sekä ylevä, että pelonsekaista kunnioitusta herättävä: oli nähtävä tulevaisuuteenkin… Eritis sicut deus.

No tällainen tieteen auktoriteettia huiman korkealla pitävä asenne jatkui Comten päivistä vielä kauas toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Ehkäpä sen viimeisiä suuria leimahduksia ainakin toistaiseksi oli myös humanististen tieteiden, kuten psykologian, historian ja amerikkalaismallisen sosiologian maaninen suuntautuminen kvantitatiivisuuteen, lähemmäs luonnontieteitä. Kaikkea piti ilmaista täsmällisillä luvuilla.

Sitä paitsi faktorianalyysin tapaiset metodit tarjosivat suorastaan päätähuimaavan metodin terveen järjen ohittamiseksi ja korvaamiseksi: dataa vain faktorikoneeseen, khiin neliötestiä ja vastaavaa operaatiota päälle ja jopahan saatiin uusi ja uljas näköala valtavaan tapausmassaan, jota aiemmin oli osattu käsitellä milteipä vain helppohintaisilla tapaustutkimuksilla. Ehkäpä myös sosiaalisten asioiden ydin olikin löytynyt?

Tässä tilanteessa alettiin jo nähdä painajaisia siitä, että syvemmän ymmärryksensä ansiosta sosiaalitieteilijät pystyisivät manipuloimaan yhteiskuntakehitystä mielensä mukaan, ainakin jos poliitikot olisivat samassa kompuksessa.

Tässä kyllä taisi käydä vähän samoin kuin Neuvostoliiton kanssa. Käytäntö petti teorian. Toisin sanoen tieteen tulosten käyttäjiltä meni usko, kun selvät, tarkat ja täsmälliset luvut eivät olleetkaan mielenkiintoisia ja vaativat ainakin joka tapauksessa vielä paljon tulkintaa. Se ei enää ollut yksiselitteistä.

Englannin kielessä oli ja taitaapa olla vieläkin termi social science, jossa komeilee luonnontieteelle muutoin varattu sana science. Latinan scientiahan siinä on taustalla ja verbi scire, tietää. Se vastaa siis hyvin meidän sosiaalitieteitämme.

Science-sanaa ei kuitenkaan englannissa käytetä niistä tiedonaloista, joita suomeksi kutsutaan humanistisiksi tieteiksi. Silloin käytetään muita ilmaisuja. Tutkimukset eivät ole tieteellisiä (scientific), vaan oppineita (scholarly) ja itse tieteitä kutsutaan sanalla arts, taidot, taiteet tarkemmin liberal arts.

Toisin sanoen kyseessä ovat vapaat taiteet, artes liberales, jotka aikoinaan koostuivat triviumista ja quadriviumista. Kuten muistamme: grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka olivat näitä triviaaleja aineita.

 Quadriviumissahan sitten olivat aritmetiikka, algebra, astronomia ja musiikin teoria eli tavallaan aika kovat eli siis matemaattiset aineet. Filosofi kyllä saattaa niistä sanoa, etteivät ne oikeastaan olekaan tieteitä, koska eivät käsittele reaalisia asioita, vaan koostuvat kuvitelluista, abstrakteista suhteista lukuun ottamatta astronomiaa. Tautologioistahan se matematiikka koostuu ja oikeastaan se ilman reaalioita on vain tiriviaalia.

Yhtä kaikki, nykyisin nuo aineet eivät sijaitse humanistisissa tiedekunnissa (Faculty of Arts), vaan matemaattis-luonnontieteellisissä, musiikin teoriaa lukuun ottamatta.

Mutta itse asiassa minua kiinnosti nyt tässä se tieteen arvostuksen kehitys. Tuskin kukaan kieltää sitä, että se on sadassa vuodessa romahtanut ainakin meidän maassamme, jossa tiede tarkoittaa sekä luonnontieteitä ja matematiikkaa että humanistisia tieteitä ja yhteiskuntatieteitä.

Vaikka jälkimmäiset ovat ihmiskunnan ja kansakunnan itsetuntemuksen kannalta välttämättömiä, näyttää niiden nauttima arvostus käyneen kovin heiveröiseksi.

Asiaan vaikuttanee sekä se, ettei niiden avulla ole mahdollista tuottaa arvokkaita kulutushyödykkeitä, että niiden huono tai olematon kyky ennustaa asioita.

Taloustieteessä nähdään sekin kummallisuus, että Nobelin muistopalkinto on kuulemma jaettu parin vuoden välein kahden vastakkaisen näkemyksen edustajalle. Sitä paitsi edes pahimpia lamakausia kyetään näköjään ennustamaan vasta sitten, kun ne ovat jo tosiasia.

Historiassa tulkinnat muuttuvat, syistä, joita kadunmies harvoin haluaa ymmärtää ja sitten on noita kummallisia aloja, kuten sukupuolentutkimus, joiden hedelmät keskivertokuluttaja jättää koskemattomiksi ja joissa kaikki näyttää olevan mahdollista.

Itse kukin muistanee ns. Sokal Hoaxin, jossa painovoima kumottiin. Samaan sarjaan tekee mieli sijoittaa Markus Nummen Kadonnut Pariisi, jossa osoitetaan, ettei Pariisin kaupunkia ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan.

