Suomalaisia Euroopassa

 

Talonpoikaiskreivejä?

 

Herman Lindqvistin kirjassa Axel von Fersen kerrotaan Venäjän Ranskan-lähettiläästä, kreivi  Johan Mathias von Simolinista, joka auttoi Ferseniä kuningasperheen paon järjestelyissä hommaamalla venäläiset passit. Siitä enemmän toiste.

Simolin oli suomalaista sukua, Tallinnan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoheran poika, jonka sukujuuret johtivat Turkuun, missä hän oli vuonna 1720 syntynytkin. Sieltä mainitsee wikipedia varhaisen suvun jäsenen porvari Matts Martinpoika Simolan, joten on syytä katsoa, että suvun tausta on suomalainen.

Tämä ei estä venäläistä wikipediaa puhumasta Baltian saksalaisesta vapaaherrallisesta suvusta, joka johti polveutumisensa transilvanialaisesta Bathory-suvusta. Tuo mainittu Johan Mathias Simolin sai paronin arvon Puolan kuninkaalta vuonna 1776.

Lindqvist mainitsee, että hän olisi saanut myös kreivin arvon Saksan keisarilta, mutta wikipedian viittaamat hakuteokset eivät tunne tätä asiaa. Sukuseura tietänee paremmin.

Kun Viro joutui Venäjän alaisuuteen, tuli monelle valistuneen säädyn jäsenelle mahdollisuus päästä herrahissiin ja korkeallekin Pietari Suuren luoman rankijärjestelmän puitteissa. Periaatteessahan siinä ylenemisen ratkaisi oma osoitettu kyvykkyys, eivätkä esi-isien saavutukset.

 Systeemi oli siis periaatteessa hyvin rationaalinen, etten sanoisi edistyksellinen. Käytäntöhän sitten tuppaa aina olemaan hieman erilainen, etenkin Venäjällä.

Rankisysteemiä on kuitenkin epäilemättä kiitettävä myös siitä, että 1700-luvulla nousi Venäjän ulkoasiain hallinnon ylimpiin virkoihin myös kaksi Vanhan Suomen Alopaeus (venäjäksi Alopeus) -pappissuvun jäsentä, David ja Magnus, joista edellinen sai myös puolalaisen kreivin arvon.

Näiden veljesten erittäin kiinnostavasta urasta on kirjoittanut heidän sukulaisensa Erik Tuomas-Kettunen, joka oli vuorineuvos ja kuului Kekkosen ajan Suomen suuriin ja näkyviin vaikuttajiin.

Tuo nimi Tuomas-Kettunen oli otettu siksi, että suvun (ja siis myös noiden diplomaattiveljesten) ensimmäinen tunnettu kantaisä oli nimeltään Tuomas Kettunen Kerimäeltä.

Koska Kettunen (olkoon sitten vaikka muodossa Kettuin) ei aikanaan kuulostanut oikein komealta, muutti muuan suvun jäsen sen muotoon Kettunius. Kyseessä oli siis latinalaistaminen ja sillä tavalla syntyneitä nimiä tapaa maassamme yhä varsin paljon.

Koska tämäkin muoto saattoi paremmissa piireissä olla vielä vähän kummallisesti kalskahtava, käännettiin kantasana sitten kreikaksi ja uusi muoto oli tuo Alopaeus (kr. alopeks -kettu).

Suvussa on monta haaraa, ja muuan niistä otti nimekseen Nordeswan ja toinen Norrgren. Kettusista oltiin siis jo aika kaukana, vaikka geenit olivatkin heiltä peräisin.

Kun Suomalaisuuden liitto vuosina 1906 ja 1935 järjesti suuria nimien suomalaistamistalkoita, esitettiin perusteluina myös se tosiasia, että monet ruotsalaisnimiset suvut olivat itse asiassa aina tai ainakin joskus menneisyydessä ollet suomenkielisiä.

Tällaisen tarinanhan myös Topelius esittää Välskärin kertomuksissa Bertelskiöldien suvusta, jonka kantaisä oli vanha Aaron Perttilä, joka vastusti aatelisvaltaa ja katsoi, että hyvään hallintoon kuuluvat vain talonpoika ja kuningas. Ne herrat siinä välissä olivat tarpeeton ja vahingollinen lisä. Suvun jäsenen aatelointi ei ollut askel parempaan, vaan huonompaan suuntaan.

Vastaavasti rajakarjalaiset suvut olivat saaneet venäläisen asun vasta melko myöhään eivätkä niiden jäsenet useinkaan olleet koskaan puhuneet tai edes osanneet puhua venäjää. Niiden suomalaistaminen merkitsi siis ainoastaan niiden palauttamista alkuperäiseen mutonsa.

Useinhan asia näin olikin, vaikkei suinkaan aina. Nimenmuutoilla oli niin suuri vaikutus, että se, joka lukee 1800-luvun dokumentteja ja sen jälkeen 1900-luvun vastaavia, saattaa ihmetellä, onko tässä tapahtunut väestönvaihto. No, silloin kyllä tyydyttiin vaihtamaan vain nimiä.

Suomalaisten sukujen edustajia siis joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta nousi hyvinkin korkealle sekä Ruotsin että Venäjän valtakunnassa. Se oli kuitenkin vaikea tie, sillä Suomea hallittiin kielellä, jota vain noin 15 prosenttia puhui äidinkielenään.

Suurin osa ruotsinkielisistä oli samanlaisia talonpoikia kuin suomenkielisetkin, joten tilanne oli toinen kuin Baltian maissa, jonne ei saksalaista talonpikastoa koskaan muuttanut. Siellä rahvaan ja herrojen raja oli myös kieliraja.

Kun suomen kieli ei vielä kuulunut niin sanottuihin sivistyskieliin, oli  yhteiskunnallisen nousun edellytyksenä aina jonkin toisen kielen hallinta. Käytännössä se tarkoitti ainakin ruotsin osaamista, asuttiinpa sitten Venäjän hallitsemassa Vanhassa Suomessa tai Ruotsin Suomessa.

Mieleen kuitenkin tulee, mahtoiko yleneminen virkaportaikossa olla 1700-luvulla suomalaiselle jopa helpompaa Venäjällä kuin Ruotsissa. Ehkäpä ainakin vapaaherran ja kreivin arvojen saanti oli helpompaa, olkoonkin, ettei puolalaista arvoa välttämättä kunnioitettu Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella.