Kun murhia ostetaan ja myydään

 

Pommerilaisen krenatöörin luut

 

”Rautakansler”i Bismarck tunnetaan niin sanotun reaalipolitiikan suurena kannattajana ja taitajana.

Saksan yhdistäminen oli hänen suuri saavutuksensa, eikä se onnistunut ilman sotaa. Hinta oli kova sekä ihmisuhreina että voitetun Ranskan kaunaisena revansismina, joka sitten poiki uuden sodan. Epäilemättä tuota yhdistymistä kuitenkin voitiin pitää yhteä ajan suurena kysymyksenä, joka vaati rtkaisua. Miksei saksalaisilla olisi ollut siihen oikeutta, jos kaikilla muillakin oli?

Bismarckia voi tuskin pitää kyynikkona, saati imperialistina. Hän ymmärsi kyllä, ettei ihmiskunta löydä onneaan sodasta, vaan rauhasta ja yritti jälleenvakuuttaa rauhan sovinnolla Venäjän kanssa.

Nationalismi, oman kansakunnan etujen vaaliminen oli ja on pohjimmiltaan terve ajatus, joka tosin oli aikoinaan valitettavan helposti valjastettavissa sotaisen demagogian käyttöön kansallisuuksien tilkkutäkiksi muodostuneessa Euroopassa. Siellähän saksalaistenkin asuttamia saarekkeita oli sadoittain aina Belgiasta Volgalle saakka.

Bismarck ei kuitenkaan kannattanut imperialismia ja suhtautui nuivasti sotilaallisen voiman käyttöön kotimaan ulkopuolella. Hänen kuuluisa lausahduksensa pommerilaisen krenatöörin luista on tunnettu: Der ganze Balkan ist nicht die gesunden Knochen eines einzigen pommerschen Grenadiers wert. Koko Balkan ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi edes yhden pommerilaisen krenatöörin luita katkaista.

Tämähän oli hyperbolaa. Mosurien (saks. Landser) luut olivat vaihtotavaraa, joilla ostettiin ystäviä ja vaikutusvaltaa kaikkialla. Nykyään niitä (myös baijrilaisia, badenilaisia, saksilaisia ynnä muita) on siroteltuna ympäri Eurooppaa ja muutakin maailmaa lukemattomissa saksalaisissa sotilashautausmaissa.

Suomessa niitä on Vantaan uuden vankilan vieressä sekä Norvajärvellä, Lapissa. Tällä suunnalla saksalaisia kaatui noin 15000.

Suomalainen tapa tuoda kaikki sotavainajat koiseudun multiin ei ole maailmalla ainutlaatuinen mutta perin harvinainen. Niinpä meillä on myös sotien (1918-1945) muistomerkkejä poikkeuksellisen runsaasti noilla 630 sankarihautausmaallamme ja kunniavartio ainakin kerran vuodessa. Missä muualla näemme saman?

Venäläiset ovat yleensä tyytyneet hautaamaan vainajansa joukkohautoihin paikan päällä ja niiden valtavan määrän huomioon ottaen asian voikin ymmärtää. Muidenkin valtojen sotilaat ovat usein saaneet viimeisen leposijansa lähellä kuolinpaikkaansa, niin Napoleonin sotien kuin maailmansotienkin aikoina.

Amerikkalaiset ovat kuitenkin harrastaneet sotilaidensa tuomista kotimaan sotilashautausmaihin. Washington D.C:n liepeillä sijaitsevalla Arlingtonin hautausmaalla kuuluu olevan noin 400000 ruumista. Se on erittäin paljon ottaen huomioon kaikki USA:n tappiot ensimmäisessä (117000) ja toisessa (420000) maailmansodassa.

USA:n luvut saattavat kuulostaa suurilta, mutta verrattuna Euroopan vastaaviin ne ovat todella pieniä. Pelkästään Neuvostoliiton on laskettu menettäneen toisessa maailmansodassa 27miljoonaa henkeä, joista puolet sotilaina.

Kun Amerikassa puhutaan muutamasta sadasta tuhannesta, ovat eurooppalaiset luvut kymmeniä miljoonia. Sadat tuhannet ovat niissä laskelmissa vaihtorahaa, eikä sellaisiin tarkkuuksiin ylipäätään voida edes toivoa päästävän.

Paljonhan on nuorilta miehiltä luita katkottu ja kalloja puhkottu viimeisten vähän yli sadan vuoden aikana ja Eurooppa on ollut asiassa suunnannäyttäjänä. Tuskinpa erehtyy, jos arvelee Euroopan saaneen sotimisesta sellaista havainto-opetusta, että koko sodan ajatus herättää siellä suurta ja yleistä vastenmielisyyttä.