 Linguistic Turnin mukaisen paradigman kriteereillä mitaten näitä tuskin kuitenkaan voi syyttää epätieteellisestä lähestymistavasta. Sellaisia juttuja saattaa olla viihdyttävää lukea, mutta onko niillä jotakin muuta annettavaa?

Tiede ja eritoten humanistiset- ja yhteiskuntatieteet ovat jo hyvän aikaa olleet suorastaan pilkan kohteina. Jaakko Okker piruili aikoinaan postinkantotieteestä ja Aarno Laitinen lanseerasi nipistelytieteen käsitteen.

Tällaisen voi kuitata asioita ymmärtämättömien toimittajien kaunaiseksi nälvinnäksi, jonka avulla yritetään turhaan todistella oman älyllisen tason korkeutta.

Tosiasia joka tapauksessa taitaa olla, että tieteen ja tutkimuksen arvovalta on sitten 1960-luvun romahtanut, mikä tuskin johtuu pelkästään sen arvostelijoiden kiihtyneestä toiminnasta.

Kun suuri yleisö yhä uudelleen huomaa, että tutkimuksen lähtökohtina eivät ole kansan keskivertoedustajien kokemat ongelmat ja heitä askarruttavat kysymykset, vaan marginaalit, jotka on otettu kaiken mittapuuksi, alkaa se ennen pitkää suhtautua nuivasti koko tutkimukseen ja sana tiede menettää yhä enemmän arvostustaan.

 Taiteen arvostus taitaa sekin olla jo pohjamudissa ja syyn ymmärtää vierailtuaan ns. nykytaiteen museoissa. Kysymys tuskin on tästä tai tuosta erityisestä tieteilijästä tai taiteilijasta. Kyseessä on sivilisaatiossamme vallitseva trendi, jonka syyt ovat syvemmällä.

Itse asiassa tulee mieleen, että kehitys tuskin on millään keinoilla palautettavissa sellaiseksi, kun se oli vielä sata vuotta sitten. Ehkäpä se nyt on vain tämä sivilisaation kehitys tällaista.

Kuitenkin, kun tutustuu Helsingin yliopiston uuteen opetusohjelmaan, alkaa tuntua siltä, että tieteen ja tutkimuksen arvostuksen laskeminen tai suoranainen romahduttaminen on otettu siellä suorastaan painopistealueeksi.

Koko uusimuotoinen toiminta koostuu kaikenkarvaisista opintopoluista eikä esimerkiksi sellaiselle henkilölle, joka haluaisi keskittyä vaikkapa Suomen tai Venäjän historiaan ole tarjolla mitään. Mikäli on, on se aines huolellisesti kätketty erilaisiin paketteihin, joiden avaaminen taitaa olla opiskelijalle mahdotonta.

Ei riitä, että akateeminen vapaus on täten pyyhkäisty kerralla syrjään, erilliset tieteenalatkin näyttävät hävinneen. Mitä tällä tavoitellaan, on minulle mysteeri. Tieteelle tuskin voi tulla arvostusta, ellei sitä edes ole olemassa, ainakaan yliopiston ohjelmassa.

Tieteidenvälisyys ja monitieteisyys ovat kovin lupaavia ja myönteiseltä kuulostavia asioita, mutta milläs rupeat monitieteiseksi, jos itse tieteetkin ovat hävinneet?

Nopeammat valmistumisajat tietenkin järjestyvät uusien pikakurssien avulla, jos niin päätetään ja hyvähän sekin on. Ne on tietenkin kasattu kokoon siitä, mitä sattuu olemaan käytettävissä. Aukoista opiskelijoiden tai opettajien tiedoissa ei kukaan näytä sen sijaan olevan kiinnostunut, kunhan nyt istuvat sen tietyn ajan siellä missä pitääkin ja ottavat vastaan sen, mitä tarjotaan.

 Yksin tein on mennyt menojaan myös oikeus saada opiskella suomeksi, joka aikanaan herätti niin suuria intohimoja. Ruotsin taitoa kai sentään yhä vaaditaan opettajilta, elleivät he opeta englanniksi…

Miten on mahdollista, ettei tällaista mullistusta vastaan ole noussut edes hyttysen ininää? Kun muistaa, miten hirmuinen mekkala aikoinaan nousi jokaisesta mitättömästä muutoksesta yliopiston hallinnossa, on asia sitäkin mystisempi. Hiljaa ovat niin opettajat kuin opiskelijat. Vain hiljaista murinaa kuuluu.

En väitä ymmärtäväni nykyisestä menosta yhtään mitään. Toivottavasti joku ymmärtää ja selittää minullekin olennaisen tämän hullunmyllyn tarkoituksesta. Rahako se nyt tässä jyllää? Mitä syntyy, kun tieteet yhtyvät? Ainakin se näyttää puurolta.

Käytäntöhän se kai sitten aikanaan osoittaa, kelpaako nykyinen keitos mihinkään. Nyt näyttää siltä, että jossakin kaikkien asianomaisten pään yläpuolella on tehty päätös suuresta imploosiosta.

Ilmeisesti asiat on hoidettu samalla byrokraattisella eli siis ylivertaisella viisaudella, jolla on päätetty joidenkin yksiköiden olevan huippuyksiköitä, mitä sitten suuriäänisesti mainostetaan ja markkinoidaan kuin helppoheikki markkinoilla.