Kansakunnat ja niiden alueet
Sosiologia on hyvä ja tarpeellinen
tiede. Se on jopa niin merkittävä, että se aikoinaan Neuvostoliitossa
kiellettiin, koska se saattoi helposti antaa aivan vääränlaisia tuloksia
ideologisesti tärkeisiin kysymyksiin.
Tämä oli lähinnä 1950-luvulla,
jolloin sosiologia Neuvostoliitossa miellettiin ennen muuta mielipiteiden tutkimiseksi.
Kuten meikäläiset sosiologit ovat
todenneet, tällä tieteellä oli meilläkin hyvin suuri merkitys, se kun tuli
radikaalien merkittävimmäksi aseeksi, kun se syrjäytti historiallisen
selityksen mukanaan kantaman rationalisaation ja nosti sen tilalle korrelaatiot.
Niiden mahdollinen kausaalinen arvo
toki oli aina erikseen todistettava, mutta joka tapauksessa ne jo sellaisenaan
toivat mukanaan kysymyksiä, joiden ratkaiseminen näytti edellyttävän radikaalia
politiikkaa.
Historia miellettiin menneisyyden
tutkimiseksi ja 1960-luvulla oli jo liikkeellä mielialaa, jonka mukaan sen
voisi kokonaan lopettaa tai ainakin riistää siltä se tieteellisyyden status,
jota se monessa tapauksessa itselleen vaati.
Kun oli siirrytty ajasta
riippumattomiin malleihin, voitiin lakata tuijottamasta menneisyyteen, jota
sopi toki yhä käyttää esimerkkivarastona ihmiskunnan menneen typeryyden ja primitiivisyyden
osoittamiseksi.
Uusi aika toi sen sijaan mukanaan
aivan uudet kysymykset ja vastaukset, joita kannatti hakea niin sanotusti puhtaalta
pöydältä. Menneisyyden ajatuskummitukset, sellaiset kuin kansakunta, oli syytä
unohtaa.
Mitä lisäarvoa ne itse asiassa
voisivatkaan tuoda sille rationaaliselle tulevaisuudelle, jota nyt oltiin
viimeinkin rakentamassa?
Tällaiselle mentaliteetille oli
tilausta. Yhteiskunnallinen murros oli niin nopea ja voimakas, ettei vanhalla
kulttuurilla, joka oli palvellut pääosin talonpoikaista, alkeellista pientuotantoa,
ollut enää mitään käyttöä uudessa, urbaanissa maailmassa.
Sosiaalinen murros Suomessa kuului
maailman suurimpiin ja nopeimpiin ja tapahtui pääosin suurten ikäluokkien
elinaikana. Siihen kuuluivat suuri muutto, yhtenäiskulttuurin hajoaminen,
koulutuksen räjähdysmäinen nousu ja niiden mukana normittomuuden tila, anomia.
Sitä paikkaamaan saatiin kuin
tilauksesta primitiivinen marxilais-leniniläinen ideologia, joka oli itse asiassa
aidosti 1800-luvun tuote, mutta sattuneesta syistä kelpasi meillä autoritaarisuutensa
ansiosta kai niin erinomaisesti nuorison aktiivisimmalle osalle. Sille ei kyllä
muutakaan ollut tarjolla.
Sittemmin sosiologia on suistunut
jalustaltaan, mutta kulttuurin vitkan takia monet 1950-60-lukujen perusasiat
jatkavat yhä kulttuurimme pohjalla. Avantgarde on nyt omaksunut intersektionaalisuuden
ja woken tapaisia ilmenemismuotoja.
Älyllinen taso ei ole noussut, vaan
romahtanut Anna Kontulan merkittävän arvion mukaan. Tässä asiassa olen
taipuvainen olemaan hänen kanssaan samaa mieltä.
Irrationalismi ja infantiilisuus
ovat palanneet voimalla ja ne, kuten aikoinaan uskonto tai omalla tavallaan
myös marxismi-leninismi, ovat immuuneja rationaaliselle kritiikille.
Suurten ikäluokkien kulttuuriseen
perintöön kuuluu, että nationalismia pidetään takapajuisuutena ja se torjutaan
kokonaan ilman sen kummempaa ajattelua. Sellaisia käsitteitä kuin kansakunta ei
pidetä edes tutkimisen arvoisina, ainakaan, mikäli kysymys on suomalaisuudesta.
