Siperian lakeus on laaja

 

Siperiaa oppimassa

 

J.G. Granö, Siperian suomalaiset siirtolat. Helsinki 2006 (Aikakauslehti Fennia 1905), 85 s.

”Siperia opettaa” on tietääkseni repliikki filmistä Dersu Uzala, joka kertoo alkuasukasmetsästäjästä, joka on oppinut lukemaan luontoa ja pärjää Kaukoidän ankarissa oloissa Amurinmaalla, joka nyt oikeastaan ei ole Siperiaa, mutta mitäpä siitä.

Tämän artikkelin kirjoittaja oli suomalainen maantieteilijä, joka toimi professorina Turun ja Tarton yliopistoissa ja teki tutkimusmatkoja Siperiaan. Ensimmäistä kertaa hän kävi siellä jo opiskeluaikoinaan, kun hänen isänsä toimi siellä pappina.

Tässä artikkelissa kerrotaan Siperian suomalaisista siirtokunnista, jotka yleensä sijaitsivat virolaisten ja latvialaisten naapureina, mikä helpotti luterilaisen uskonnon harjoittamista. Tosin pappi näyttää ainakin jossakin käyneen harvakseltaan, noin kerran vuodessa.

Suomalaisia Siperiassa oli ollut jo 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä pidetiin Suuren Pohjan sodan sotavankeja (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset ).

Myöhemmin autonomian aikana sinne alettiin karkottaa rikoksentekijöitä, sen sijaan, että heidät olisi teloitettu. Jotkut pyysivät itsekin päästä sinne. ”Kuin kirous kaikuu Venäjällä, sinun nimesi Siperia” lausui joku runoilija, jonka nimeä en muista. Mutta asuihan siellä miljoonia ihmisiä myös vapaaehtoisesti.

Siperia on tunnetusti laaja ja Mercatorin projektio, jonka kautta me yleisesti sitä tarkastelemme, tekee sen vielä todellista monin verroin laajemmaksi. Joka tapauksessa sieltä löytyy paikkoja, joissa ihmisen on hyvä asua ja lisäksi runsaasti sellaisia, joissa elämä on jo pelkkien luonnonolojen vuoksi yhtä helvettiä.

Mannerilmasto aiheuttaa sen, että kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä ja ilma yleensä on kuivaa, mikä kyllä auttaa kestämään suuria lämpötilanvaihteluita.

Joka tapauksessa niitäkään ihmisiä, joita Siperiaan lähetettiin rangaistumielessä, ei suinkaan aina toimitettu kaikkein pahimpiin paikkoihin, vaan he saattoivat elää varsin mukavastikin. Sellaisesta elämästähän saattoivat kertoa niin V.I. Uljanov kuin Ukko-Pekka Svinhufvud.

Omaa luokkaansa oli sitten pakkotyövankeus, katorga. siellä työskenneltiin kaivoksissa, joskus kahleissakin ja elämä ei yleensä muodostunut kovin pitkäksi. Pakkotyövangin paosta kertoo suosittu laulu ”Slavnoje more, svjaštšennyj Baikal” (Bing-videot ).

Vankeja pääsi aina silloin tällöin karkailemaan ja he olivat todella vaarallinen aines, jota ei kannattanut tavata keskellä taigaa. Dostojevskin Fedka katoržnyi symbolisoi täysin eläimellistynyttä ihmispetoa.

Toisaalta elämä Siperiasa saattoi karkotetuilla olla hyvääkin, riippuen suhteista kuvernööriin. Mikäli kyseessä oli joku ylhäisöön kuluva suvun musta lammas, joka oli erehtynyt politikoimaan, hän saattoi saada hyvänkin kohtelun ja päästä suorastaan seurapiireihin.

Mutta suomalaiset, kuten virolaiset ja latvialaiset olivat tavallisia talonpoikia, joiden hellittelyyn ei ollut mitään syytä. Osa heistä oli kyllä lähtenyt pitkälle matkalleen vapaaehtoisesti. Näin esimerkiksi ryhmä virolaisia 1800-luvun alussa. Maaorjuus oli käynyt heille sietämättömäksi ja sitähän Siperiassa ei ollut, joten he pyysivät päästä sinne, mikä monen mutkan jälkeen onnistuikin.

Siperiaan pyysivät päästä myös jotkut inkeriläiset ja sittemmin sinne alettiin lähettää pahimpia rikoksentekijöitä. Se tapahtui suomalaisten viranomaisten pyynnöstä. Tästä, kuten yleensäkin Siperian suomalaisista on perusteellisesti kirjoittanut Alpo Juntunen väitöskirjassaan, joka on osa vankeinhoitolaitoksen historiaa, mutta tässä blogissa koskettelen vain Granön artikkelia.

Lyhyesti sanoen, suomalaisten siirtoloita oli useita ja aluksi asetuttiin Länsi-Siperiaan. Myöhemmin sieltä siirryttiin myös itään, jossa rangaistusvankeja oli pakkotyössä kaivoksissa.

Granön kirjoittaessa artikkelinsa oli suomalaisia siirtoloita kuusi ja niissä asukkaita yhteensä 1354. He olivat enimmäkseen vapaita, mutta ”Suomesta lähetettyjä pahantekijöitä” laskettiin erikseen olevan 141 miestä ja 51 naista. Yhteensä 192 henkeä.

Nuo pahantekijät olivat yleensä levotonta ja vahingollista ainesta, joka sai aikaan vaaraa ja epäjärjestystä eikä pysynyt paikoillaan. Osittain heistä oli kuitenkin kehkeytynyt mitä kunnollisimpia yksilöitä, toteaa kirjoittaja ja paheksuu sitä, ettei entisestä vangista voinut tulla julkisen toimen haltijaa.

 Asuinpaikat olivat yleensäkin aika hyviä ja usein suosivat karjanhoitoa siten, että kosteikoissa oli mielin määrin eläimille sopivaa heinää. Taloa kohti oli eräässä kylässä keskimäärin puolentoistakymmentä päätä sarvikarjaa ja useita hevosia. Maata sen sijaan viljeltiin vain nimeksi. Vain joissakin koivulehdoissa mainitaan suuren hyttysmäärän tekevän olon vaikeaksi.

Talous tuotti siis suuren määrän maitoa ja meijereistä lähti myytäväksi voita, jolla ilmeisesti saatiin viljaa ja muita tuotteita. ”Niittykoneitakin” kuuluu käytetyn.

Viinaa viljeltiin yleensä sunnuntaisin, vaikka kaikissa kylissä ei ollutkaan valtion kapakkaa. Siiitähän se huono elämä lähti, kun väki vielä yleensä oli varsin oppimatonta. Tätä ei kuitenkaan pidä liioitella, venäläisiin naapureihinsa verrattuna olivat luterilaiset suomalaiset yleensä varsin lukutaitoisia, etenkin sen jälkeen, kun Suomesta oli lähetetty pappi ja opettaja sekä katekeetta.

Nuo suomalaiset kylät, joista yhden nimi muuten oli Helsinki, lienevät jo vahvasti venäläistyneet. Muistan kyllä hämärästi, että suomalaisuudesta olisi vielä joitakin merkkejä löydetty. Olisiko se ollut Olavi Granön ja Alpo Juntusen tekemän vierailun yhteydessä joskus 1980-luvulla?

Ehkäpä Alpo vastaa, jos tämän lukee.

Aika kauas päästiin

 

Idän veto

 

Die Grenzwacht hielt im Osten.

dem Feinde lange stand.

Nun kehrt ihr letzter Posten

zurück ins Vaterland

(https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=die+grenzwacht+hielt+im+osten&mid=DEF1E7ADB397512099E7DEF1E7ADB397512099E7&FORM=VIRE)

 

Nykyään saattaa helposti unohtaa sen, että saksalainen asutus, joka levisi aina Memeliin (Klaipeda) saakka Itämeren rannalla ja itse asiassa jopa Narvajoelle saakka, on varsin tuoretta perua ja vasta 1200-luvulta peräisin.

No, tuohan tuntuu meistä jo ikivanhalle asialle, mutta ei siitä silti niin kovin monta sukupolvea ole. Viro ja Liivinmaa alistettiin tuolloin saksalaisherruuden alaisiksi, mikä ei ollut suinkaan läpihuutojuttu. Paikallisilla asukkailla oli oma yhteiskuntansa, joka oli sangen kehittynyt ja he pystyivät kokoamaan suuria sotajoukkoja ja ajoittain tuottamaan viholliselle kirveleviä tappioita.

Suomessa kaikki näyttää jostakin syystä menneen huomattavasti rauhallisemmin, mutta toki valloittajallakin oli asioihin toinen ote. Yritykset samaistaa näitä valloituksia eivät vakuuta. Suomesta tuli Ruotsin valtakunnanosa, Baltia jäi voittomaaksi, jonka osaa voi verrata kaikkein onnettomimpien siirtomaiden kohtaloon.

Ekspansio itään sai paavin siunauksen ja suoritettiin ristiretkitunnusten alla. 1200-luvulla tämä olikin vielä ajanmukaista, mutta oudompaa on, että paavi antoi saarnata ristiretkeä skismaattisia venäläisiä vastaan vielä 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa. Itse asiassa tämä lienee ollut ennen muuta taloudellinen asia: anerahoja voitiin koota tähän tarkoitukseen.

Venäjän laajenemiseen kohdistuva pelko oli koillisessa Euroopassa suurta vielä 1500-luvulla ja syystäkin. Itse asiassa Venäjä sai kuitenkin ennen pitkää tyrmäysiskun, joka teki mahdolliseksi Suomen alueen laajentamisen kauas itään. Venäjä tungettiin pois mereltä, mikä oli Juhana III:n nimenomainen ohjelmakin.

Pietari Suuren aikana vahvistunut Venäjä sitten aloitti ekspansion länteen ja vuonna 1809 valtakunnan raja ulottui jo Pohjanlahdelle. Myöhemmästä kehityksestä en tässä puhukaan. Tuli vain mieleeni, että toki nuo meidänkin itärajamme siirrot on syytä nähdä myös suuremmissa yhteyksissään.

Ensimmäinen itärajammehan oli Pähkinäsaaren rauhan raja vuodelta 1323, joka ratifioi ruotsalaisen ekspansion itärajan hetkellisesti.

Itse asiassa ekspansio jatkui koko ajan, mutta ei samanlaisena kuin Baltiassa, jossa asialla olivat saksalaiset ritarit. Suomessa uutta aluetta ottivat herkeämättä haltuunsa savolaiset talonpojat, jotka olivat alituisessa konfliktissa karjalaisten kanssa tunkeutuessaan heidän nautinta-alueelleen.

