Uuden elämänmuodon pioneerit

 

Yhteisen elämän veljet ja sisaret

 

Teuvo Peltoniemi, Paratiisia rakentamassa. Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa. SKS kirjat, 2024, 459 s.

 

Utopia tarkoittaa sananmukaisesti paikkaa, jota ei ole. Jo Platon lähti siitä, ettei täydellistä valtiota voinut luoda ja nimitti siksi sitä kuvailevaa teostaan Utopiaksi. Siihen voitiin sitten epätäydellistä todellisuutta verrata.

Sen sijaan mikään ei estänyt pyrkimästä niin lähelle täydellisyyttä kuin mahdollista. Sitä paitsi esimerkiksi Lenin, jota kauan haluttiin lukea ns. suuriin ajattelijoihin, uskoi vailla sen kummempia todisteita, että ihmisluontoa oli erittäin helppo muovata erittäin paljon ja että kommunistinen yhteiskuntakin olisi sen takia mahdollinen.

Kun bolševikkipuolue muutti nimensä kommunistiseksi, kuvastui uudessa nimessä uudenlainen ja entistä paljon pitemmälle menevä yhteisyys kommuunin muodossa. Kommuunithan olivat yhtä suurta perhettä, joissa kaikki oli järjestetty kollektiiviselle kannalle, niin tuotanto kuin kulutuskin (vrt.  Vihavainen: Haun kommuuni tulokset).

Mitä seksuaalisuhteisiin tulee, otaksuivat käytännössä kaikki utopistisosialistit, että myös ne järjestettäisiin kommuuneissa uudella tavalla. Se kuului jopa keskeisiin opinkappaleisiin (vrt. Vihavainen: Haun tšernyševski tulokset).

Käytännössä Neuvostoliiton kommunistit tyytyivät maksimaalisesti vapauttamaan sukupuolielämän, ajan oloissa hyvin radikaalilla tavalla. Kommuunejakin perustettiin, mutta niiden osuus tuotannosta jäi aivan vähäiseksi.

Tultuaan valtaan Stalin kirosi koko kommuunin aatteen ja nimitti sitä antimarxilaiseksi pikkuporvarilliseksi tuholaisuudeksi. Jo maatalouden täyskollektivisoinnin alkuvaiheessa jäljellä olevat kommuunit lopetettiin harvoin poikkeuksin. Myös seksielämä palautettiin reaalisosialismin kehittyessä vanhoihin puritaanisiin kaavoihin jo 1930-luvulla.

Neuvostoliitto oli loppuunsa saakka valtaan päässyt utopia (Utopija u vlasti), kuten historioitsijat Mihail Geller ja Aleksandr Nekritš sitä nimittivät. Ajan myötä sen utooppinen aines vain oli saanut  yhä maanläheisemmät tulkinnat ja usein säilynyt vain puheen (uuspuheen) tasolla. Käytännössä elettiin yksinkertaisesti komentoyhteiskunnassa ja komentotaloudessa.

Todellisessa utopiassa kaikki sen sijaan todella vastasi ihmisen syvimpiä tarpeita ja vapautti hänet kaikesta pakkovallasta. Sellaisia olivat kommuunit, joita pienet ja suuremmatkin ryhmät perustivat maailmaan tuhansia, etenkin 1800-luvulta lähtien.

Suomalaisia utopiayhteisöjä on Peltoniemi löytänyt kaksikymmentä. Mukana oli sekä sosialistisia, uskonnollisia, suomalaisnationalistisia että luontoon paluuta harrastavia yhteisöjä. Joukko oli siis sangen heterogeeninen eikä kaikkia voi suinkaan mitata samalla mitalla. Myös utooppisuuden ja yhteisöllisyyden aste vaihteli.

Varhaisin suomalainen utopia näyttää olleen yltiöpietisten maanpakoretki ympäri Eurooppaa 1700-luvun alkupoliskolla. Samalle vuosisadalle ajoittuu myös toinen uskonnollinen yhteisö Uusi Jerusalem Sierra Leonessa. Se oli sidoksissa swedenborgilaiseen mystiikkaan ja sen perustaja harrasti myös alkemiaa.

