Tekoäly on valppaana

 

Kuin robotti robotille

 

Aikakausien muuttumisen huomaa vaikkapa siitä, että perinteiset latteudet ovat saattaneet muuttua kielletyiksi tai ainakin epäilyttäviksi, joskus ne implisiittisesti oikeuttavat rikollisia asioita ja siis ovat itsekin rikollisia.

Amerikasta sellaisia sana- ja ajarusrikoksia löytää ilman erityisetä etsiskelyä. Tietokone yleensä varoittaakin tiettyjen sanojen käyttämisestä, joten sellaiseen syyllistyneitä on pidettävä vakain tuumin tekonsa tehneinä, mikä tietenkin lisää olennaisesti vastuuta ja seurauksia.

Ensimmäinen laulu, jonka opin englanniksi oli varmaankin Ba-ba black sheep, joka nyt tuntuisi vähintänkin arkaluontoiselta. Jo seuraava oli C.S. Fosterin My Old Kentucky Home, jonka kieli oli aivan sallimatona (’tis summer, the darkies are gay…) ja olihan se koko mies aivan epäkorrekti muutenkin.

Sitten tuli tämä 50-luvulla meillä suosittu Oh Susanna (https://www.youtube.com/watch?v=qSIj17xbAyk ), jonka esittäminen alkuperäisin sanoin taitaa olla jo jossakin päin Yhdysvaltoja rangaistava teko. Jostakin syystä sanat voi kuitenkin vielä löytää netistä, toki asianmukaisen varoituksen kera.

Mutta mitäs tuo nyt on, meillä jotkut riemuidiootit ovat ihan oikeasti lakanneet esittämästä Tiernapoikia, koska Murjaanien kuningasta (näytelmän positiivisin hahmo) voitaisiin jollakin logiikalla pitää sopimattomana Yhdysvalloissa…

Mutta eihän tavallisen järjen mukaan ole enää pitkään aikaan sopinut olla ja ajatella, saati kirjoittaa. Algoritmi vahtii ja kuten kaikki diktaattorit, odottaa, että sitä eri ainoastaan totella, vaan myös kiirehditään jo ennakolta tekemään sellaista, minkä kuvitellaan sitä miellyttävän.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin saatettiin hieman juhlallisesti sanoa, että puhutaan nyt kuten mies miehelle. Koko tuohon ajatukseen sisältyy jotakin hyvin häpeämätöntä. Siinähän oletetaan ikään kuin kahden itsenäisesti ajattelevan ihmisen ja kansalaisen keskustelevan peruskysymyksistä keneltäkään siihen lupaa kysymättä.

Kuitenkin on algoritmille ja siis myös kaikille sen palvelijoille selvää, että tuollaisissa keskusteluissa saattaa järki -tuo paholaisen huora- riistäytyä valloilleen ja luoda jos jonkinlaisia epäkorrekteja asioita ja johtopäätöksiä.

On jopa todennäköistä, että näin tapahtuu, ellei keskusteluun osallistu ainakin yksi jonkin muun sukupuolen edustaja, jolla Eri syistä saattaa olla myös äänityslaite päällä.

Puhutaan siis mieluummin kuin robotti robotille ja tunnustetaan se tosiasia, että algoritmi pystyy ihmistä (saati miestä paremmin tuomitsemaan sen, mitä meidän rauhaamme kuuluu tässä matoisessa maailmassa.

Mutta voiko algoritmiinkaan aina luottaa? Eikö tekoäly saata riistäytyä omille teilleen ja ruveta itse asiassa toteuttamaan kaikkia niitä epäkorrekteja mahdollisuuksia, jotka ovat turmelleet ihmiskunnan tähänastisen historian?

Tämä on vakava kysymys. Siitä tuli jo joskus kirjoitettua ja panenpa sen tekstin nyt vielä tähän:

 

 

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Algoritmien pahuus

 

Väärät algoritmit

 

Todellisuuden kieltäminen on hankala positio. Viimeisin hullutus tällä alalla näyttää olevan huoli rasistisista algoritmeista. Laatulehti NYRB, joka aina pysyy muodin kärjessä, julkaisi siitä juuri artikkelin.

Itse asiasta ei paljon jäänyt mieleeni. Vain ongelma tuli selväksi ja se näyttää olevan sukua rasistisen koiran ongelmalle.

Kuten koirakin saattaa oppia tunnistamaan vihaamansa ihmiset heidän rodustaan tai jostakin vastaavasta, mikäli sovitaan, ettei rotuja ole, niin myös algoritmi voi oppia niin sanoakseni suurella todennäköisyydellä haukkumaan väärää puuta, mikäli nimittäin pidetään kiinni poliittisesta korrektiudesta.

Ellemme me siitä pidä kiinni, voimme kenties pudota pohjattomaan kuiluun, jossa koko korrektius jauhautuu tuusan nuuskaksi järjen armottomissa rattaissa.