Tämän ekspansion tuloksena Suomen (1400-luvulta lähtien käytettiin jo usein tätä nimitystä kuvaamaan Ruotsin Pohjanlahden takaisten alueiden kokonaisuutta) pinta-ala kaksinkertaistui parissa vuosisadassa. Osittain kyseessä oli erämaa, mutta osittain myös asuttu alue, jolla puhuttiin toista murretta ja tunnustettiin toista uskoa. Pakkokäännytystä ei tapahtunut.

Jotta muistettaisiin, mitä Suomenlahden eteläpuolella tapahtui, kannattaa tutustua Henrikin kronikkaan:

 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata. Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille

 

Harvoille ja valituille

 

Tasavallan tuntosarvet

 

Jussi Pekkarinen, Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 2, 1933-1945. Otava 2025, 371 s.

 

Ennen toista maailmansotaa oli uusilla ja köyhillä valtioilla vaikeuksia perustaa ja ylläpitää ulkomaanedustusta. Suurlähettilästason sijasta oli lähettiläitä ja konsuleita ja edelliset usein vielä akkreditoituina joihinkin ”jalkamaihin”. Esimerkiksi Suomen Belgian-lähettiläs hoiti myös Hollannin, mikä tuon vanhan suurvallan edustajia harmitti.

Moni suurikin maa jäi vaille suomalaista diplomaattiedustusta, samaan aikaan kun alueeltaan maailman pienimmässä valtiossa eli Vatikaanissa sellainen oli. Sodan aikana se oli jopa tärkeä paikka, koska puolueettomassa valtiossa oli myös eri sotivien osapuolten edustus. Sinne lähetettiinkin ykkösketjun tähti, G.A. Gripenberg.

Rahan puute näkyi kaikkialla, vaikka pakko oli edustaa maan arvon mukaisella tavalla. Esimerkiksi kalliiden sähkeiden käyttö oli rajoitettua ja postissa Helsingin kautta kulkevat raportit taas saavuttivat muissa maissa työskentelevät kollegat ehkä vasta viikkojen kuluttua, jolloin sisältö oli menettänyt ajankohtaisuutensa.

Kopiointikin oli huomattavan työlästä hommaa, vaikka kalkeeripaperilla saatiin muutama kopio välittömästi. Kun suurin osa lähettiläistä ei osannut konekirjoitusta, oli sekin muuan hidastava väliporras.

Kielitaitoisia kosmopoliitteja, jollaisia diplomaatit olisivat mielellään saaneet olla, ei suuriruhtinaskunnalla vanhastaan ollut. Niinpä alalle tuli paljon muun muassa eri alojen professoreita ja kielitietilijöitä. Japanista ja Itä-Aasiasta muistamme polyglotti Ramstedtin, jonka muistelmat ovat lukemisen arvoiset.

Tuohon aikaan myös oli tapana ajatella, että ulkoasiainhallinnossa olisi osattava jotakin. Sen mukaisesti ulkoministeritkin pyrittiin valitsemaan kyvykkäistä henkilöistä, jotka ainakin jollakin tavalla tunsivat alaa.

Diplomaatit saattoivat olla postillaan pitkiä aikoja ja Harri Holma vietti yli kolme vuosikymmentä yhtäjaksoisesti ulkomailla. Tällainen tietenkin vieraannutti jo omasta maasta.

Sekä suomalaisia diplomaatteja että heidän raporttejaan on välillä arvosteltu ankarasti, mutta kuten Pekkarinen toteaa, tässä ei kannata mennä liian pitkälle. Raportit olivat kuin olivatkin usein hyvin teräviä ja hyödyllisiä, vaikka joskus saattoi tulla myös floppeja.

Diplomaattiraportin muuan tärkeä funktio on niin sanoakseni povaaminen tai ainakin myötävaikuttaminen lähitulevaisuudessa tapahtuvan kehityksen ymmärtämiseen.

Tässä suhteessa ne ovat päiväperhosia kuten sanomalehdet, mutta niillä on siitä huolimatta suuri historiallinen arvo. Ne kertovat lahjomattomasti sen, miten asiat nähtiin juuri tietyssä vaiheessa ja ilman jälkiviisautta. Niiden lukeminen myös antaa mahdollisuuden palata suorinta tietä siihen historian vaiheeseen, jossa tätä tai tuota kohtalokasta asiaa ei ollut tapahtunut.

Tässä mielessä tämä materiaali olisi osaltaan hyvin tärkeää myös sellaisten ulkomaisten henkilöiden luettavaksi, jotka pyrkivät vajavaisin tiedoin tekemään oikotulkintoja maamme historiasta. Valitettavasti noilla skribenteillä ei yleensä ole asian vaatimaa kielitaitoa.

Raporteista käy ilmi monia kiinnostavia asioita, joista yksi on Suomen talvisodan jälkeen nauttima tavaton arvostus, joka näkyi jopa Vatikaanissa. Myös Yhdysvalloissa Suomella oli erikoisasema ja paljon ystäviä, minkä poliittista merkitystä ei voi yliarvioida.

Suomalaisia näyttää yleensä yllättäneen se, miten suurta ja yleistä oli vihamielisyys Saksaa kohtaan ja miten hyväuskoisesti sen sijaan suhtauduttiin Neuvostoliittoon. Molemmathan olivat totalitaarisia valtioita. Tuota käsitettä myös käytettiin.

Tällainen henki vallitsi jopa Baltiassa, jossa omaa myöntyvyyslinjaa suhteessa itäiseen naapuriin pidettiin nerokkaana siirtona ja liehiteltiin Moskovaa samaan aikaan, kun Suomeen suhtauduttiin alentuvan vihamielisesti. Suomen Latvian-lähettiläs loukkaantui tästä verisesti.

Pohdinnat Puolan sotilaallisesta voimasta ennen sen jakoa ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta joissakin rajoissa ovat kiinnostavia. Muuan raportti siteeraa Trotskia, joka kertoi Leninin nauraneen vain neljä kertaa. Yksi niistä oli silloin, kun hän kuuli Puolan ottaneen hallintaansa suuret ukrainalaiset ja valkovenäläiset alueet. Siinähän oli se vipusin, jota neuvostojen maa juuri tarvitsi…

No, sattuva anekdootti se on tämäkin: ”Miksi Lenin nauroi…?” NKP:n ideologi Mihail Suslovista kerrotaan, että hän nauroi eläessään vain kerran -saatuaan tietää, että Mao Tsetung oli kuollut. Tuskin tämäkään on tosi, mutta hyvin keksitty.

Raporteista puuttuu tietenkin monia asioita. Joitakin ehkä hämmästyttää se, että sieltä puuttuu myös juuri se asia, joka monen mielestä on koko sodan ehdottomasti tärkein yksittäinen teema. Tarkoitan tietenkin holokaustia.

Se onkin asia, josta saa aikalaisdokumentteja etsiä tiheällä kammalla eikä löydä sittenkään. Ennen sotaa kyllä tiedettiin juutalaisia vainotun Saksassa ja asia herätti monessa maassa suurta tyrmistystä ja inhoa. Miljoonia uhreja vaatineesta joukkotuhosta ei sen sijaan kukaan sodan aikana ns. vakavasti otettavissa piireissä kirjoittanut.

Syy on yksinkertainen. Sellaista nyt vain ei uskottu mahdolliseksi. Tiedossa on, että esimerkiksi Ranskan vastarintaliikkeen kautta lähetettiin kyllä länteen tietoja, joiden mukaan saksalaiset murhaavat ihmisiä suorastaan miljoonittain.

Koska tällainen oli jo lähtökohtaisesti epäuskottavaa, eivät liittoutuneet tehneet siitä propagandavalttia. Sehän olisi asettanut heidän muunkin propagandansa epäilyttävän valoon.

Vasta sitten, kun totuus alkoi lahjomattomasti paljastua eli kun tuhoamisleirit vallattiin vuoden 1945 puolella, naamiot putosivat. Liittoutuneet näyttivät sitten saksalaisille upseereille ja myös siviiliväestölle filmejä joukkotuhonnasta, mutta salakuuntelun mukaan upseerit enimmäkseen kieltäytyivät yhä uskomasta niiden autenttisuuteen.

Ymmärtääksemme toista maailmansotaa meidän täytyy aina muistaa, että oma kuvamme siitä on myöhäistä perua. Holokausti ei kuulunut sota-ajan käsitteistöön, vaikka itse kansanmurha suoritettiinkin sen aikana.

Tiedän, että on monia, jotka eivät pysty tätä ymmärtämään ja vielä useampia sellaisia, jotka eivät halua sitä ymmärtää. Siinä tapauksessa heidän historiakuvansa on joka tapauksessa pahasti vääristynyt.

Vanha periaate sanoo, lue enemmän, luulet vähemmän. Sen saattoi vielä taannoin sanoa sille, joka yritti muodostaa historiasta todenmukaista kuvaa hatarien lähteiden perusteella. Nythän niin sanottu älymystökään ei kuulemma enää lue mitään, vaan katsoo ja kuuntelee mitä sille syötetään. Se on vahinko.

In tyrannos

 

Anjalan liitto ja muuta kansalaismieltä

 

Kustaa III:n sota on ehkä historiamme merkillisin ja varmasti sille on vaikea löytää selvää vertauskohtaa koko tunnetusta historiasta.

Toki on useinkin tapahtunut, että pieni käy suurempansa kimppuun ja suorastaan normaalia on, että sodan aloittamista perustellaan tekaistuilla syillä ja lavastetaan välikohtauksia, joita sitten väitetään naapurin tekosiksi.

Varsin ainutlaatuinen oli kuitenkin se konfederaatio, jonka upseerit perustivat ja joka kääntyi ajatellun vihollisen hallitsijan puoleen selittäen, ettei halua osallistua provosoimattomaan hyökkäykseen, mutta on kyllä valmis uhraamaan verensä, jos kyseeseen tulee maan puolustaminen.

Tämä muistutti hieman ajan puolalaista politiikkaa ja lähti siitä olettamuksesta, että jokaisella upseerilla -aatelismiehellä- oli oikeus omaan mielipiteeseen. Kuninkaankin käskyjä vastaan voitiin kapinoida, mikäli tämä ei itse pysynyt parlamentin säätämän hallitusmuodon rajoissa. Sehän kielsi kuningasta aloittamasta hyökkäyssotaa.

Vielä lähempänä tässä saattoi olla valistushenkinen ajatus oikeudesta tyrannien vastustamiseen, mikä sinänsä tunnettiin jo antiikissa. Nyt, armon vuonna 1788 se joka tapauksessa oli Amerikan ja Englannin suhteissa mitä ajankohtaisin aate.

Amerikka oli lähellä monen upseerin sydäntä ja G.M. Sprengtporten pyrki sinne sotimaankin. Itse hän halusi olla Suomen George Washington. Mutta vuonna 1788 hän oli jo Venäjällä.

