Sokrateen puolustus

 

Syyhy ja hyve

 

Muuan lukija närkästyi Sokrateelle, joka oli torjunut sofistin argumentin onnellisuudesta. Tuo sofisti oli sanonut, että onnellisia ovat ne, joilla on paljon voimakkaita haluja ja mahdollisuus niitä toteuttaa. Sokrates totesi, että silloin onnellisin kai on kapinen koira, jolla on mahdollisuus mielin määrin raapia itseään.

Tämähän momaan aikaamme siirrettynä on frontaalihyökkäys koko länsimaiden vallitsevan arvojärjestelmän perusideaa vastaan. Valveutunut lukija esittää oman versionsa:

Ajatellaanpa nuorukaista, joka neitonsa kanssa viettää päivän ja yön. Himo ja rakkaus saa tyydytyksensä. Eikö se muka ole onnea. Nuorten onnea nyt ainakin. Muistatteko?
Haluammeko me Sokrateen tavoin kutsua näitä nuoria kapisiksi koiriksi?

Kuka mahtanee haluta? Itse en tunne sellaiseen kutsumusta. Huomaan kuitenkin, että tässä tapauksessa voimakkaat halut toteutuvat aivan tietynlaisessa yhteydessä. Aviansana on rakkaus, joka esimerkissä myös mainitaan.

Minäkin tulen tällaisen ääressä runolliseksi: tuollaisessa rkkaudellisessa yhtymisessä ihmisyys saavuttaa ehkä korkeimman huippunsa, yksilöllisyys häviää sen riemullisen tunteen edessä, että rakkauden kohde itse asiassa on sama kuin itse rakastajakin.

Ihr hoher Zweck zeigt deutlich an
Nichts Edlers sei, als Weib und Mann.
Mann und Weib, und Weib und Mann,
Reichen an die Gottheit an.

Näinhän asia esitetään Mozartin Taikahuilussa. Menepäs tuohon nyt tarjoamaan koiriasi ja syyhyjäsi! Häpeä hurskastelijoille, kyllä seksuaalinen nautinto on ylivertainen onnen lähde ja jopa välttämätön edellytys! Ksantipan aviomies ei kyllä kukaties ymmärtänyt siitä mitään.

Mutta jätetään nyt tuo rakkaus pois tuosta tapahtumasta. Entäpä jos kyseessä olisikin vain pelkkä purkautuminen aivan itsekkäistä syistä ja akti olisi maksettu? Tai ehkäpä se tapahtuisi jonkin valveutuneen feministin kanssa, joka tarkoin pitäisi huolen siitä, ettei partneri saa tapahtumasta enempää nautintoa kuin toinenkaan eikä siinä synny epätasa-arvoisia valta-asetelmia?

Eivät nuo jälkimmäiset variantitkaan sinänsä kai niin huonoja ole, että täysi pidättäytyminen olisi parempaa. Hätätilassa kelpaa huonompikin satama, sanovat merimiehet.

Suurta halua ja himoa voi kuitenkin kohdistua myös lapsiin tai himo voi olla luonteeltaan perverssiä ja saada tyydytyksensä vasta vakavassa partnerin vahingoittamisessa, jopa murhaamisessa. Himo on luultavasti noissakin tapauksissa ihan aitoa ja sen tuntijalla on pakonomainen tarve toteuttaa sitä.

Jos arvostamme tuota suurta himoa sellaisenaan, meidän olisi epäilemättä syytä järjestää myös perversseille tilaisuuksia toteuttaa itseään, samalla kuin toki suojelisimme mahdollisia uhreja.

Bertrand Russell katsoi, että maailmassa vallitsevan onnellisuuden (=halujen tyydytyksen) summa pitäisi pitää mahdollisimman korkeana. Sitä edesauttaisi vaikkapa se, että murhaajia ei hirtettäisi, vaan heidät eristettäisiin jonnekin kaukaiselle saarelle, jossa heille järjestettäisiin hyvät olot. Samaan aikaan kerrottaisiin suurelle yleisölle, että he kärsivät sietämättömiä tuskia.

Esimerkki lienee selittämättä selvä. Siinä on menty sofistin mukaan ja hyväksytty kaikki himot ja halut tasa-arvoisiksi. Alkeellinen rangaistusperiaate on saanut väistyä hyötyperiaatteen tieltä.

Suuria (into)himoja voi ihmisellä olla monta sorttia. Aina niiden toteuttamiseen pyritään pakonomaisesti ja se palkitsee ainakin hetkellisesti, tuskin koskaan pysyvästi.

