Hartolasta Helsinkiin

 

Tie sivistykseen

 

Arvi Kivimaa, Saari Tuulten sylissä. Otava 1938, 404 s.

 

Arvi Kivimaan nimi oli viime vuosisadan puolivälin ”vihaisille nuorille miehille” lähinnä kirosana, kuten kaikki muukin sellainen, mikä liittyi siihen Suomeen, jota joskus 1960-uvulla alettiin kutsua ensimmäiseksi tasavallaksi.

Kivimaa (1904-1984) oli syntyisin Hartolasta ja kävi koulunsa Heinolassa. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki teatterin piirissä ja oli muun muassa Kansallisteatterin johtajana 1950-1974.

Hän oli myös ahkera kirjoittaja ja tunnettiin etenkin runoilijana. Sitä paitsi hän oli aikansa mittapuilla melkoinen kosmopoliitti ja kulttuurimatkailija. Kivimaan aloitteesta alettiin viettää maailman teatteripäivää vuodesta 1961.

Kivimaa toimi vuosina 1932-1934 Greifswaldin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin lehtorina ja sai siis seurata Hitlerin valtaannousua aitopaikalla.

Hän julkaisi vuonna 1942 kirjan Eurooppalainen veljeskunta, joka oli myötäsukainen natsismille. Kansallissosialismin kannattajana häntä ei kuitenkaan voi aiempien kirjojensa perusteella pitää (vrt. Vihavainen: Haun kivimaa tulokset) ja hän oli myös vuosina 1936-1937 kirjailijoiden vapautta ajavan Suomen PEN-klubin puheenjohtaja.

Kirjoittajan tausta on oleellinen asia hänen tuotantonsa ymmärtämisen kannalta. Pelkkä kirjoen käsittäminen ”tekstinä” edustaa vain osaltaan  sitä humanioran primitiivistymistä, josta Richard Pipes puhui historian osalta.

Tämän kirjan päähenkilö edustaa ensimmäisen polven sivistyneistöä ja käy oppikoulun ja kokee kansalaissodan kovasti Heinolaa muistuttavassa kaupungissa. Hän on vauraanpuoleisen talon ainoa poika, mutta lähtee opintielle. Se on epäuskottavaa, mutta näin on hänen nuorena kuollut sivistystahtoinen isänsä kirjoittajan mukaan halunnut.

Pojan nimeksi pannaan Leo. Miksi näin tapahtui? Itse olisin ilman muuta veikannut esikuvaksi Leo Tolstoita, jonka ääriradikaaleja pamfletteja Suomessakin tuolloin inonnolla luettiin. Mutta ei: tässä tapauksessa innoituksen on antanut Leo Mechelin, merkittävä oikeustaistelija, jota ehkä kuitenkin saattoi pitää hieman kuivakkaana lakimiestyyppinä.

Joka tapauksessa sivistyksen arvon ymmärsi valistunut talonpoika hyvin: Suomen oli kasvatettava omaa sivistyneistöä, sen oli sivistyttävä, ettei suuri itäinen naapuri nielaisisi sitä. Tämä vaara oli konkreettinen.

Kirjat eivät olleet isällekään vieraita. Niistä mainitaan Lindeqvistin Suomen historia, Topeliuksen Luonnonkirja, Ahon Lastuja, Bangin Euroopan sivistyshistoria, Eino Leinon Sata ja yksi laulua ja iso, sanomalehtipaperille painettu kuvitettu teos, jona nimi on Feodora.

Jälkimmäinen on kyllä epäilyttävä, se on jännitysromaani tsaarivallan Venäjältä, missä kirja oli kielletty, koska se esitteli venäläisen ylhäisön rappeutunutta elämää. Sen kirjan lukemisen isä oli keskeyttänyt itsepuolustussyistä, sillä siitä huokui synnillisen ja vaarallisesti kiehtovan maailman henkeä, joka oli huumannut kuin salaperäinen myrkky..

Saksasta tuli maailmansodan sytyttyä suomalaisten kansallisten toiveiden kohde ja Hindenburgista heidän sankarinsa, kuten amiraali Togo oli ollut aikoinaan.

Tässä oli jotakin uutta.  Nuorisolle saksalainen mies oli merkinnyt lähinnä tylsää kauppamiestyyppiä tai ilotonta, jäykkää ja mahtipontista preussilaista upseeria. Paljon paremmin he sen sijaan tunsivat englantilaisen miestyypin. Kaikki olivat lukeneet Kiplingin, Dickensin ja Chestertonin kirjoja.