Aikalaiset ovat kuvanneet, miten kurjasti sotavalmistelut oli vuonna 1788 hoidettu. Ruotuarmeija oli näännyksissä ja kurjasti varustettu jo marssittuaan rajalle ja sotaan lähteminen sellaisella joukolla täytti erään tarkkailijan mielestä jo maanpetoksen tunnusmerkit.

Monet upseerit olivat kuninkaalle ilmeisen suutuksissaan. Heidät oli repäisty kotoisista virkataloistaan valheellisin perustein ja Suomi ja koko maa oli asetettu suurelle vaaralle alttiiksi. Sota saattoi luvata kunniaa ja ylennyksiä, mutta varmasti ainakin uhrauksia ja kärsimyksiä.

Pelkäsivätkö Liikkalan ja Anjalan miehet? Kukapa heidän motiiveistaan tietää, mutta kuninkaan vastainen valaliitto sotatilanteessa ei ollut nii niinkään helppo asia. Vihollinen ampui useinkin harhaan, mutta oma profossi osui kirveellään varmasti suoraan niskaan.

125 upseeria tuomittiin Anjalan liiton takia kuolemaan, mutta kaikki muut paitsi yksi, J.H. Hästesko lopulta armahdettiin. Kuolemantuomion uhalla siinä joka tapauksessa toimittiin. Asiaa voi pitää kansalaisrohkeuden osoituksena.

Ajatus Suomen itsenäisyydestä Venäjän suojeluksessa oli vahvasti esillä tietyissä liittoon osallistuneissa piireissä, mutta ei suinkaan koskenut kaikkia.

Tuota ”itsenäisyyttä” myös G.M. Sprengtporten oli kaavaillut jo kauan ja suorastaan puoliavoimesti. Liikkalan kirjeen, upseerien konfederaation ensimmäisen vaiheen Venäjälle vienyt J.A. Jägerhorn puhui asiasta keisarinnalle, joka kiinnostui siitä, mutta ennen pitkää sai havaita, ettei asialla ollut mitään yleistä kannatusta Suomessa.

Suomalaiset talonpojat uskoivat Kyöstä-kuninkaaseen, joka puhui vähän suomeakin ja kauhistuivat herrojen kataluutta. Liikkalan miehet olivat pyytäneet keisarinna Katariinaa ystävyyden merkiksi palauttamaan Turun rauhassa vallatut alueet, kuten Savonlinnan, Haminan ja Lappeenrannan.

Sattuneesta syystä se ei sopinut Katariinalle, mutta venäläiset vaativat Ruotsin armeijaa vetäytymään pois Venäjän alueelta, että asiat etenisivät. Niin tapahtuikin ja kesken jätettiin niin Olavinlinnan kuin Haminankin piiritys.

 Katariina jäi odottelemaan Suomessa koolle kutsuttavia suuriruhtinaskunnan omia valtiopäiviä ja ruotsalaisten karkottamista maasta. Tällaisestahan ei sitten ilmennyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna sota jatkui ja nyt oli venäläisillä jo ylivoima, edellisenä vuonna asia oli ollut päinvastoin. Sotaonni vaihteli ja Ruotsi joutui jo vaaralliseenkin tilanteeseen, kunnes ”kuninkaan viimeinen kortti”, saaristolaivasto ylsi kesällä 1790 tuottamaan venäläisille rökäletappion Ruotsinsalmessa.

Kun yleinen poliittinen tilanne vaati venäläisten aktiivisuutta Turkin ja Puolan suunnalla, saatiin aikaan rauha, joka tehtiin hyvinkin maireissa merkeissä ja Kustaa jopa leperteli sodan aiheutuneen jostakin kummallisesta väärinkäsityksestä. Verta oli vuodatettu hekatombeittain (Jussi T. Lappalaisen arvion mukaan noin 50000 kuolemaa), mutta rajat säilyivät muuttumattomina.

Miten voisimme näin jälkikäteen arvioida Liikkalan ja Anjalan miesten toimintaa? Entäpä, jos surullisenkuuluisan ”erikoisoperaation” upseerit olisivat myös tehneet valaliiton ja kieltäytyneet valheella perustellusta hyökkäyssodasta?

Entäpä jos saman olisivat tehneet jo vuoden 1939 puna-armeijan komentajat?

Jatkosodassahan olikin sitten kieltäytymisiä, kun vanhaa rajaa määrättiin ylittämään. Ne tulivat tosin miehistön taholta, mutta kyllähän siinäkin kanttia vaadittiin, eikä kaikille käynyt hyvin.

Mitä siihen vuonna 1788 ajateltuun itsenäiseen Suomeen tulee, siitä ei varmaankaan enää olisi paljon jäljellä. Mutta voisihan se olla aika erikoislaatuinen paikka?

Anjalan liitto jäi historiassa episodiksi, jolla kyllä oli vaikutusta, mutta sei sellaista, kuin sen solmijat olisivat halunneet.

 

Siitä, mitä ei ole

 

Onko rotumme syytä tää?

 

Suomen kielessä sana ”rotu” on esiintynyt ainakin jo 1700-luvulla. Silloin sitä käytettiin viittaamaan sukupuoleen, oli olemassa naisten ja miesten rotu. Muiden vastaavien sukupuoliryhmien olemassaoloa ei kaiketi noina alkeellisina aikoina oletettu lainkaan.

No, selvää venäjäähän se on (rod) ja huomaan siitä ennenkin kirjoittaneeni (ks. Vihavainen: Haun rotumme alkuperä tulokset). Tosin se venäjässä tarkoittaa nykyään kaikensorttisia (vsjakogo roda) lajeja ja ryhmiä, vaikka tuleekin synnyttämistä merkitsevästä sanasta (rodit). ”Rod” on siis paitsi suku tai laji, myös yleensä ryhmä, sortti.

Mitä rotuun käsitteen nykyisen biologisen käytön kannalta tulee, olisi kai venäjässäkin ”rod” hyvin käypäinen, sen etymologiaanhan kuuluu juuri tuo synnyttäminen. Kuitenkin nykyvenäjässä suomen rotua vastaa ranskalaisperäinen ”rasa”. Sana näyttää pesiytyneen kieleen joskus 1800-luvun lopulla.

Toki on myös sana ”poroda”, jossa tuo ”rod” on säilynyt. Käytetään esimerkiksi koiraroduista ja muistakin ryhmistä.

Rotu-sanalla ei tietenkään ole ollut mitään sen nykyisiä konnotaatioita ennen amerikkalaisen kulttuurin hyökyaallon saapumista maahamme joskus 1960-luvulta alkaen. Ennen meillä tunnettiin vain rotusorto ja rotuerottelu käsitteinä ja uutisten perusteella, joskaan ei paikallisina ilmiöinä. Rasismia ei ollut edes käsitteenä.

Rasismi on meillä aivan uusi ja kielellemme täysin vieras sana ja saapui joskus 1980-luvulla, sikäli kuin muistiini on luottamista. Sehän on selvää englantia, eikä sitä ollut tapana suomalaisten kesken puhua ennen tuota vuosikymmentä. Sana holocaust merkitsi silloin vain paljon, hekatombeittain ihmishenkiä vaatinutta katastrofia. Hollywood ei vielä ollut tehnyt tehtäväänsä.

Mitä kaikkea tämä ”rasismin” aikakauden ”rotu” oikein sisältääkään, en edes tiedä. Ainakin se on niin tavattoman väkevää ainesta, että jo pelkkä sana saattaa tuoda mukanaan hirmuisen stigman. Kuka tietää tai muistaa, keneen liitettiin sana ”rotutohtori” ja miksi?

No, hölmöjä ei tarvitse kyntää eikä kylvää ja se heistä. Mikäli ihmistä pidetään yhtenä eläinlajina ja samalla kielletään siinä, toisin kuin kaikissa muissa lajeissa esiintyvän rotuja, ollaan jo niin kaukana epä-älyllisyydessä, ettei asioista kannata enää keskustella.

Venäläinen kulttuuri on kehittynyt omaa tahtiaan, minkä huomaa monessa asiassa. Asian kielteisiin puoliin kuuluu valmius omaksua sadan vuoden takaisia fasistisia ja imperialistisia näkemyksiä. Myönteisiäkin puolia on ja sellaisena pidän nyt vaikkapa kiihkotonta tapaa suhtautua ihmisrotuihin, ainakin nyt edes tiedepiireissä.

Siitä huomaan kirjoittaneenikin:

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Rotututkimusta

 

Rotututkimusta

С.В. Дробышевский, Расоведение. Модерн, Москва 2017, 189 с.

 

Satuinpa tässä eilen Pietarissa asiaa yliopiston kirjakauppaan ja käteen jäi muun muassa ajantasainen kirja rotututkimuksesta, siis ihmisiä koskien.

Kirjoittaja on Moskovan valtionyliopiston antropologian dosentti ja pätevyydeltään myös psykologi. Kyseinen kirja esittelee nykyisen tietämyksen mukaisesti maapallon ihmisrodut ja roduntutkimuksen (rasovedenie) tärkeimmät metodit ja periaatteet ja on tarkoitettu korkeakoulujen opettajille ja opiskelijoille ja muillekin nykyihmisen biologisesta monimuotoisuudesta kiinnostuneille.

Sen sisällöstä pääosan vie taksonominen eri rotujen ja niiden alalajien kuvailu. Myös muinaisten rotujen synnystä ja liikkumisesta esitetään teorioita. Koska tällä alalla hyörii monenmoista yrittäjää rotujen olemassaolon kieltäjistä niiden kritiikittömiin soveltajiin, ollaan aika kiinnostavalla alueella.

Sattuneesta syystä koko asiasta on eräissä maapallomme osissa tullut sellainen tabu, että jopa tutkijoiden piirissä on haluttu jopa luopua tutkimasta tiettyjä asioita ja julistaa ne ilman muuta jo a priori tunnetuiksi…

Tieteellisen ajattelun kannalta tämä on äärimmäisen huolestuttava piirre. Onneksi sentään jostakin vielä löytyy myös aitoa tutkijan mieltä ja ilmeisesti myös rahoitusta sellaisellekin tutkimukselle, jota jotkut poliittiset piirit pitävät epäsuotavana.

Kuten tekijä toteaa, rotu on käsite, joka kuuluu joukoille eikä yksilöille. Se on muutoksen alainen asia ja rotutukimus (rasovedenie)on tätä muutosta tutkiva tieteenala. Se käyttää hyväkseen kaikkia tämän asian kannalta relevantteja seikkoja, joista perimä on tietenkin ratkaiseva. Sen seuraukset ja ilmenemismuodot eivät toki nekään ole mielenkiintoa vailla.

Yksittäisen henkilön kohdalla ”rotu” olisi yhtä hankala käsite kuin vaikkapa ”kuolleisuus” tai ”keskipituus”, huomauttaa tekijä. Henkilö saattaa näyttää ideaaliselta tietyn rodun edustajalta, mutta erehdyksen vaara on suuri.