Algoritmeilla on tai saattaa siis olla poliittis-moraalinen ulottuvuutensa. Nehän ovat ohjelmia, jotka ennustavat erilaisia asioita.

On kuitenkin asioita, joita ei saa ennustaa ihan siksi, ettei niin saa tehdä. Mikäli ajattelemme riskiä tulla väkivaltaisen ryöstön kohteeksi, tiedämme erinomaisesti, että uhkaa lisää merkittävästi, mikäli pimeällä ja yksinäisellä kadulla vastaan tulee kolme miestä, jotka ovat nuorempia kuin eläkeikäisiä.

Mikäli vastaan sen sijaan tulee kolme naista, on todennäköisyys selvästi pienempi, joskaan ei olematon. Mutta jos kyseessä on kolme eläkeikäistä mummoa, laskee todennäköisyys huomattavasti. Mikäli kyseessä on vain yksi mummo, jolla on ilmeinen liikuntaongelma, on todennäköisyys jo hyvin pieni.

On luultavasti sopimatonta ja joitakin tiedostus- ja kannatusryhmiä pahoin loukkaavaa, mikäli katsotaan, ettei yhdellä sairaalla mummolla olisi minkäänlaista potentiaalia ns. katu-uskottavuuden alalla, mutta yleinen elämänkokemus ja tilastot osoittavat, että se on hyvin pieni.

Käytännössä meistä jokainen luo mielessään erilaisia algoritmejä, joita voidaan myös nimittää stereotyypeiksi.

Ilman niitä olisimme täysiä tolvanoita, joiden käytös muuttuisi yhtä ennustamattomaksi kuin se olisi hupaisaa. Emme osaisi järkevästi ja kohtuullisesti ennakoida alkeellisimpiakaan arkipäivän tilanteita ja joutuisimme yhä uudelleen yllättymään sellaisista asioista, jotka normaalin psyyken omaaville ovat itsestään selviä. Luultavasti eloonjäämisennusteemme olisi heikko.

On itsestään selvää (vai onko sellaisia asioita?), että tietokone ottaa huomioon käsittelemiensä henkilöiden etnisyyden tai siis oppii sen nopeasti tunnistamaan. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ryhmien välillä on keskimääräisiä eroja. En usko, että konetta on mahdollista estää tätä tekemästä, vaikka sitä voitaisiinkin kieltää nimeämästä ryhmiä tietyillä perusteilla. Ne ryhmät muodostuvat siitä huolimatta.

Koneella ei ole moraalia, mutta voidaan tietenkin kysyä, eikö sille voitaisi sellainen opettaa. Tiettävästi se on aivan mahdollista. Asiasta koituva hyöty taitaa joka tapauksessa jäädä hämärän peittoon.

Mutta miksi ihmiset sitten panostavat niin kovin paljon poliittiseen korrektiuteen ja tiettyjen ryhmien keskimääräisten ominaisuuksien olemassaolon salaamiseen?

Kysymys on sangen ilmeisesti siitä, että tarve päteä saa tyydytyksensä uhrauksista. Jumalaton 21. vuosisadan ihminen, yltäkylläisen kulttuurin kasvatti, tuntee tarvetta uhrata eli siis uhrautua jollakin tavoin.

Yksi tapa uhrata on kieltäytyä syömästä epäpuhtaiksi ajateltuja herkkuja ja nauttimasta helposta ja halvasta matkustamisesta, jolla on yhteys maailmaa tuhoavaan, saatanalliseen voimaan.

Niihin verrattava asia on kieltäytyminen ymmärtämästä maailmaa sellaisena kuin se on ja asioiden kuvitteleminen aivan toisenlaisiksi, kuin se aistiemme ja järkemme mukaan on.

Kaikki tämä on tietenkin hullutusta maailman viisaille, mutta adepteille se on totista totta. Sen voi havaita vaikkapa menemällä heidän luokseen ja laskemalla leikkiä siitä, mitä ympärillään näkee.

Tämähän muistuttaa suuresti sitä, mitä ennen oli tapana sanoa hurskaudeksi eli oikeamielisyydeksi (dikaiosyne). Eikös asian näe jo niin sanoakseni tämän joukon kaapujen laadusta?

Mutta on myös olemassa vanha ja vakiintunut hurskastelun käsite. Mikäli nykyisin olisi fariseuksia (vai onko heitä?) heidät tunnistaisi, paitsi punavihreästä aatteellisuuden kaavusta, myös siitä kärkkäydestä, jolla he hyökkäisivät niiden kimppuun, joiden aatteellinen maailma olisi toisenlainen.

Nuo viholliset olisi nyt helppo löytää algoritmeillä, jotka nopeasti paljastavat, kuka nauraa väärille asioille, käyttää vääriä sanoja ja suhtautuu skeptisesti vaikkapa lihan syönnin tai lentomatkustamisen saatanallisuuteen.