Ranskassahan muistamme ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallinneen sotaväsymyksen ja jopa defaitismin. Verdunin ja Ypres’n kaltaiseen lihamyllyyn ei monikaan tuntenut halua enää mennä.

Sen sijaan Saksassa kasvoi synkkä revansismi, jota ruokki itse asiassa aivan sama asia: miljoonat uhrit, jotka oli rintamalla jouduttu antamaan. Nehän eivät saaneet olla turhia, voitto oli varastettu juutalaisten ja marxilaisten toimesta, mutta se oli otettava takaisin niille, joille se kuului.

Entäpä Venäjä? Kun muutama vuosi sitten kuulin ensi kertaa sakramentaaliset sanat можем повторить -voidaan ottaa uusiksikin, olin aidosti järkyttynyt. Millaista psykologiaa edustaa tällainen lausahdus maassa, joka niin perusteellisesti tuhottiin viime sodassa?

Tämä ansaitsee oman pohdintansa, johon en nyt tässä rupea. Muistettakoon toki, että tuossa vaiheessa, ennen Ukrainan sodan syttymistä. Asialla olivat silloin henkisesti keskenkasvuiset nulkit, jotka aina nauttivat typeryyksien esittämisestä. Eiväthän he vielä sentään olleet Venäjä.

Vaikuttavimpiin sodanvastaisiin lauluihin kuuluu italialainen Gorizia, tu sei maledetta: Ole kirottu, Gorizia. Se oli paikka, josta nuoret miehet vietiin vuorille kuolemaan (Italian Folk - O Gorizia, tu sei maledetta (English translation).Kuuntele myös laulu: Видео Bing

 

Jokuhan se oli koko järjenvataisen kurjuuden syynä. Laulussa mennään kovin lähelle syyllisiä etsimään:

Traditori signori ufficiali

che la guerra l'avete voluta,

scannatori di carne venduta,

e rovina della gioventù

(And you traitors, generals, officers,

you who strongly pushed for this war,

you’re the butchers of our flesh for sale

you’re the ruin of the youth.)

 

Kenraalit ovat tässä ihmislihan ja luiden kauppiaita omien pikatukkujensa puitteissa, mikä tietenkin piti paikkansa, vaikka varsinaisia syypäitä ja suuria tukkukauppiaita olivatkin poliitikot, jotka olivat ottaneet käyttöön sodan politiikan keinona.

Tässä Gorizian pasifismissa on tavattomasti paatosta ja vähän järkeä, mutta se on syntynyt ankaran kokemuksen pohjalta vuonna 1916. Ennen sotaa laulettiin varmasti jotakin muuta: paljon komeampaa ja hilpeämpää.

On helppo unohtaa, millaista ihmislihan tukkukauppaa sota itse asiassa on. Enemmän tai vähemmän valheelliset runoilut ja kuvitelmat tekevät siitä helposti suuren (takuuvarmasti elämää suuremman) asian, jota jokaisen rehellisen ihmisen kuuluu kannattaa, ellei sitten rupea vihollisen kätyriksi, ainakin objektiivisesti.

Sivumennen sanoen, Veikko Huovinen teoksellaan Rauhanpiippu on luonut tähän mennessä parhaan suomalaisen sodanvastaisen kirjan, joka tosin on selvä muunnelma Voltairen Candidesta, mutta ei se menoa haittaa.

Vanha periaate, jonka mukaan on valmistauduttava sotaan, mikäli haluaa rauhaa, on osittain tosi ja pätevä, mutta vain osittain. Puolustussota, viimeisenä keinona, on toki hyväksyttävä asia ja tärkeintä olisi, että mahdollinen hyökkääjä uskoisi hyökkäämällä polttavansa näppinsä mahdollisimman pahoin.

Rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen niin pitkälle kuin mahdollista, on sen sijaan tie, jota ei missään tapauksessa saa jättää käyttämättä. Rauhanomaisiin ratkaisuihin on luotava tietä ja rakennettava kärsivällisesti ja taitavasti luottamusta niin pitkälle kuin mahdollista. Mikäli poliitikot tämän laiminlyövät, ovat he ansainneet tuon italialaisessa laulussa mainitun nimityksen ihmislihan kauppiaina.

Kannattaa muistaa, että kun sota kerran alkaa, ei yksittäisen krenatöörin (aikoinaan tarkoitti käsikranaatin heittäjä) luilla ole enää oikeastaan mitään arvoa. Tuhotun ihmiselämän määrää ei enää osata eikä edes viitsitä laskea yksin kappalein. Sadat tuhannetkin saattavat olla vain virhemarginaalia.