Tässä muuten tulee mieleen, että koirien kohdalla ihmiset ovat itse luoneet tietyt rotuideaalit ja yrittävät ylläpitää sellaista jalostuslinjaa, joka mahdollisimman hyvin pitää yllä ja kukaties vielä tiettyyn suuntaan kehittääkin tuota ihannetta.

Joka tapauksessa rodulla on kirjoittajan mielestä aina jokin yhteinen alkulähde, vaikka ne käytännössälähes aina ovat sekoittuneita ehkä joitakin pieniä enklaaveja lukuun ottamatta. Tutkimuksen kiinnostaviin kysymyksiin kuuluu juuri se prosessi, jossa tämä sekoittuminen on vuosituhansien mittaan tapahtunut.

Rotuja on konstruoitu erilaisin perustein. Muuan sellainen on typologinen kriteeri, jota käyttävät diletantit, jotka usein ovat rasisteja. Sen ohella on olemassa populaatiokonseptio, josta onkin tullut tutkijoiden piirissä johtava jo 1930-luvulla.

Historiallinen konseptio pitää rotua historiallisena käsitteenä, joka on jatkuvan muutoksen alaisena. Sen varsinaisena aloittajana pidetään vuonna 1938 teoriansa esittänyttä V.V. Bunakia.

Klinastinen käsitys kieltää rotujen olemassaolon. Sen mielestä koko asia on niin häilyvä, ettei eri ryhmien välille voida lainkaan asettaa objektiivisia rajoja ja sitä paitsi populaatioiden sisäiset erot ovat liian suuret järkevästi tutkittaviksi.

Yleensä tämän käsityksen kannattajat operoivat kirjoittajan mukaan sellaisilla monigeenisillä tuntomerkeillä, jotka eivät ole varsinaisesti rotuun liittyviä. Tämä määrää tuloksetkin ja kirjoittajan mielestä tämän käsityskannan juuret eivät olekaan tieteessä, vaan ideologiassa.

Tämä vaikuttaakin kovin ilmeiseltä asialta. Ellei tiede halua käyttää joitakin termejä, joilla arkikielessä saattaa olla harhaanjohtavia sivumerkityksiä, sallittakoon se kaikin mokomin. Rotututkimuksen sijaan voidaan kaikin mokomin puhua populaatiogenetiikasta ja antropogeneesistä.

Mikäli sen sijaan kielletään tykkänään joidenkin asioiden tutkiminenkin, ollaan jo vaarallisen kaukana totalitaarisen ajattelun tiellä. Koko idea joidenkin tutkimusalojen kieltämisestä on vain ja ainoastaan merkki kulttuurin taantumisesta. Toivokaamme, että se on vain ohimenevää loiskiehuntaa.

Kirjoittaja käsittelee myös rasismia eli käsitystä rotujen eriarvoisuudesta ja katsoo, että se jo viimeistään 1920-luvulla menetti asemansa tieteellisenä hypoteesina. Tämähän ei tunnetusti estänyt sen käyttöä politiikassa.

Mitä tulee rotujen ulkoisiin tunnusmerkkeihin, ovat ne tietenkin muuan sellainen asia, johon tutkimukseen vakavasti suuntautunut ihminen haluaa saada selvyyttä.

Niihin kuuluvat sellaiset ruumiillisen ominaisuudet kuin ihon, tukan ja silmien väri, tukan ja karvoituksen laatu, kasvojen muoto ja -kyllä vain- myös se kallon muoto. Viime mainittu on muuten yksi niistä harvoista asioista, joista voidaan saadaan tietoa hyvinkin kaukaa historiasta ja se antaa kuin antaakin ainakin jotakin informaatiota niistä kansoista, jotka tietyllä seudulla ovat joskus asuneet.

Myös hampaiden ja veriryhmien tutkimus -jota meilläkin on harrastettu- antavat tiettyä informaatiota, mutta ovat rotututkimuksen kannalta vaikeita, katsoo kirjoittaja.

Entä miten suomalaiset sijoittuvat siinä suuressa kokonaisuudessa, jonka kirjoittaja hahmottelee?

He kuuluvat näemmä ensinnäkin hyvin laajaan yhteisöön nimeltä IIb-1. Ensisijainen euraasialainen rodullinen jatkumo (europidinen rotu, euraasialaiset). Siihen kuuluu 1-2 pohjoiseuropidinen ensisijainen sisäinen haara eli pohjoinen europidinen rotu. Se on syntynyt esineoliittisellä ajalla ja morfologisesti tämä porukka näyttää Suomen näkökulmasta jo suhteellisen tutulta:  saman kokonaisuuden eteläiseen haaraan verrattuna ollaan vaaleampia, hiukset ovat suorempia ja parran ja viisien kasvu voimakkaampaa.

Lähempänä meitä näyttäisi kuitenkin olevan 2-2 Vienanmeren-Baltian rotu eli balttilainen rotu, joka asustaa Virosta Suomeen ja Komiin saakka ulottuvalla alueella.

Hiukset voivat olla sekä kiharat että suorat, parran ja viiksien kasvu heikompaa, kallo keskipitkä tai lyhyt, nenänpää keskimittainen, nenän juuri kovera ja sen pää pysty ja niin edelleen.

Vienanmeren tyyppiä esiintyy maksimaalisesti Virossa, Suomessa, Pohjois-Karjalassa, luoteisilla syrjääneillä ja pohjoisen alueen venäläisillä.

Siitä eroaa jo sitten varsinainen itäbalttilainen tyyppi, jota on etenkin Liettuan pohjoisosassa, itäisessä Latviassa, eteläisessä Karjalassa, Leningradin alueella, vepsäläisillä, vatjalaisilla ja eteläisillä komi-syrjääneillä. Tukka on suora, karvoitus heikko, kallo lyhyt, ylemmän silmäluomen poimu voimakas ja nenän ulkoneminen keskimääräinen.

No, ihan kiinnostavaa. Nämä siis ovat joukkokuntaisia käsitteitä, joiden piiriin kuuluu tietty ryhmä nykyisin eläviä tiettyjen muinaisten ihmisryhmien jälkeläisiä.

Minun kouluaikanani oli tapana puhua itäbalttilaisesta rodusta, joka siis näyttääkin tässä luokittelussa selvemmin esiintyvät Suomea etelämpänä.

Saattaa näistä luokitteluista hyötyä olla, kun syntyjä syviä tutkitaan. Mitäpä syntiä salaamaan, tiettyjä keskimääräisyyksiä ja ideaalityyppejä ne taitavat jokaisen aivotkin tuottaa, olipa tutkimusta tai ei.

Mikäli sana rotu kauhistuttaa, voi tietysti puhua tietyistä tyypeistäkin, ellei nyt ota tavoitteekseen etnogeneesin selvittämistä, kuten tämä Drobyševski.

Minun mielestäni rodusta puhuminen ei kyllä ketään pahenna, enempää kuin sen tutkiminenkaan. Pahempaa kuin käsitteiden tai sanojen käyttäminen on ilman muuta niiden pakonomainen välttely.

Ei kai sekään sinänsä vielä turmiota tuota, mutta kun se taitaa olla oire jostakin paljon syvemmällä piilevästä sairaudesta, joka kieltää silmiä näkemästä ja korvia kuulemasta. Taidamme yhä vain lähestyä sitä Bertrand Russellin kuvaamaa asiain tilaa, jossa ihmiset uskovat veden kiehuvan kylmässä ja jäätyvän kuumassa.

 

Idän kutsu

 

Mitä oli Suezin takana? Eli jätkäpojan kulttuurikritiikki

 

Kaikki nykykirjallisuutta joskus harrastaneet tuntevat tietenkin nimeltä muutamia nobelisti Rudyard Kiplingin maineikkaimpia runoja, kuten ”White Man’s Burden” (ks. Vihavainen: Haun white man's burden tulokset), runon ”Idästä ja lännestä” (Vihavainen: Haun oh, east is east tulokset) sekä usein laulettuna kuullun ”On the road to Mandalay” (Vihavainen: Haun mandalay tulokset). Lisätään tähän vielä ”Tommy Atkins”, niin Kiplingin parhaat taitavat olla koossa (ks. Vihavainen: Haun tommy atkins tulokset).

Noita runoja ovat suomennelleet niin Yrjö Jylhä kuin Antero Manninen, tuo Viisasten kerhon Herra X ja Historiallis-kielitieteellisen osasaton legendaarinen apulaissihteeri. Mutta enäähän ei ole tuota kerhoa eikä viisaitakaan.

Kaikkia noita upeita hengentuotteita on ollut tapana jo lähtökohtaisesti parjata ja halventaa, mikä yleensä näyttää tapahtuvan ilman, että koskaan olisi edes luettu niitä kokonaisuudessaan.

Havahduin tähän, kun etsin parasta laulettua tulkintaa tuolle Mandalay-runolle. Osoittautui, ettei kaikkia säkeistöjä koskaan lauletakaan.

Mistähän moinenkin mahtaa johtua. Onko jokin näkökulma -ja tässä tapauksessa nimenomaan miesnäkökulma mahdollisesti niin paha tai arkaluontoinen asia, ettei sitä näinä päivinä edes ole sopivaa tuoda esille?

Oli miten oli, tässä nyt joka tapauksessa runo kokonaisuudessaan:

 

By the old Moulmein Pagoda, lookin' eastward to the sea,

There's a Burma girl a-settin', and I know she thinks o' me;

For the wind is in the palm-trees, and the temple-bells they say:

"Come you back, you British soldier; come you back to Mandalay!"

    Come you back to Mandalay,

    Where the old Flotilla lay:

    Can't you 'ear their paddles chunkin' from Rangoon to Mandalay?

    On the road to Mandalay,

    Where the flyin'-fishes play,

    An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay!

 

'Er petticoat was yaller an' 'er little cap was green,

An' 'er name was Supi-yaw-lat -- jes' the same as Theebaw's Queen,

An' I seed her first a-smokin' of a whackin' white cheroot,

An' a-wastin' Christian kisses on an 'eathen idol's foot:

    Bloomin' idol made o'mud --

    Wot they called the Great Gawd Budd --

    Plucky lot she cared for idols when I kissed 'er where she stud!

    On the road to Mandalay . . .

 

When the mist was on the rice-fields an' the sun was droppin' slow,

She'd git 'er little banjo an' she'd sing "Kulla-lo-lo!"

With 'er arm upon my shoulder an' 'er cheek agin' my cheek

We useter watch the steamers an' the hathis pilin' teak.

    Elephints a-pilin' teak

    In the sludgy, squdgy creek,

    Where the silence 'ung that 'eavy you was 'arf afraid to speak!

    On the road to Mandalay . . .