Muutos lienee jo ilmassa, mikä voi
liittyä siihen, että nationalismista on entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan
alueella tullut vaikuttavin tämän ajan ideologia. Meille asti tämä uusi
suuntaus on tullut vasta tipoittain.
En tiedä, miten paljon asiaa on syytä
valittaa, kun nationalismi saattaa helposti muuttua myös järjettömäksi
chauvinismiksi, mikäli suuren yleisön arvostelukyky ja mielipidejohtajien
typeryys ja häikäilemättömyys edustavat sellaista tasoa, kuin nykyään.
Koska asia ja erityisesti kysymys
kansakunnan olemassaolosta ja valtion rajlista ovat taas suurpolitiikasa kovin
ajankohtaisia, pistän tähän uusintana hieman vanhempaa pohdintaa kansakunnan ja
nationalismin merkityksestä ja niiden asemasta Suomen kannalta vielä aivan
hetki sitten.
maanantai 26. marraskuuta 2018
Nationalismin ontologiaa
Bolševikkien VIII puoluekokouksessa
vuonna 1919 Lenin tokaisi muutamalle ultravasemmistolaiselle, että olisi
pelkkää tyhjää puhetta kieltäytyä tunnustamasta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa
sen sijaan vain työtätekevät joukot. Se, mikä on olemassa pakottaa tunnustamaan
itsensä.
Aikaansa seuraavan nykyisen
postmodernistin mielestä Leninin puhe taas oli hölynpölyä. Mitään kansakuntaa
ei tietenkään ole olemassa, ellei niin haluta olettaa. Kyse on sosiaalisesta
konstruktiosta, joka häviää sen siliän tien, kun dekonstruktion mestarit
tarttuvat toimeensa ja tekevät selvää siitäkin aivokummituksesta.
Kansakunnan todentaminen voidaan
tietenkin operationalisoida ja asettaa tietyt kriteerit sellaiselle
ihmispopulaatiolle, jota voidaan kutsua kansakunnaksi, latinaksi natio.
Näinhän teki Stalin, joka
edellytti, että ihmisjoukon, ollakseen kansakunta, piti omata tiettyjä
ominaisuuksia, mukaan lukien oma kansallinen alue, kieli ja myös kansanluonne.
Esimerkiksi juutalaiset eivät
olleet kansakunta, sillä heiltä puuttui oma kansallinen alue, katsoi Stalin ja
päätti sitten lahjoittaa heille sellaisen. Se on nimeltään Birobidžan ja löytyy
Venäjän Kaukoidästä.
Monet muutkaan kansalliset ryhmät
eivät täyttäneet kansakunnan kriteereitä, sillä kansakunta oli pitkälle
kehittyneen taloudellis-sosiaalisen alarakenteen ilmentymä. Kapitalismi kehitti
sellaisia.
Kansanryhmät, jotka eivät olleet
kehityksessään saavuttaneet kapitalismin astetta, saivat Neuvostoliiton oloissa
tyytyä statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa vähäisempiin kansallisiin
instituutioihin. Toisin kuin edellisissä, niissä ei omalla kielellä voinut
esimerkiksi opiskella korkeakoulussa. Jossakinhan se mahdollisuuksien rajakin
kulkee.
Pienet, saati nyt pikkuruiset
kansalliset yhteisöt eivät myöskään tietysti olleet tasa-arvoisia suurten ja
jopa valtavien neuvostotasavaltojen kanssa. Ne nauttivat sen sijaan
kulttuuriautonomiaa kansallisilla alueilla, autonomisissa tasavalloissa tai kansallisissa
piirikunnissa. Olikohan niillä edes oikeutta erota Neuvostoliitosta? Eipä
tietenkään.
Eihän noilla kansallista statusta
määrittävillä lakipykälillä useinkaan ollut sen kummempaa käytännön merkitystä
ennen Neuvostoliiton hajoamista, mutta sitten ne mullistivatkin koko
poliittisen kartan.
Kaikki neuvostotasavallat lähtivät
omille teilleen, Neuvostoliittohan oli ollut nimenomaan niiden muodostama
valtiollinen yhteisö.
Mikäli vanha kuvernementtijako sen
sijaan olisi aikoinaan säilytetty, olisi kaikki varmasti käynyt aivan toisin.
Statukseltaan sosialistista
neuvostotasavaltaa alemmat autonomiat, kuten Karjala, eivät irtautuneet
Venäjästä, sillä Venäjä ei hajonnut. Ei sittenkään, vaikka sitä vielä vesi
kielellä monella taholla odotettiin kautta 1990-luvun.
