Pyhä liitto vai kasarmi?
Antti Kujala, Kuin veljet
keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi 1944-1991. Minerv
2024, 485 s.
Antti Kujala (ks.
Vihavainen:
Haun antti kujala tulokset) on ahkera ja monipuolinen historioitsija, jonka
monet kirjat ovat saaneet paljon vähemmän julkisuutta, kuin ne ansaitsisivat.
Viittaan tässä
nyt erityisesti hänen suomettumiskirjaansa (Neukkujen taskussa, 2015). Se oli kaiketi liian tasapainoinen ja
kiihkoton esitys voidakseen saada journalistit innostumaan ja hehkuttamaan
tutkimuksen saavuttamaa uutta tasoa. Monesta muustakin kirjasta voisi sanoa
samaa.
Mikäli tutkija tekee
työnsä säntillisesti ja ottaa huomioon kaikki tiedossaan olevat lähteet eikä
anna ennakkokäsitystensä ohjata itseään, syntyy hyvää tutkimusta, joka ei
kuitenkaan todennäköisesti ole niin sanotusti seksikästä. Niinpä kirjoittajan potretti
tuskin pääsee komeilemaan iltapäivälehtien sivuilla, jonne sitä vastoin yhä uudelleen
pääsee heppoisia helppoheikkejä.
Itä-Euroopan
niin sanottujen kansandemokratioiden käsitteleminen yhtenä kokonaisuutena tai
ainakin rinnakkain ei ole hullumpi idea. Siinähän sitten voidaan todeta, millaisia
eroja niillä ja niiden asemalla ja politiikalla oli toisiinsa verrattuna.
Lisäksi Kujala on ottanut mukaan varsin
laajasti myös Suomen, joka toki oli eri asemassa kuin nuo muut, mutta jonka
vertaaminen niihin on ilman muuta asiallinen lähtökohta.
Itä-Euroopan
maiden ja Suomen ohella käsitellään kirjassa koko ajan laajasti myös
Neuvostoliiton kehitystä. Sen tunteminen onkin välttämätöntä kokonaiskuvan
ymmärtämiseksi.
Venäjän taitoisena
ja myös Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa monesta näkökulmasta tutkineena
Kujalalla on hyvät edellytykset ymmärtää kuvaamiansa kehityskulkuja.
Itä-Euroopan niin sanotut kansandemokratiat eivät tosiaankaan muodostaneen
blokkia. Seurakunta oli sekalainen.
Tutkimus on jo
muutaman vuosikymmenen ajan perääntynyt siitä ajatuksesta, että tuo yhteisö, jonka
näkyvinä tunnuksia olivat Varsovan liiton ja SEV:in tapaiset organisaatiot,
olisi ollut määrätietoisen suunnitelman tulos.
Ei myöskään pidä
paikkaansa, että tuo yhteisö olisi toiminut yksinkertaisesti Moskovan alaisena,
vaikka siihen olisi hyvää halua voinutkin olla. Moskovan resurssit eivät
yksinkertaisesti riittäneet itsevaltaisen käskijän rooliin ja paikalliset
johtajat hyödynsivät asiaa parhaansa mukaan.
Kaiken taustalla
oli toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta noiden toisten maiden rooli tai
roolit toisessa maailmansodassa. Kuten tunnettua, niissä oli jännitteitä
riittämiin.
Ideologia oli
toinen ja erittäin tärkeä tekijä yhteisön liimana ja oikeuttajana. Puna-armeija
(vuodesta 1946 Neuvostoarmeija) oli tietenkin vielä yksi välttämätön tukipylväs
koko rakennelman alla.
Ideologiaa on
nykyään usein opittu vähättelemään ja pidetty sitä vain ohuena savuverhona
alastoman voimapolitiikan päällä. Todellisuudessa kyse oli tämän tulkinnan
mukaan ikuisen Venäjän perinteisestä ja sen olemukseen kuuluvasta valtapyrkimyksestä,
joka oli vain napannut käyttöönsä löytämänsä aseen, joka täydensi tykkien ja
panssarien voimaa.