 

But that's all shove be'ind me -- long ago an' fur away,

An' there ain't no 'busses runnin' from the Bank to Mandalay;

An' I'm learnin' 'ere in London what the ten-year soldier tells:

"If you've 'eard the East a-callin', you won't never 'eed naught else."

    No! you won't 'eed nothin' else

    But them spicy garlic smells,

    An' the sunshine an' the palm-trees an' the tinkly temple-bells;

    On the road to Mandalay . . .

 

I am sick o' wastin' leather on these gritty pavin'-stones,

An' the blasted Henglish drizzle wakes the fever in my bones;

Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,

An' they talks a lot o' lovin', but wot do they understand?

    Beefy face an' grubby 'and --

    Law! wot do they understand?

    I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!

    On the road to Mandalay . . .

 

Ship me somewheres east of Suez, where the best is like the worst,

Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;

For the temple-bells are callin', an' it's there that I would be --

By the old Moulmein Pagoda, looking lazy at the sea;

    On the road to Mandalay,

    Where the old Flotilla lay,

    With our sick beneath the awnings when we went to Mandalay!

    On the road to Mandalay,

    Where the flyin'-fishes play,

    An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay!

 

Kuten usein muuallakin, Kipling hyödyntää tässä murteellisia ilmaisuja kuvatessaan niitä jätkäpoikia, joita hänen sankarinsa usein ovat. Joskus mukana on myös humoristisia esimerkkejä käsitteiden väärin ymmärtämisestä. Mutta hänen sydämensä on kuvattavien puolella.

Jos ajattelemme, mitä cockney-pojan sydämellä oikeastaan oli tuossa Kiplingin kuvaamassa tilanteessa, kun hän kulutti kengänpohjiaan kävelemällä Chelseasta hamaalle Strandille paikallisten tyttöjen kanssa, meidän on asetettava tilanne historiallisiin yhteyksiinsä.

Viktoriaaninen sukupuolimoraali edellytti, että seksuaalinen toiminta ei saanut johtaa kiihottumiseen, mikä olisi merkinnyt lankeamista irstauden syntiin ja ollut etenkin naiselle äärimmäisen sopimatonta.

Sen sijaan oli suljettava silmät ja ajateltava Englantia. Tämän runon tommy yhdistää asian kymmeneen käskyyn ja ajattelee, etteivät ne Suezin itäpuolella ole voimassa. Itse asiassa kyse on tietenkin aivan muusta.

Ajan englantilainen ja laajemminkin länsimainen tapakulttuuri oli luonut sukupuolille roolit, joihin etenkään mies ei mahtunut. Naisen seksuaalisuuden se oli latistanut passiiviseksi kopulaation sietämiseksi, joka sekin oli sallittua vain avioliitossa ja pimeässä huoneessa. Eihän mieskään mitään kostunut moisesta aktista.

Tuskinpa kannattaa kuvitella, että kyse oli vain keskiluokkaisesta kulttuurista. Tietenkin sen ulkopuolella asiat saattoivat olla aivan toisin, mutta sen luokan asenteet, joka kulloinkin on esikuvana, heijastuvat kyllä kaikkialle.

Nythän tuo luokka täällä lännessä saattaakin ainakin jossain määrin olla slummien alaluokka. Viktoriaanisena aikana kaikki oli toisin.

No, tämän laulun solttupoika oli kiertänyt muutakin kuin tahkoa. Hän on selvästikin kokenut Burmassa ruumiillisen valaistumisen, joka on ollut hyvin samanlainen kuin Margaret Meadilla, joka sijoitti maallisen paratiisinsa Trobriand-saarille.

Tämä lontoolainen tykinruoka oli myös nähnyt paremman maailman: a sweeter, neater maiden in a cleaner, greener land… Ja se ei ollut Englanti, ei edes Lontoon keskusta.

Tämä laulu on vapautetun miehen puheenvuoro, joka ylistää aitoa, puhdasta ja pidäkkeetöntä naisellisuutta, joka vallitsee puritaanisten normien ulottumattomissa, paremmassa maailmassa.

Tiedän tietenkin, että tällainen ajatus on yhtä sietämätön nykyfeministeille ja heidän hännystelijöilleen kuin se oli aikansa tiukkapipoille. Sitä paitsi siinä asetetaan englantilaiset naiset burmalaisten alapuolelle hyveellisyydestään huolimatta tai juuri sen takia.

Kas tässähän se taitaakin olla se syy siihen, ettei noita viimeisiä säkeistöjä koskaan lauleta. Kyse ei ole mistään anti-imperialismiin liittyvästä hyvinajattelusta, vaan päinvastoin siitä vertailusta, jossa Englanti kuvataan tylsänä ja tyhjänpäiväisenä samaan aikaan, kun Burmassa osataan elää ja naisetkin ovat naisia.

And man can raise a thirst…

 

 

 

...mustuvi aina

 

Hunnien maine

 

Kuten tunnettua, hunnit olivat kansa, joka tunnettiin säälimättömästä terroristaan kansainvaellusten aikana.

Siinä vaiheessa ei mikään sotajoukko yleensä kunnostautunut vihollisen alueella erityisellä armeliaisuudellaan, joten kyseessä ilmeisesti oli todella poikkeuksellinen raakuus tai sitten asia perustuu tehokkaaseen propagandaan.

Joka tapauksessa hunnit ja heidän kuninkaansa Attila, Jumalan ruoska, saivat symbolisen latauksen, joka viittasi raakaan säälimättömyteen.

Kun kiinalaiset patrioottiset piirit aloittivat vuonna 1899 ns. boksarikapinan (oik. Yihetuan yundong – harmonian ja oikeudenmukaisuuden osastot), kyseessä oli suora haaste eurooppalaisille. Pekingin diplomaattikortteli saarrettiin ja sitä alettiin tulittaa. Lähetyssaarnaajia ja muita länsimaalaisia tapettiin siellä, missä löydettiin.

Kaiken huipuksi keisarillinen Kiina lopulta julisti länsimaille sodan.

Kun Pekingin kalabaliikissa oli tapettu myös Saksan lähettiläs, vaati Wilhelm II päällikkyyttä kahdeksan valtion rankaisuretkessä jonka päälliköksi tulikin saksalainen sotamarsalkka, vai oliko vielä kenraali Alfred von Waldersee.

Kuuluisassa lähtöpuheessaan saksalaisille joukoille Wilhelm II viittasi hunnien aikoinaan hankkimaan maineeseen ja kehotti saksalaisia joukkoja pyrkimään samaan ”niin, ettei yksikään kiinalainen uskalla sataan vuoteen katsoa vinosti saksalaiseen”.

Saksalaisen osaston saapuessa ei varsinaisia sotatoimia enää tarvittu, mutta Waldersee työskenteli ahkerasti hankkiakseen keisarin edellyttämän maineen ja järjesti vielä 75 rankaisuretkeä. Hunnien tapaan ne ilmeisesti hävittivät sen enempää uhreihin ja heidän mahdollliseen syyllisyyten katsomatta.

Toki muut yltivät samanlaisiin suorituksiin. Venäjän puolelle Blagoveštšenskin kaupungissa ajettiin koko kiinalaisväestö Ussuri-jokeen, jolloin tuhansia hukkui. Kaupungin pormestarin on joskus mainittu olleen suomalainen, mutta kyseessä lienee erehdys.

Rankaisuretki ei ollut vain länsimaiden järjestämä, mukana olivat myös japanilaiset, jotka tunnetusti ylsivät äärimmäiseen tehokkuuteen hävityssodassa ainakin 1930-luvulla.

Wilhelm II:n maine lisääntyi entisestään ”hunnipuheen” ja se kaivettiin uudelleen esille, kun ensimmäinen maailmansota syttyi ja Saksa hyökkäsi puolueettomaan Belgiaan. Sielläkin tosiaan noudatettiin suoranaista terroripolitiikkaa, jolla ajateltiin ehkäistävän siviiliväestön sissitoimintaa.

Joka tapauksessa siellä syntyi aineistoa kuohuttaviin uutisiin, jossa saksalaisten sodankäynti leimattiin uskomattomaksi barbariaksi, joka ei kuulunut Eurooppaan eikä tälle vuosisadalle. Kun sitä asetettiin kehyksiinsä löytyi pian Wilhelm II:n puhe, jossa hunnien raakuus oli nostettu seurattavaksi esikuvaksi.

Niinpä saksalaiset I maailmansodassa saivat koko ajan kantaa ”hunnien” nimitystä. Toisin kuin Unkarissa, jossa sitä pidetään oman kansan historiaan kuuluvana, se  symbolisoi Englannissa aasialaista julmuutta, joka todella olikin historiassa yltänyt hyvin huomattuihin suorituksiin.

Kun sellaisten kanssa oltiin tekemisissä, oli tietenkin asia otettava huomioon ja maksettava potut pottuina, joten omat mahdolliset julmuudet olivat vain oikeudenmukainen kosto siitä, mitä raakalaiset koko ajan tekivät omalle sivistyneelle kansalle, siviilisen pommittamisesta zeppeliineillä ja kauaskantoisella tykistöllä aina matkustajalaivojen upotuksiin.

Wikipedian mukaan hunnien samaistaminen unkarilaisiin perustuu väärinkäsitykseen, eikä sana ”hunni” kuulemma enää niinkään viittaa raakalaisuuteen kuin ”hurjuuteen”.

Mitä hurjuus sitten milläkin kielellä ja missäkin yhteydessä tarkoittaa, on toinen juttu. Ainakin se voidaan tulkita loukkaavaksi, jos niin halutaan. Ja ainahan joku haluaa, jos tarvetta on. Muistakoot tämän kaikki nimittelijät.

Tragediaa ja komediaa

 

Rakkauden perässä

 

Neil Hardwick, Poistetut kohtaukset. Muistelmat. Käsikirjoituksesta suomentanut Tero Valkonen. WSOY 2025, 222 s.

 

Neil Hardwick on merkillinen ilmiö suomalaisen viihteen historiassa. Ulkoisestikin hän on sellaista tyyppiä, jonka voi yleensä olettaa tapaavansa vain Brittein saarilla. Englanti kaikessa saarimaisuudessaan -insularity- on yhtä omalaatuinen kuin Suomi. Henkinen välimatka maiden välillä on hyvin pitkä, mitä ei ymmärrä, jos tuijottaa vain englannin kielen asemaan Suomessa.

Siitä huolimatta Hardwickista tuli nimenomaan suomalaisen luonteen viihteellisen kuvaamisen mestari, mikä todistaa harvinaisesta kyvystä ymmärtää ihmisten välisen kommunikaation hienouksia. Viihde on ollut Hardwickille vakava asia, eikä mitään irtovitsien möläyttelyä. Voi myös sanoa hänen päässeen alalla poikkeuksellisen korkealle tasolle.