He ihailivat englantilaisten siirtomaasotilaiden urheutta, älykkyyttä ja huumorintajua. Kasvavien poikien intomieliseen tapaan he kuvitelmissaan liioittelivat englantilaisten gentlemannihyveitä ja kuvittelivat maailman täydellisimpien miesten asuvan Brittein saarilla.

Sivumennen sanoen: toisin kuin joskus näkee kuviteltavan, anglosaksinen populaarikulttuuri oli Suomessakin ylivoimaisessa asemassa maailmansotien välisenä aikana, kuten Olli Jalonen on tutkimuksessaan Kansa kulttuurien virroissa osoittanut. Saksalla oli tällä alalla kovin vähän tarjottavaa.

Mutta lapset kasvavat ja ikuistuvat. Poika lukee ylioppilaaksi ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä. Nuoren opiskelijan saapumista Helsinkiin on kirjallisuudessa kuvattu ilmeisesti jo kymmeniä kertoja, mutta ei se turha teema ole. Tässäkin tapauksessa kuvaus perustunee omakohtaisiin kokemuksiin.

Tuo aikanaan niin paljon huomiota ja levottomuuttakin herättänyt ylioppilaiden tulva oli alkanut. Suomenkielinen opiskelija, joka vielä äskettäin oli ollut seurapiirien kiinnostuksen kohteena, ei ollut enää mitään.

Vanhan kaksikielisen sivistyneistö piirissä käytiin luontevasti Pariisissa, tilattiin ranskalaisia lehtiä ja keskusteltiin uusista musiikkitapahtumista, joita Helsingissä edusti muun muassa kuuluisa viulisti ja  juutalainen aktivisti Bronislaw Huberman.

Helsinki oli hyvin historiaton ja vahvasti amerikkalainen kaupunki, jossa Töölön uusi kaupunginosa symbolisoi ajan uutta henkeä. Talonpoikaiseen ensimmäisen sukupolven sivistyneistön edustajaan se joka tapauksessa teki ahdistavan vaikutuksen. Hän tunsi kaikkialla itsensä kömpelöksi, eikä kuulunut oikein mihinkään kansantyhmään.

Vanhaa kaksikielistä sivistyneistöä edustavan, mutta suomenmielisen perheen tyttö roihautti pojan tunteet liekkeihin, mutta sellainen romanssi päättyyiennen kuin on alkanutkaan.

Tuo miljöö taisi olla liian vieras, korkean muurin takana, vaikka perheen poka olikin kiivas suursuomalainen. Poika kuitenkin ymmärsi, että tärkeintä oli nyt elinkeinojen kehittäminen, jolla kulttuuri sitten saattoi kasvaa.

Hänen mielestään Suomen piti harjoittaa mitä aktiivisinta ja voimakkainta sosiaalipolitiikkaa, jotta Suur-Suomen reaaliset edellytykset tällä tavoin luotaisiin. ”Työväenkysymys oli myönteisesti ratkaistava”. Kansanyhteyden tietoisuus oli luotava.

Tämä epäilemättä haiskahtaa aikansa muodikkaalta fasismilta, mutta toki kertoo vain yhden roolihenkilön ajatusmaailmasta, johon ei sen enempää palata.

Sisaren mukaan veli oli tietysti utopisti mutta ei sulkenut silmiään eräiltä tärkeiltä tosiasioilta. Sitä paitsi veli uskoi ja oli elämänmyönteinen. Hän ei sairastanut neuroosia, joka oli ajan muotitauti.

”Saari tuulten sylissä” on sointuva nimi kirjalle, mutta ei sovi lainkaan tämän kirjan nimeksi. Alussa tosin on saari ja sen raivaaja, mutta kirjoittaja tappaa hänet jo alkumetreillä. Saari ei päähenkilön elämässä näyttele mitään osaa.

Saareen palataan vain kirjan lopussa aasinsillan kautta ja on outoa, että päähenkilölle se tuntuukin yllättäen olevan jonkinlainen elämän keskeinen kiinnekohta. Olisin mieluummin kuullut siitä, miten aloitteleva lääkäri nyt näki asemansa yhteiskunnassa ja millaisia olivat hänen kansalliset ja intellektuaaliset pyrkimyksensä. Ajan hengestä ja muodeista on kirjassa kiinnostavia mainintoja, jotka ovat sitäkin arvokkaampia, kun ne esitetään vain taustana.