Joka tapauksessa valtioilla näyttää
olevan kummallinen taipumus pitää kiinni alueestaan, siis sen eheydestä.
Tämänhän me näemme vaikkapa Espanjan, Italian ja Ison Britannian
tämänpäiväisistä esimerkeistä.
Ja aikoinaan jopa USA:n
pohjoisvaltiot aloittivat mieluummin verisen sodan kuin sallivat Konfederaatin
itsenäistyä. Ja onhan näitä esimerkkejä.
Mutta onko kansakuntia sittenkään
oikeasti olemassa ja jos on niin miksi? Onko niitä aina ollut?
Toki niiden synty nykyaikaisessa
mielessä sijoittuu enimmäkseen 1800-luvulle, jolloin kansat pystyttiin
lukutaidon leviämisen myötä aatteellisesti mobilisoimaan. Siihenhän tuo
tunnettu Benedict Andersonin letkautus kuvitelluista yhteisöistä liittyy.
Mutta oliko kansakuntia lainkaan
olemassa ennen kapitalismia, ennen lukutaidon yleistymistä ja
kansallisuusaatetta ja ellei ollut, niin mitä se merkitsi?
Ellei niitä ollut, eivät venäläiset
ainakaan siis sortaneet Puolan kansakuntaa, espanjalaiset Hollannin tai
englantilaiset Irlannin. Ei voida sanoa, ettei sorto olisi ollut kansallista,
mutta pitäisikö sanoa, ettei se ollut kansakunnallista? Todellisena se varmaan
kuitenkin koettiin.
Itse epäilen suuresti, että
kansallista sortoa on ollut iät ja ajat ja että siitä ovat kärsineet niin
pienet kuin suuret ryhmät ja erityisesti ne, joissa nationalismi on ollut
heikkoa. Nationalismi, joka pyrki kokoamaan kansakunnat samaan valtioon, oli suuri
vapautusliike nimenomaan kansallista sortoa ja muuta alennustilaa vastaan.
Epäilemättä myös Neuvostoliitossa
oli tarkoituksena tykkänään lopettaa kansallinen sorto ja tässäkin asiassa
siellä myös lienee saatu yhtä jos toistakin positiivista aikaan, vaikka
myönteiset piirteet helposti hukkuvat kielteisten alle ja ne saatetaan kokonaan
kieltääkin. Näinhän on tapahtunut myös esimerkiksi Saksan historiassa.
Suomen asema Venäjän imperiumissa
antoi hyvät mahdollisuudet suomalaiselle nationalismille ja aikaan saatiin
vaikuttavia tuloksia, kuten myös Leninin oli todettava, mutta mikä oli
sittemmin suomalaisten tilanne neuvostoimperiumin kannalta?
Jokaisella Neuvostoliiton kansalla
tuli olla oma kansallinen nimikkoalueensa, joka kansakuntien kohdalla oli
neuvostotasavalta, alemmalla kehitystasolla olevilla kansallisilla ryhmillä se
oli autonominen tasavalta, sen alapuolella olivat sitten kansalliset alueet ja
kansalliset piirikunnat.
On huomattava, ettei
Neuvostoliitossa ollut mahdollista muodostaa kansallista neuvostotasavaltaa,
mikäli kilpaileva saman kansakunnan valtio jo oli olemassa Neuvostoliiton
ulkopuolella. Suomalainen kansakunta olisi siis sopinut joko omaksi
neuvostotasavallakseen tai sitten itsenäiseksi tasavallaksi.
Tertium non datur. Tai tässä
vaikka иного не дано, jos kerran herrastella pitää
ulkomaankielisillä fraaseilla. Tosin vielä 1930-luvun loppupuolen
suursiivoukseen saakka oli olemassa kansallisia kyläneuvostoja ja jopa rajoneja.
Esimerkiksi Kuivaisten piiri Inkerissä. Mutta neuvostotasavalta oli sentään
vielä ihan toinen juttu.
Neuvostojen maassa oli esimerkiksi
pari miljoonaa enemmän tai vähemmän saksalaista saksalaista, lähinnä
1700-luvulla muuttaneiden jälkeläisiä, mutta heillä oli vain autonominen
neuvostotasavalta Venäjän federaation alaisuudessa. Aluksi se oli nimeltään ajan
sosialistisia haihatuksia kuvastaen työkommuuni (trudovaja kommuna).