Neil syntyi köyhään yorkshireläiseen perheeseen hiilikaivosalueella ja kertoo äitinsä vihanneen kaikkia ihmisiä, myös lapsiaan. Tässähän sitä olikin jo eväitä loppuiäksi, sillä miehetkin kaipaavat rakkautta. Hassu juttu.

Neil havaittiin huippulahjakkaaksi ja kustannettiin sisäoppilaitokseen, poikakouluun, jossa meno oli samanlaista kuin se oli ollut jo Tom Jonesin aikana. Tosin Tom ei käynyt sisäoppilaitosta. Ruumiilliset rangaistukset ja häpeä kuuluivat joka tapauksessa normaaliin päiväjärjestykseen.

Matka yorkshireläisestä kaivostaajamasta sisäoppilaitokseen oli pitempi, kuin matka Englannista Suomeen, toteaa tekijä, vaikka jälkimmäinenkin oli taatusti pitkä.

Suuri ongelma, joka nykyäänkin tunnetaan yhä täysin määrin, oli aksentti. Englanti on luokkayhteiskunta, jossa alipalkattuja raa’an ja likaisen työn tekijöitä ylenkatsotaan ja jossa puhetapa paljastaa heti, mihin luokkaan puhuja kuuluu. Yorkshire sattuu vielä olemaan paikallinen junttila, jonka murre kuulostaa erityisen hullunkuriselta.

Neil selvisi tilanteesta matkimalla aluksi skottilaista ääntämystä, jolla oli enemmän prestiisiä ja oppi vähitellen puhumaan kuten pitää. Hänen lahjakkuutensa huomattiin.

Kykyjenetsijät värväsivät nuorukaisen opiskelemaan aineita, joita hän tarvitsisi tulevassa työssään ydinenergialaitoksissa, siis luonnontieteitä. Paikkakin oli alallaan maailman huippua: Cambridgen King’s College, jonka opiskelijat kerran keksivät DNA:n paikallisessa pubissa.

Neil kuitenkin kulki omia polkujaan ja kävi halvemmassa junttipubissa. Hän myös lopetti luonnontieteelliset opinnot ja siirtyi filosofiaan. Tämä oli todella merkittävä itsenäisyyden osoitus. Nyt hän sai ruveta maksamaan omat opintonsa.

Suomeen Neil joutui niin sanotusti rakkauden perässä. Tarkemmin sanoen seksuaalisesti aktiivinen suomalaistyttö tarjosi nuorukaiselle jotakin sellaista, mitä hän aina luuli kaivanneensa. Se oli vapaan seksin aikaa ja pohjoismaat olivat sillä alalla uranuurtajia.

Tyttö sattui kuitenkin olemaan niin sanakseni ideologinen horo, mikä tarkoitti, että hän piti luovuttamattomana oikeutenaan tehdä omalla ruumiillaan, mitä ikinä halusi. Toisilla ei ollut siinä nokan koputtamista.

Kun kyse oli vielä narsistista, joka jo parin kuukauden avioliiton jälkeen kilpailutti aviomiestään jonkin ulkopuolisen kanssa, oli kuvio selvä. Sitä rakkautta, mitä nuorimies etsi, ei ollut löytynyt.

Kuten niin usein avioliitoissa, sitä joka tapauksessa yritettiin etsiä vielä vuodesta toiseen, mutta eihän siitä mitään tullut. Tarpeet olivat niin perustavalla tavalla erilaiset. Rakkaussuhde syntyi vain lapsiin, mutta sehän oli eri asia.

Kertojalla on selvästi vaikeuksia sanoa, mutta hän sanoo kuitenkin, että vaimon aatteellisesti perusteltu syrjähyppely oli feminismiä. Tokihan tuo käsite on otettu samanlaiseen käyttöön kuin aikoinaan sosialismi: vain kaikki hyvä, mitä tehdään, kuuluu sen otsikon alle ja kaikki kurja ja alhainen ei sitten lainkaan ole sitä oikeata itseään.

Epäilemättä narsismi ei sellaisenaan vielä ole feminismiä, mutta sellaiseksi tuo puoliso sen käsitti, joten tämä niin sanoakseni reaalifeminismin piiriin kuuluva tapaus oli kuin olikin sitä itseään.

Suomihan on ollut johtavia maita erilaisten aatteiden vulgarisoinnin alalla ja kuten tunnettua, meillä mahtuu kukoistamaan vain yksi aate kerrallaan. Englannin kaltaisissa kulttuurisesti monikerroksisissa maissa asia on ollut toinen ja lienee yhä, vaikka ulkopuolisesta näyttää siltä, että siellä on menty jo kauas samaan suuntaan.

Ei tuossa ideologisessa asenteessa ollut suomalaisittain silloin mitään kummallista ja luulen, että se oli jopa valtavirtaa. Nykynuorison tilannetta en tunne.

Alan miehenä Hardwick on dramatisoinut muistelemisensa tapahtuvaksi lumihangessa, jonne hän on palvelutaloon pyrkiessään suistunut. Kun hän siellä pikkuhiljaa odottaa paleltumiskuolemaa omassa virtsalätäkössään, hän muistelee menneisyyttään täysin rehellisesti. Mitään syytä tai mahdollisuuksia asioiden kauhisteluun ja selittelyyn, saati poseeraukseen ei ole.

Sivuutan tässä kirjoittajan melko pitkät kertomukset niistä kaikista näytelmistä, teattereista ja ihmisistä, joiden kanssa hän työskenteli. Kun en tiedä niistä oikeastaan mitään, niin en osaa niitä arvioidakaan.

Mainittaviin kuitenkin kuuluvat kohtaamiset Speden ja Jouko Turkan kanssa. Edellinen nonchaleerasi Hardwickin eikä suostunut edes puhumaan hänen kanssaan. Samoin teki aluksi myös jälkimmäinen.

Ilmeisesti kaiken takana oli käsitys siitä, että joku ulkomaalainen on tässä nyt ilman ansioita nostettu paikalle, joka oikeastaan olisi varattu vain suomalaisille. Jouko Turkka kuitenkin suostui ennen pitkää puhumaan Hardwickin kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Hardwick jopa arvosti Turkkaa, mitä hieman ihmettelen, koska pidän häntä vahingollisena hulluna.

Mutta mitä Hardwickiin tulee, tämä kirja nosti minun silmissäni hänen arvostustaan entisestään. En ole suuri viihteen ystävä, mutta ainakin tämä muistelija on tehnyt sitä suurella taidolla ja kunnianhimolla. Hienoa, että saimme hänet tähän maahan!

Kun kokemusta on

 

Ammuttuja lintuja

 

Arvo Tuominen, Pelon vyöhyke. Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata. Otava 2025, 255 s.

 

Venäjän kielessä on sanonta ”obstreljannaja ptitsa” (myös muodossa streljanaja ptitsa). Se tarkoittaa lintua, jota on ammuttu, mutta ei kuitenkaan ole saatu hengiltä.

Kova kokemus on siis silloin opettanut ja joillakin linnuilla, kuten variksilla, tieto ampumisen vaarallisuudesta näyttää menneen geeneihin asti. Voit vaikka kokeilla osoittaa varista ensin puukarahkalla ja sitten kiväärillä. Se ymmärtää kyllä, mistä kulloinkin on kyse.

Venäjän naapureilla on myös kokemusta ammutuksi tulemisesta ja joissakin tapauksissa, kuten Baltian tasavalloissa oli kansallinen kuolema jo näköpiirissä. Kulttuurista kansanmurhaa suoritettiin myös esimerkiksi 1800-luvulla Puolassa, joka ei enää ole fyysisesti Venäjän naapuri, mutta psykologisesti kyllä mitä suurimmassa määrin.

Itse asiassa myös muut entiset ns. kansandemokratiat kuuluvat noihin ammuttuihin lintuihin, samoin kuin Suomikin. Muista poikkeava historia tässä suhteessa on Bulgarialla ja Serbialla, joista ei sen enempää.

Tietenkin myös Norjalla on erilainen historia kuin muilla Venäjän rajanaapureilla ja on syytä muistaa, että niin on Suomellakin. Suomea ei koskaan vuoden 1809 jälkeen miehitetty ja ns. suomettumisesta ruikuttaminen ja sen rinnastaminen miehitettyjen maiden kohtaloon on paitsi asiatonta, myös loukkaus sotiemme veteraaneja kohtaan.

Mutta toki mekin kuulumme noihin ammuttuihin ihan sanan konkreettisessa mielessä. Niin sanottua russofobiaa meillä kuitenkin ilmeni 1800-luvulla ja sitten taas1960-2010-luvuilla hyvin rajoitetusti.

Tilanne on nyt muuttunut ja kuten Tuominen retorisesti kysyy, venäläisten olisi syytä vakavasti miettiä, mihin se oikein perustuu. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että myös meidän on yhä uudelleen syytä vakavasti miettiä omaakin tilaamme. Intellektuellin ensimmäinen vaatimus on, että hän koko ajan säilyttää myös itsekritiikkinsä, myös oman kansansa ja valtionsa suhteen.

Tässä kirjassa Tuominen selostaa ansiokkaasti Venäjän rajamaiden suhdetta itäiseen naapuriinsa, Norjasta Moldaviaan saakka. Kyseessä ei suinkaan ole mikään luettelomainen rimpsu eri valtioiden ja kansojen Venäjä-yhteyksien historiasta, vaan kussakin tapauksessa historialle perustuva, mutta myös ajankohtaisia ongelmia esittelevä katsaus, joita Venäjän naapuruus sitoo yhteen.

Suomessa tunnetaan esimerkiksi Puolan historiaa käsittämättömän huonosti, vaikka kyseessä on sentään maa, jonka kanssa meillä on ollut yhteinen kuningaskin. Suomen ja Puolan asema Venäjän keisarikunnassa on havainnollinen esimerkki toisaalta valtioviisaudesta ja toisaalta sen puuttumisesta.

Tätä tosiasiaa Tuominen ei suonkaan hehkuta, vaan tuo sen esille ehkä turhankin ohimennen. Teemahan olisi herkullinen ja ilmeisesti nykyään aivan unohdettu. Tietämättömyys ei kuitenkaan koskaan voi olla hyve.

Tuomisella näyttää riittävän ymmärrystä myös puolalaiselle ylpeydelle, josta se sai kovin raskaasti maksaa. Maan kohtalo ei kuitenkaan ollut karu pelkästään Venäjän syystä, toinen ryöväri ”kansojen Kristuksen” vierellä oli Saksa, joka ei ollut sen pienempi paha.

En muista huomanneeni, että meillä kukaan olisi kirjoittanut ”Intermariumista”, Puolan suurvaltaskenaariosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurimmillaan se olisi käsittänyt Suomenkin, mutta viisas ulkopolitiikkamme piti maamme erossa reunavaltiopolitiikasta pian 1920-luvun alun jälkeen. Varsovan sopimuksen kaatuminen vuonna 1922 oli sen tosiasiallinen loppu.