Kujala ei
hyväksy tällaista, historiaan varsin leväperäisesti suhtautuvaa lähtökohtaa ja
huomauttaa, että 70-vuotisen neuvostokauden jättäminen huomiotta ei ole
kohtuullista.
Kuitenkin Kujala
kiinnittää ideologiaan ja sen merkitykseen yllättävän vähän huomiota, mikä
ilmenee siinä, ettei hän selosta, mitä neuvostoideologia oikeastaan väitti maailmasta
ja historiasta ja toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta kansandemokratioiden ja
kapitalististen maiden roolista siinä. Myös ideologinen riita Kiinan kanssa jää
avaamatta.
Reaalipolitiikka
epäilemättä määräsi tosiasiassa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden välisiä
suhteita enemmän kuin mikään muu. Niinhän se määräsi myös 1500-1600-lukujen
uskonsotien asetelmia ja tavoitteita.
Kuitenkin sekä
uskonsodissa että 1900-luvun jälkipuoliskon politiikassa myös ideologisella
aspektilla oli suuri ja jopa erittäin suuri merkitys. Neuvostoliiton politiikka
ei ollut pelkkää voimapolitiikkaa, vaan nimenomaan ideologista voimapolitiikkaa,
jossa motivoitiin omia näkökohtia pyhillä päämäärillä, joiden nimeen sopi
valehdellakin miten paljon tahansa.
Valehteleminen
ei toki kuulu ainoastaan ideologiseen periaatepolitiikkaan, kuten joka päivä
voimme havaita, mutta keskenään ne kuuluvat hyvin luontevasti yhteen.
Totalitarismin suosima ja tuottama orwellilainen kaksoisajattelu on myös
totaalisen valheen ideaalinen kasvupohja, jossa ideologia kukoistaa.
Kujala esittää Itä-Euroopan
maiden historiallisen kehityksen melko yksityiskohtaisesti ja mukana on ainakin
minulle ennen tuntemattomia asioita erityisesti DDR:n kehityksestä ja sen
ongelmista, jotka vielä sangen myöhäisessä vaiheessa saivat
veljeskansandemokratioiden johtomiehet ajattelemaan aseellisen väliintulon
mahdollisuutta vuoden 1968 Tšekkoslovakian tapaan.
Historiaa ei ole
ennalta määrätty ja tämä koskee myös ns. sosialistisia maita. Suurempi
sotilaallinen konflikti olisi kenties voinut lykätä järjestelmän
kuolinkouristuksia ja samalla tehdä niistä todella väkivaltaisia.
Hämmästyttävän kivuttomasti tapahtunut siirtyminen pois sosialismista ei ollut
itsestäänselvyys kenellekään.
Luulen, että
itse kullakin on tästä kirjasta paljon oppimista sikäli kuin asia koskee
Itä-Euroopan maiden, Neuvostoliiton ja jopa Suomenkin historiaa. Nähdäkseni
Kujala on tarkoin päivittänyt tutkimustilanteen ja tuntee monipuolisesti kansainvälistä
tutkimusta.
En kuitenkaan osaa
olla haikailematta sellaisen lähestymistavan perään, jossa Varsovan liittoa
tarkasteltaisiin eräänlaisena uutena Pyhänä liittona tai oikeastaan sitä vielä
paljon ideologisempana liittona, jonka oikeuttamisessa uudella sekulaarisella
teologialla oli keskeinen rooli.
Itse asiassa se
lienee ollut vielä paljon merkittävämpi kuin esimerkiksi 1600-luvun Katolisella
liigalla. Neuvostoliiton nojautumista ideologiseen supertieteeseen,
marxismi-leninismiin voisi ehkä verrata sellaiseen unioniin, jossa
jesuiittaveljeskunnalla olisi ollut määräävä asema.