Työkommuuniksi (suom. työkansan
kommuuni) nimitetty hallintoalue perustettiin myös Itä-Karjalaan vuonna
1920. Kolmen vuoden päästä sen nimeksi tuli Karjalan autonominen
neuvostotasavalta, siis Venäjän federatiivisen sosialistisen neuvostotasavallan
osana.
Tämän alueen nimikkokansallisuus
olivat karjalaiset. Sattuneesta syystä heidän kansalliseksi kielekseen tuli
suomi, koska karjala tulkittiin siellä suomen murteeksi.
Kuten tunnettua, tämä
suomalaisuuskausi sai kaamean lopun vuosina 1937-1938, jolloin ”väärää”
kansallisuutta olevat suomalaiset niin sanotusti likvidoitiin. Samalla
vaihdettiin suomen kieli karjalaan.
Mutta sitten tapahtui parin vuoden
kuluttua aivan ennenkuulumattomia mullistuksia, jotka koskivat sekä
tieteellistä kansallisuuspolitiikkaa, kielitiedettä että tavallisten ihmisten
tavallista elämää. Niin karjalaisuus kuin suomalaisuuskin kuviteltiin perin
juurin uudelleen, Andersonin termiä käyttääkseni.
Meillä on ollut tapana mieltää
aivan väärällä tavalla se, mitä talvisodassa tai paremminkin sen yhteydessä
tapahtui.
Meillä ymmärrettiin aivan oikein,
että Neuvostoliitto aikoi neuvottelujen päätyttyä ratkaista Suomea koskevan
niin sanotusti geopoliittisen ongelmansa voimakeinoin, sodalla. Tämä ymmärrys
seurasi pian ensimmäisten pommien pudottua ja viimeistään muutaman seuraavan
päivän aikana.
Naapurilla ei ollut mitään
kiinnostusta sotatoimien lopettamiseen, vaan tarkoitus oli tulla Helsinkiin
uuden hallituksen kanssa.
Se oli kansallisuudeltaan täysin
suomalainen hallitus täydennettynä yhdellä karjalaisella (Prokopjev, jonka nimi
muutettiin Prokkoseksi).
Tämä hallitus teki välittömästi
sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja otti siltä vastaan huikean lahjan: Karjalan
autonomisen neuvostotasavallan kansallisuudeltaan karjalaiset osat.
Siinä siis muodostettiin tuo
nuorison touhuama Suur-Suomi. Parasta kaikessa oli, ettei kyseessä ollut mikään
lupaus, vaan sopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen.
Tuo historiallinen kuva allekirjoitustilaisuudesta onkin kaikille tuttu.
Mutta sopimus oli vielä
ratifioitava Helsingissä ”mahdollisimman pian”.
Siitä on jo aikaa vierähtänyt ja
taitaa olla niin, että sen, mikä tässä maailmassa on mahdollista, määräävät
useinkin vallan muut asiat kuin diktaattorin tahto. Näin on ainakin joissakin
tapauksissa, myös tässä.
Ihminen päättää, Jumala säätää,
sanoo suomalainen sananlasku. Человек предполагает,
а Бог располагает, toteaa venäläinen saman asian.
Mistä kaikesta me mahdoimmekaan
jäädä paitsi, kun suhtauduimme tuohon historiassa ainutlaatuiseen lahjoitukseen
niin nuivasti kuin tapahtui?
Se on kiinnostava kysymys, johon ei
ole eikä voi olla selvää vastausta, todennäköisyyksiin perustuvia arvauksia
kyllä. Neuvostotasavallan status meitä ei olisi ainakaan välittömästi
odottanut. Mutta eihän se heti tullut myöskään Viron ja Baltian maiden osaksi.
Mutta kun kaikki sitten kävikin
vastoin odotuksia, syntyi todellinen khimaira: Karjalais-suomalainen
sosialistinen neuvostotasavalta. Sen rinnalla jatkoi olemassaoloaan
porvarillinen Suomen tasavalta, jossa asusteli suomalainen kansakunta ja
kehitteli nationalismiaan ajan tarjoamien niukkojen mahdollisuuksien
puitteissa.
Proletaarinen internationalismi oli
sen väestön pääosalle aivan vieras ajatus, mutta reaalipolitiikka sen sijaan
alkoi saavuttaa yhä suurempaa suosiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.