Suomalaisia utopiayhteisöjä oli kaikissa maanosissa. Aasiaan syntyi tunnettu kapteeni Höökin johtama yhdyskunta Vladivostokiin ja Matti Kurikka perusti yhteisöjään peräti kahdelle mantereelle, sekä Australiaan että Kanadaan. Sointula (vrt. Vihavainen: Haun sointula tulokset) lieneekin suomalaisista tämän alan yrityksistä tunnetuin.

Pohjois-Amerikassa yhteisöjä oli useita ja myös Paraguayhin ja Brasiliaan perustetut yhteisöt tunnetaan yleisesti ainakin nimeltä (Colonia Finlandesa, Penedo). Vähemmän tunnettu sen sijaan on domnikaaniseen tasavaltaan erustettu Viljavakka (Villa Vásquez), josta yllättäen tuli yksi menestyneimpiä.

Perustajat olivat kauttaaltaan sivistyneistöä, mutta jäseniksi tuli ihmisiä kaikista yhteiskuntauokista. Maanviljelijöitä oli kuitenkin vähän, mikä oli suuri puute, koska yhteisöt yleensä elivät maanviljelyksestä tai ainakin yrittivät elää.

Huomattavan paljon oli Etelä-Amerikkaan siirtyneiden siirtolaisten joukossa vegetariaaneja ja rokotuksen vastustajia. Paradoksaalisesti rokotus oli kuitenkin maahan saapumisen ehtona.

Teoksessa on paljon pikantteja yksityiskohtia kolonioiden elämästä. Koska ne yleensä olivat varsin eristyneitä ympäristöstään, ei kieltäkään opittu ja esimeriksi Dominikaanisessa tasavallassa saivat paikalliset vaimot opetella puhumaan Kiteen murretta, kun miehet eivät oppineet heidän kieltään.

Ajan mittaa kieli toki opittiin ainakin jo seuraavassa sukupolvessa, sikäli kuin yhteisö ei olut jo ennen sitä hajonnut, kuten usein kävi. Keskinäiset riidat olivat yleisin syy yhteisöstä lähtemiseen. Heikot elinolot vallitsivat lähes kaikissa yhteisöissä.

Yhdessätoista koloniassa sovellettiin yhteisasumista yhteisruokailua ja samapalkkaisuutta. Itsekannattavuus oli tavoitteena eikä tukea muualta yleensä saatukaan. Siten ajatus näistä kolonioista suomalaisen kolonialismin ilmentymiä on sangen huvittava, mutta ajallemme tyypillisesti niitä on yritetty tutkia myös siltä kannalta.

Mitä tulee kolonialismiin määriteltynä pyrkimykseksi elää vieraan ympäristön kustannuksella omia arvojaan noudattaen ja levittäen, kannattaa sen tutkijoiden etsiä esimerkkejä paljon lähempää.

Kiintoisasti siirtolaisten joukossa oli henkilöitä, joita veri veti yhä uudelleen noihin yteisöihin ja jotka siirtyivät yhdestä hajonneesta toiseen.

Kiinnostusta utopistisiin kokeiluihin näyttää esiintyneen myös suvuittain. Ainakin sulkavalaisen Paul Collanin vaimonsa Eva Ingmanin kanssa mainitaan valmistautuneen lähtemään kapteeni Höökin mukaan Amurinmaahan, mutta jääneen rannalle avioliittokuulutusten myöhästyttyä. Joka tapauksessa Collanin pojanpoika Clas oli sitten se henkilö, joka löysi amerikansuomalaiselle Kylväjä (Sejatel) kommuunille paikan Donin varrelta ja asettui sinne.

Ellen erehdy, ovat kyseiset Collanit peräisin Sulkavan Linkolan hovista, jonka mukaan Kaarlo Linkola, Helsingin yliopiston rehtori sitten muutti nimensäkin. Hänen pojastaan Pentti Linkolasta tuli sitten eräänlaisen yhden hengen utopian rakentaja Päijänteelle, jonka kalakanta ei oisi kestänyt kovinkaan monta samanlaista ekologia.

Kaiken kaikkiaan kirja on sangen viihdyttävää lukemista, vaikka sivuuttaakin aivan lyhyesti yleensä sen ideologian, joita kulloinkin harjoitettiin ja johon uskottiin. Se on kyllä puute, sillä juuri usko uudenlaiseen elämänjärjestykseen lienee aina ollut keskeisellä sijalla noissa yhteisöissä. Harvemmin niihin pelkän leivän ja helpon elämän toivossa mentiin ja jos mentiin, saatiin aina pettyä.