Kujala ottaa kyllä
esille sen, miten Hruštšov haastoi Yhdysvallat ja koko kapitalistisen maailman
ja lupasi ohittaa ne muutamassa vuodessa. Sen sijaan hän ei selosta NKP:n 22.
edustajakokouksen tekemää juhlallista julistusta, jonka mukaan Neuvostoliitossa
siirryttäisiin kommunistiseen järjestelmään vuoteen 1980 mennessä.
On totta, että
tätä dogmia jouduttiin muuttamaan jo 1960-luvulla ja ottamaan sen sijaan käyttöön
tarkoin määritelty käsite Kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen:
Haun kehittynyt sosialismi tulokset). Kommunismin rakentamista
Neuvostoliitto joka tapauksessa piti ohjelmansa keskeisenä kohtana aina
luhistumiseensa asti.
Itä-Euroopan maiden
ideologinen status oli hyvin merkittävästi vaatimattomampi: ne olivat sitoutuneet
rakentamaan vasta sosialismia ja sitten myöhemmin kehittynyttä sosialismia,
jollainen Neuvostoliitossa jo vallitsi.
Kujala selostaa
kyllä muun muassa Neuvostoliito ja DDR:n ideologisia kahnauksia sen takia, että
jälkimmäinen julkesi esittää omia käsityksiään sosialismista. Selostuksessa ei
kuitenkaan avata tuon asian varsinaista sisältöä, vaan käsitellään sitä vain
valtapoliittisena asiana.
Elämme nyt uutta
ideologioiden nousun aikaa. Sen ymmärtämiseksi meidän kannattaisi ottaa
vakavasti myös sellaisten ideologioiden historia, jotka aikanaan maineettomasti
romahtivat. Niin on historiassa aina käynyt ideologioille ja eiköhän niin
mahtane käydä myös monille niille nykyajan näkemyksille, joita nyt kohdellaan
niin itsestään selvinä.
Mitä Kujalan
kirjaan tulee, sen ansiot ovat, kuten sanottu, pikemmin valtapolitiikan ja sen
taloudellisten ja sotilaallisten muutosten analysoinnissa, kuin ideologian käsittelemisessä.
Näitä asioita käsittelevät
eivät voi ohittaa tätä kirjaa.
Tuo kirja lähtee heti tilaukseen.
VastaaPoistaMutta sitten hieman ohi aiheesta, mutta mieleeni tuli Jugoslavia.
Kun nykyään Itä-Euroopan sodanjälkeisen ajan perusmielikuva nuorisossa on Berliinin muuri ja piikkilanka, niin entä esimerkiksi jugot. Maa oli sosialistinen.
Titon käsissä täysin. Ja yhden puolueen, kommunistisen puolueen, mutta maan rajat olivat auki.
Jugoslaavit liikkuivat varsin vapaasti Euroopassa ja miljoonat kävivät töissä mm. Saksassa ja Ruotsissakin asti ja mitä ihmettä: palasivat aivan vapaaehtoisesti omaan maahansa, kun sen aika tuli ja tilillä oli länsivaluuttaa.
Junat kuljettivat edes takaisin siirtotyöläisiä lännen ja kommunistisen Jugoslavian välillä. "Loikkaamiseen" oli siis koko ajan täydet mahdollisuudet. Maa ei tyhjentynytkään sosialismipakolaisista.
Mites tämä? Unohdettu juttu. Ehkä siksi ettei sovi mielikuvaan sosialistisen ajan Itä-Euroopasta ja elämästä sosialistisessa valtiossa. Toki Jugoslavia ei ollut NL:n liittolainen, vaan omapäinen titolaisuudessaan, mutta yksipuoluejärjestelmä siellä kuitenkin valtaa tiukasti piti.
kr
En kannata siis sosialismia, en lainkaan, mutta jugososialismi, ja vapaaehtoinen sinne palaaminen siirtotyöläisten kohdalla, on mielenkiintoinen poikkeus pohtia.
Poistakr