Ajatelkaamme kovia huumeita. Kerrotaan, että ne antavat suuremman hurman kuin mikään normaalissa elämässä tunnettu asia. Väittääkö joku, ettei tuo tunne ole todellinen? Mitä muuta se voisi olla?

Sitten himoittuja voivat olla myös äärimmäiset elämykset, jotka aiheuttavat rajun adrenaliinipiikin. Esimerkiksi tietyntyyppinen narsistinen persoonallisuus ei pystykään saamaan tällaista tyydytystä normaalimmista asioista.

Basehypyt, suurriistan metsästys ja muu vastaava riskinottaminen on heidän lajinsa. Ehkä he sitten sen kautta saavuttavat onnen? Hemingway kirjoitti tähän liittyen novellinsa The Short Hapy Life of Francis Macomber. Onnihan siinä nimenomaan saavutettiin, joskin lyhyt.

Ja se kaikkein kovin juttuhan on sota. Konstantin Simonov on kirjoittanut, että suurimman mahdollisen onnen tunteen voi ihminen kokea vain tuhotessaan vihollisensa. Mitään vastaavaa ei voi kokea perhe-elämässä tai muissa rauhan töissä.

Mutta tässäkin oli kyseessä vain tunne. Onko se kylliksi? Miten kauas se voi antaa eväitä? Voimmeko sanoa tuollaisen tunteen kokenutta jo lopullisesti onnelliseksi?

Lyydian kuningas Kroisos luuli olevansa onnellinen ja kysyi viisaalta Solonilta, eikö tämä olut samaa mieltä. Solon ei ollut. Hänen mielestään vasta elämän kokonaisuus voisi antaa vastauksen kysymykseen. Tästä olen kirjoittanut niin usein, etten enää jaksa, mutta voivat sen halukkaan lukea. Itse asiassa suosittelen. (ks. Vihavainen: Haun solon tulokset).

Sokrateen mielestä onni oli hyveessä. Kuinka sattuikaan, että koko tuo sana on hävinnyt pois käytöstä. Sen sijaan meillä on tasa-arvoinen ihmiskunta, jonka jäsenistä ketään ei voida asettaa toisen yläpuolelle, sillä kaikilla on oma kykynsä nauttia, eikä toisen nautinto ole toista parempi.

Hyveen kanssa asiat ovat välttämättä konstikkaampia. (ks. Vihavainen: Haun hyve tulokset). Etymologisesti hyve, virtus, viittaa nimenomaan miehekkyyteen, mutta jokainen kai ymmärtää, että tässä tapauksessa asia koskee myös naisia, joiden hyve heidän yhteiskunnallisen roolinsa takia muotoutui yleensä toisen näköiseksi kuin miehen.

Joka tapauksessa hyveen saavuttaminen oli tie kestävään onneen. Onnella tarkoitettiin silloin ihmisen tulemista sellaiseksi, kuin hän parhaimmillaan voi tulla, edellytystensä puitteissa.

Antiikin kardinaalihyveet viisaus, oikeamielisyys, urhoollisuus ja kohtuullisuus saivat myöhemmin seurakseen kristilliset hyveet: uskon, toivon ja rakkauden.

Ihmisen kyky hyveeseen vaihtelee. Se riippuu pitkälti persoonallisuudesta, joka taas on sidoksissa yhteiskuntaan. Goethe tuli sanoneeksi:

Volk und Knecht und Überwinder,

Sie gestehn, zu jeder Zeit:

Höchstes Glück der Erdenkinder

Sei nur die Persönlichkeit.

Itse asiassa tämä sitaatti menettää alkuperäisen merkityksensä tällä tavoin yhteyksistään leikattuna, mutta siitä ei tässä sen enempää. Joka tapauksessa siis onni ja nimenomaan korkein onni liittyvät tämän mukaan persoonallisuuteen -ja sitä tietä hyveeseen, uskaltaa lukija päätellä.

Mutta tämä kaikki on nyt toivottomasti irti aikamme maailmasta. Nyt hyve on yleensä jonkinlaista muodollista käytöstä, joillekin se merkitsee poliittista korrektiutta, ehkäpä ympäristön ehdoilla laadittua ruokavaliota (!), toiselle elämyksiä, tarvittaessa jopa keinotekoisesti kiihdytettyjen himojen juhlaa…

Koko läntiselle maailmalle se on Forrest Gumpin loputonta juoksua, joka sovittaa hänen syntisyytensä. Se on pakonomaista ja loputonta. Onko se siis onnea?

Shit happens.