Nythän maamme on jälleen innokas reunavaltiopolitiikan kannattaja, mikä on monessa suhteessa vaikea rooli, mutta ei siitä tässä sen enempää. Äärimmäisen kiusallinen tosiasia sen kannalta on joka tapauksessa, että Venäjää ei kyetty sotilaallisesti lyömään Ukrainassa.

Se on merkki uuden aikakauden alkamisesta ja merkitsee Pax Americanan loppua. Sitä me kaipaamme vielä kaikki, erityisesti me ammutut linnut. Saapa nähdä, mitä vielä joudumme keksimään. Voimme tietenkin myös vain tyytyä kieltämään tosiasiat, mutta sellainen on kaiken tyhmyyden alku.

Tämä kirja on sangen virkistävä intellektuaalisessa avoimuudessaan ja pyrkii katsomaan asioita kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se ei suinkaan kiellä Venäjän syyllisyyttä Ukrainan sotaan, mutta sekin on asia, jonka syitä viisas yrittää ymmärtää.

On tietenkin niin, että Putin meni soitellen suorittamaan ”erikoisoperaatiota” eikä käsittänyt sen johtavan täysimittaiseen sotaan, jonka uhrit on laskettava seitsennumeroisilla luvuilla. Asialla on kuitenkin syynsä ja aivan ilmeisesti niistä ensimmäinen on se, että Putin on vastuuton mulkku, jolle oma mahti oli mennyt päähän.

Jos haluamme ymmärtää hänen kohtalokasta päätöstään, meidän on kuitenkin syytä vielä kerrata sen tilanteen kehittymistä hänen näkökulmastaan, olipa se miten halveksittava tahansa. Vaihtoehtona on, että päätetään luopua yrittämästäkään ymmärtää eli heitetään aivot narikkaan.

Luettuani kirjan huomasin, että hesarikin oli julkaissut siitä arvostelun, vastoin nykyisiä tapojaan. Arvostelu ensin hämmästytti ja sitten nauratti täydellisessä anti-intellektualismissaan. Lyhyesti sanoen siinä ei ollut yhtään mitään konkreettista.

Koko vuodatuksen saldoksi jäi vain, että oli väärin ”etsiä” virheitä muiden kuin Venäjän politiikasta. Asioiden analysoinnin sijasta olisi näköjään vain täytynyt selostaa sitä ”eksistentiaalista uhkaa”, jonka Venäjä muodostaa koko Euroopalle.

Oma mielikuvitukseni ei koskaan ollut venynyt ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Venäjä voisi alistaa koko Euroopan ja vieläpä tuhota sen, jos kerran kyseessä oli ”eksistentiaalinen” uhka. Ilmeisesti esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Englannin venäläistäminen on nyt sitten todellinen vaara? Muuta järkeä en tuosta löydä.

Kun aikani ihmettelin, mistä moinen ”aivot narikkaan”-mentaliteetti voisi olla peräisin, oli pakko palata 1970-luvulle, jolloin aivan samaa intellektuaalista tasoa pidettiin normaalina. Dialektiikka näki maailman kiikkulaudan kaltaisena, siinä oli vain yksi oikea totuus, eikä muista ollut sopivaa edes keskustella, saati niitä ymmärtää.

Kovin huolestuttavaa tämä kehitys on, mikäli maan suurimman lehden kirjoitukset jo yleisemminkin vaipuvat näin infantiiliselle tasolle.

Parasta lääkettä tässä tilanteessa on ottaa asioista selvää ilman etukäteen naulattua kantaa. Eri suunnilta katsoen kaikki saattaa näyttää erilaiselta ja mikäli osapuolet toimivat erilaisen ”käyttöjärjestelmän” mukaan, ei jäännöksettömästi yhteisen totuuden löytäminen saata olla edes mahdollista. Silloin on vain tutkittava niitä erikseen.

 

Taantumusmies

 

Alamaisen on pelättävä

 

Filosofejahan riittää joka junaan. On hyvä muistaa, etteivät monet heistä ole koskaan olleet sellaisen sallivan ja pluralistisen yhteiskunnan kannattajia, joka nykyään on ainakin läntisessä maailmassa lähes aina ajattelun lähtökohtana.

Konstantin Leontjevista n(1831-1891) olen hiukan kirjoittanut aina silloin tällöin (ks. Vihavainen: Haun leontjev tulokset) ja hän on taas nykyään ollut Venäjällä kiinnostava eurooppalaisvihansa takia. Myös Putin on joskus häneen viitannut.

Leontjevin viha kohdistuu liberalismiin ja sitä tuottavaan poroporvarillisuuteen (meštšanstvo). Se tasapaksu onni, johon nuo typerät oliot pyrkivät on hänestä jo sellaisenaan kuvottavaa ja sitä paitsi mahdotonta. En tiedä, mitä Leontjev sanolisi, jos hänet voitaisiin tuoda nykyaikaiseen ostoskeskukseen. Sellainen toki tympäisee monia nykyihmisiäkin.

Joka tapauksessa työn tuottavuus on niin valtavasti noussut, että Leontjevin kulttuurikritiikin toinen puujalka on katkennut.

Onpa se nykyään ollut hyvinkin mahdollista nostaa kokonaisia kansoja vauraaseen elämään, 1800-luvun lopun mittapuilla ajatellen jopa uskomattomaan rikkauteen. Valkoisen miehen ansiotahan se on, muistakaamme taas kerran.

1800-luvulla tällaista ei yleensä osattu kuvitellakaan, poikkeuksena jokin Nikolai Tšernyševski, jonka kuvitelmat lasi- ja alumiinikaupungeista olivat tosiaankin vain kuvitelmia (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski, tulokset).

Tässä näyte Leontjevista parhaimmillaan:

”Eikö olisikin hirvittävää ja loukkaavaa ajatella,

että … apostolit saarnasivat, marttyyrit kärsivät,

runoilijat lauloivat, taiteilijat maalasivat…. vain

sen takia, että ranskalainen, saksalainen tai venäläinen

porvari säädyttömässä ja naurettavassa puvussaan

viihtyisi ”yksilöllisesti” tai ”kollektiivisesti” koko

tämän suuruuden raunioilla? Venäjää on edes hieman

pakastettava, ettei se ”mätänisi”

Tuon ”pakastamisen” omaksui sitten myös 1800-luvun taitteen johtava venäläinen taantumusmies, Konstantin Pobedonostsev

Leontjevin muuan tärkeä puheenvuoro, jonka hän piti Dostojevskin vuoden 1880 kuuluisan Puškin-puheen (ks. Vihavainen: Haun Puškin-puheen tulokset)  johdosta ja jonka aiheena oli yleismaailmallinen rakkaus, on suomeksi luettavissa Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta ”Venäjä ja Eurooppa” (Vastapaino 2007).

Enemmän tavaraa löytyy vaikkapa teoksesta ”Vostok, Rossija i slavjanstvo” (Eksmo 2007),892 s.  jossa kirjoittaja esittää laajasti Euroopan-vastaisia näkemyksiään. Kirjassa on myös esimerkiksi Nikolai Berdjajevin Leontevista kirjoittamaa aikalaiskritiikkiä. Olen niitä joskus selostanut, mutta laiminlyönyt yhden aspektin, joka Leontjevin ajattelussa nousee voimakkaasti esiin.

Kyseessä on pelko alamaishyveenä. Jos otamme tuosta kokoelmasta esille vaikkapa yhden artikkelin, ”Liberalismista yleensä”, joka kuuluu sarjaan ”Varsovalaisesta päiväkirjasta”, voimme todeta, mikä kirjoittajan mielestä on liberalismin yleinen olemus:

”Kaikki luova, kaikki säilyttävä, se, mikä kerran on luotu jonkin kansan historiassa, on aina enemmän tai vähemmän eriyttävää, erottavaa, sellaista, joka asettaa yhden kansan vastakkain muiden kanssa… Kaikki liberaalinen taas on väritöntä, yleisesti hävittävää, sisällytyksetöntä tuossa mielessä, se on aina samanlaista kaikkialla…

Liberalismi on kaikkialla yhtä vihamielistä niille historiallisille periaatteille, joiden vallitessa tietty kansa on kasvanut. Liberalismi on kaiken äärimäisyyden, myös kaikkein korkeimman kieltämistä, kaiken pakottamisen ja kaiken tyylin kieltämistä”.

”On esimerkiksi typerää niin sokeasti uskoa, kuten enemmistö eurooppalaisittain kasvatetuista ihmisistämme tekee, mahdottomuuteen, lopulliseen oikeudenmukaisuuden (pravda) ja maanpäällisen onnen valtakuntaan, poroporvarien ja työläisten harmaaseen ja kasvottomaan maanpäälliseen paratiisiin, jota valaisevat sähköiset auringot, ja joka keskustelee puhelimitse Kamtšatkalta Hyväntoivonniemelle… Tyhmää ja häpeällistä on, että jopa ihmiset, jotka kunnioittavat liberalismia, uskovat rtällaiseen mahdottomaan asiaan kuin ihmiskunnan onni, edes likimain…”

”Koko ihmiskunta ’on ikävissään’, kuten Lamartinen sanoin liberaali ja rauhallinen Ludvig Filipin ja Guizot’n Ranska oli ikävystynyt… ihmiset tulevat yhä vaativammiksi eikä kaikkien noiden vaatimusten tyydyttämiseksi ole keinoa keksitty eikä todennäköisesti keksitäkään.”

Siinä siis liberalismin ja eudaimonismin koko tyhjyys, mutta mitä tilalle?

”Kestävää ihmisissä on nimenomaan se, mikä olemukseltaan on vastakkaista demokraattiselle vapaudelle ja sille individualismille, joka sen synnyttää. Pelon ja rakkauden sekoitus, kas siitä on ihmisyhteisöjen elettävä, jos ne elää haluavat…rakastava pelko joidenkin ihmisten edessä on aito tunne eikä politiikan takia teeskennelty… Mutta vapaata ja periaatteellista pelkoa eivät liberaalit halua, he pitävät sitä yhteensopimattomana nykyaikaisen pororoporvarin arvon kanssa”.

Ja kuitenkin aito kristillisyys opettaa, että hierakia on kaikkialla, Edes enkelit eivät ole keskenään tasavertaisia… Valtion tulee olla uhkaava, joskus julma ja säälimätön.

Nikolai Berdjajev ei suotta hämmästellyt sitä, että Leontjev pystyi tekemään kristinuskostakin säälimättömyyden ja eriarvoisuuden saarnaajan. Venäjäänkään Leontjev ei Berdjajevin mielestä edes uskonut, vaan nauroi slavofiilien naiiviudelle. Sen sijaan hän usko venäläiseen valtiollisuuteen ja polvistui nöyrästi sen edessä ja kuitenkin tämä valtiollisuus oli ”Bysanttilaisuuden ja tatarilaisuuden luomus”.

Leontjev saarnasi vallan mystiikkaa ja jumaloi valtiota ja siinä suhteessa hän sopii mainiosti nykyisen outinismin oppi-isäksi. Sotilaallinen kunnia ei ollut hänestä kovin korkeatasoista, mutta kuitenkin se oli sellainen taso, mille myös vähälahjaisemmat pystyivät nousemaan ja siksi kannatettava. Kun tähän lisätään vielä Eurooppa-viha, voinee sanoa, ettei Kremlin ohranka parempaa auktoriteettia voisi tässä tilanteessa keksiäkään.

Paradoksaalista on, että Leontevin omituinen kristillis-aristokraattinen paatos, johon sisältyi vielä konkreettinen tavoite Konstantinopolin valloittamisesta, kuuluu aikaan, jolloin yleisen hyvinvoinnin mahdollisuuteen kohdistuva epäily oli hyvin perusteltavissa.

Silloin voitiin leivän asemesta ja sen puuttuessa korostaa isänmaallisten sirkushuvien merkitystä. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja Leontjevin aikalaiskritiikiltä on, kuten sanottu, yksipuujalka katkennut. Siitä huolimatta hän näyttää olevan naapurissa sangen kunnioitettu.

Tietenkin meidän kannattaa muistaa, että Venäjältä löytyy aina jokaista hullua kohti useampiakin viisaita. Heidän asemansa vain on tiettyinä aikoina kovin ahdas. Mutta vielä se aika koittaa taas heillekin.

Se on meitä parempi

 

Objektiivinen lukija

 

Jos haluaisi täydellisen kirjan, sellaisen voisi kai tilata tekoälyltä. Sellaisia lieneekin, mutta uskon, etten ole vielä tullut sellaista lukeneeksi ja pyrinkin sitä välttämään.

Tekoälyn tuotokset kai nyt  välttämättä ovat teennäisiä ja matkittuja, vaikka voisin kuvitella, että se helpostikin voisi omaksua myös erilaisia elämänasenteita ja näkemyksiä siinä kuin tyylejäkin.

Ehkäpä tyypillinen bestseller olisi juuri sopiva tekoälyn kirjoitettavaksi. Sille tuskin on ongelma ottaa huomioon suurin mahdollinen lukijakunta, jonka ainakin Hollywoodissa aikoinaan arvioitiin merkitsevän 11-vuotiaan henkiselle tasolle asettumista.

Mitä tekoäly sitten ei voisi oppia? En itse asiassa uskalla väittää sellaista asiaa olevankaan. Kun tekoäly seuraa miljoonien ihmisten ajattelua, se pystyy löytämään sieltä tarvitsemansa.

Odottaessamme kirjallisuuspalkintojen menemistä yhä uudelleen tekoälylle, voimme ajatella sitäkin, miten etevästi se jo nyt pystyy erottamaan toisistaan tekijöitä ja tyylejä.

Tässä muuan vanha blogi, jossa asiaa käsitellään. Mahtaakohan suomalaisesta kirjallisuudesta jo olla paljonkin tietokoneanalyysejä? Ne voisivat olla jopa kiinnostavia.

 

torstai 9. elokuuta 2018

Kun kone lukee

 

Kun kone lukee

 

Ben Blatt, Nabokov’s Favourite Word is Mauve. The Literary Quirks and Oddities of our Most-loved Authors. Simon & Schuster 2017, 271 s.

 

Suuret kirjat ovat suuria ja kehnot ovat roskaa. Vladimir Nabokov sijoitti jälkimmäiseen kategoriaan amerikkalaiset bestsellerit, tarkoittamatta luultavasti, että puhui jokaisesta tapauksesta (kaikki kehnot kirjat ovat roskaa ja kaikki amerikkalaiset…).

Kirjallisuudessa ihminen joutuu lukemaan ja kokemaan asioita, joita ei ole hänelle selvästi esitetty eikä aina voidakaan selvästi ja tarkasti esittää. Ehkä me juuri siksi niin paljon tarvitsemme kaunokirjallisuutta ja sitä rakastamme.

Olipa miten tahansa, Nabokov on yksi niistä kirjailijoista, jotka Ben Blatt on ottanut mukaan anglosaksisen kirjallisuuden kärkijoukkoon, jonka laatua hän tutkii tietokoneen avulla.

Itse asiassa kysymys ei ole valinnasta. Blattin käytössä on valtava aineisto, toisinaan miljoonien sanojen tekstikorpukset, joita hän nuohoaa kehittämiensä ohjelmien avulla. Näillä aineistoilla ja metodeilla on mahdollista saada vastauksia jopa naiivin yksinkertaisiin ja siksi mahdottomilta tuntuviin kysymyksiin kuten: kirjoittavatko amerikkalaiset äänekkäämmin kuin britit?

Vastaus on muuten myönteinen. Amerikkalaiset todella käyttävät enemmän kovaa ääntä ilmaisevia sanoja kuin brittikollegansa. Muitakin eroja veljesten välillä on. Monet sanat ovat toisen osapuolen englannissa niin harvinaisia, että ne suurella varmuudella kertovat, kumpaa kirjoittaja edustaa, ainakin usein toistuessaan.

Tällaisiin sanoihin kuuluu esimerkiksi brilliant, mistä ei vielä pidä tehdä päätelmiä amerikkalaisen kulttuurin tasosta. Ne voi ja on syytä tehdä muun aineiston perusteella ja ne ovat silloin vakuuttavampia.

Yhtä kaikki, Blattin algoritmit ovat kiehtovia ja tulokset usein vähintäänkin huvittavia, mikä on jo saavutus sinänsä.

Blatt tutkii niin miesten ja naisten erilaisia tapoja kirjoittaa, kuin välimerkkien käyttöä, romaanien aloitusta ja lopetusta ja jopa kirjojen kansia ja sitä, miten suurella kirjoittajan nimi niissä on painettu.

Kliseet eli suomalaisittain pikemmin fraasit tarjoavat myös herkullisen aiheen.

Muuan kirjoittajaa vaivannut kysymys on, voiko hyvän ja huonon kirjan tunnistaa objektiivisesti, tietokoneella.

Vaikka on toki selvää, ettei kirja ole enempää hyvä kuin huono siksi, että käyttää tiettyjä kliseitä tai välimerkkejä tai englannin –ly –loppuisia adverbejä, näyttää siltä, että erot ovat suuria ja paremmat kirjat voidaan objektiivisesti erottaa. Tämä koskee myös saman kirjoittajan tekstejä.

Toki esimerkiksi fraasit ovat ensi kertaa esiintyessään tuoreita, eikä yllätä, että niitä tavataan klassikoilla.

Kirjoittaja etsii myös huonon kirjan tuntomerkkejä. Klassinen esimerkki huonosta aloituksesta on luonnon kuvaus: Oli synkkä ja syksyinen yö (It was a dark and stormy night…), mutta onko sekään välttämättä huono?

Ei tietenkään. Kirjallisuus pyrkii niin syvälle ajattelumme rajoille, ettei hyvän kirjallisuuden osoittaminen kvantitatiivisin keinoin taida useinkaan olla mahdollista. Joskus se kyllä on. Nyrkkisäännöt, sellaiset kuin show, don’t tell ovat yleensä aina päteviä. Jo Goethe sanoi saman asian: Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!

Laiska kirjoittaminen, jossa käytetään paljon adjektiiveja ja adverbeja, saattaa tosiaan olla puuduttavaa lukijalle. Toisaalta myös ylenmääräinen konstikkuus vähentää luettavuutta ja tympäisee, kun sen huomaa tekemällä tehdyksi.

Blatt esittää kirjassaan huomattavan määrän tuloksia ja selostaa myös käyttämiään metodeita, jotka auttavat ymmärtämään, millä pohjalla päätelmät ovat ja millaisia muita teitä asioiden tutkimiseen olisi olemassa.

Saattaa olla, että kaikkein ilmeisimmät tulokset ovat tässä kirjassa kiinnostavimpia, ainakin ne lyövät korvalle sitä muodikasta huuhaata, joka aivan ensimmäisenä tunkeutui juuri kirjallisuuden tutkimukseen.

Ajatelkaamme sellaisia lauseita kuin he/she screamed. Kumpi sukupuoli esittää useammin toisen kirkumassa?

Klassisessa anglosaksisessa kirjallisuudessa miehet esittävät naisen kaksi kertaa useammin kirkujana kuin miehen. Naiset tekevät samoin.

Onko tämä merkittävä tulos vai ei? Sehän heijastaa reaalimaailmaa, jossa kirkujia ovat nimenomaan naiset. Tulokset eivät kuitenkaan ole kauttaaltaan näin banaaleja.

He/she grinned esitetään samoin monta kertaa useammin miehiseksi tapahtumaksi molempien sukupuolten toimesta ja tämä koskee niin klassista, kuin populaarikirjallisuutta.

He/she sobbed poikkeaa edellisistä. Mies ei nyyhkytä fiktiossa, jos miehet ovat kuvittelemassa. Naiset kuvittelevat toisin.

Kun tullaan seksiin, ovat odotukset nimenomaan toisen osapuolen aktiivisuuden suhteen korkealla: he/she kissed on koko kirjallisuudessa miehillä naisvoittoinen tapahtuma ja naisilla miehinen. Eroottisessa kirjallisuudessa naiset kertovat miesten olevan paljon naisia aktiivisempia, miesten kirjoittamissa teksteissä taas vallitsee tasa-arvo, käyttääkseni tähän yhteyteen kuulumatonta ilmausta.

Mitä naisten näkyvyyteen tulee, se on kirjallisuudessa pienempi kuin miesten, mikäli indikaattorina pidetään he/she pronominia. Mainittakoon kuitenkin, että New York Timesin 50 viimeaikaisessa  naisen kirjoittamassa bestsellerissä vain 17 käytti useammin sanaa she ja 33 sanaa he.

Todistaako tällainen yhtään mitään mistään?

Olisi ainakin typerää mitata näillä indikaattoreilla sukupuolten (niiden kahden) tasa-arvoa. Näkyvyydestä voinee sen sijaan puhua, mutta sen olettaminen, että kyseessä olisi jonkinlainen epäkohta, veisi ajattelun jo Helsingin Sanomien kulttuuriosaston tasolle.

Joka tapauksessa tietokoneen käyttö tällaisessa yhteydessä ei ole vailla mielenkiintoa. Myös muilla kielillä kuin englanniksi kirjoitettu kirjallisuus ansaitsee tämän käsittelyn, jota voinee lähes rajattomasti muunnella eri kirjailijoiden ja kirjallisuudenlajien ja niiden kehityksen tutkimisessa.