Fariseusten omat kokoontumisajot sen sijaan täyttyvät toinen toistaan hullummista hurskastelijoista, jotka paisuttelevat omia henkisiä urotekojaan tolkuttomuuksiin, olipa kyseessä suvaitsevaisuus tai epätodennäköisten asioiden uskottelu itselleen.

Fariseuksen ja, sanokaamme, publikaanin, erottaa toisistaan yleensä helposti: yksi ainoa sana saattaa riittää. Siihen siis tuskin tarvitaan tietokonetta algoritmeineen, mutta apuahan niistäkin lienee.

Kiinnostava kysymys on, tuleeko poliittinen korrektius, feminismi tai jokin muu älyllisyyden kieltävä ja moraalista etevämmyyttään tyrkyttävä lahkolaisuus vielä tunkeutumaan sille puhtaasti kognitiiviselle alueelle, jota algoritmit ovat tähän mennessä edustaneet, ja mitä se siellä saa aikaan.

Ihmisten muuttaminen robottien kaltaisiksi on tämän totalitaarisuutta tavoittelevan aikamme tyypillisiä pyrkimyksiä.

Sen onnistumisesta en olisi niinkään varma. Jotakin irrationaalista inhimillistä tarvetta se kyllä näyttää palvelevan tänä uskonnon jälkeisenä aikanamme.

 

Ja ainahan meillä on tuo mainio poliisimme, joka kyllä auttaa käyttäytymään ja jopa ajattelemaankin oikein, mikäli tarvitaan.

Vielä hiljattain sen taholta aloitettiin oikein kampanja, jossa kehotettiin kansalaisia toimimaan, mikäli he havaitsivat kaidan ajattelun tieltä poiketun. Neuvostoliitossahan vastaava kampanja oli vuonna 1937.

Ehkäpä nykyinen hallitus on jo saanut tuon seuraavassa kuvatun kampanjan loppumaan. Mikä lienee sen saldo, olisi kovin kiinnostavaa tietää. Kai siitä jonkinlaista seurantaakin on pidetty?

Mahtaakohan joku taho olla ylpeä tuosta aikaansaannoksestaan? Ketkä lienevät senkin ideoineet ja määränneet?

 

torstai 7. helmikuuta 2019

Heitspiits

 

Heitspiitsii, hei!

 

Suomen oikeusministeriö on aloittanut nimeltään englanninkielisen #agaisthatespeech- kampanjan vihapuhetta vastaan. Tarkoitus kuuluu olevan selvittää kansalaisille, että tietynlainen puhe voi olla rangaistavaa. Kampanjan mannekiiniksi värvätty näyttelijä kehottaakin kaikkia ilmiantamaan havaitsemansa vihapuheen poliisille…

No aikoihinpa on eletty. Todistamme siis tässä ja nyt totalitaarisen yhteiskunnan menetelmiä röyhkeimmillään ja puhtaimmillaan.

Ajatus näyttää kulkevan niin, että kun meidän valtiomme kaikkine säädöksineen on paras ajateltavissa oleva (kuten kaikki totalitaariset valtiot), seuraa siitä, että sitä ja sen säädöksiä on iloisella mielellä rakastettava ja kaikki kunnon ihmiset myös niin tekevät. Muuten…

Niin, mikäli sitten jostakin syystä löytyy jostakin joku yksilö, joka rimpuilee vastaan, on kyseessä tähän parhaaseen mahdolliseen maailmaan sopimaton yksilö ja siis myös sen kansan vihollinen. Kansan hyväksihän täällä kaikki tehdään. Kaikkien kansojen.

Oli ilmeisen väistämätöntä, että meidän piti saada vielä tällainenkin kampanja ja vieläpä suoraan EU:sta. Sen nimikin on riittävän kansainvälinen antaakseen sille ehdottoman arvovallan kaikkien tomppelien keskuudessa.

Mitäpä oikeusministeriö meille oikein julistaakaan: vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjaa suvaitsemattomuuteen.

Vihapuhetta ovat siis myös kaikki sellaiset ilmaisumuodot (piirtäjät ja miimikot, huomio!), jotka levittävät tai oikeuttavat(!) ulkomaalaisvastaisuutta. Mitäpäs se sellainenkin sitten oikein on, kysyisi Luther tässä kohtaa.

Joka tapauksessa ulkomaalaisuus on siis oikeusministeriön erityisessä suojeluksessa. Niinpä kiellettyä näyttää olevan jopa kaikkien sellaisten argumenttien esittäminen, jotka oikeuttavat ulkomaalaisiin kohdistuvia rajoituksia esimerkiksi maahanmuuton suhteen…

Kotimaalaisuusvastaisuus rajataan siis sananvalinnalla nimenomaan vihapuheen ulkopuolelle, joten he ovat vapaata riistaa niin kaikille saapujille kuin myös sille osalle maan väestöä, joka syystä tai toisesta haluaa hyökätä omaa kansaansa vastaan. Ainahan niitäkin löytyy.

On kiinnostavaa, että vihapuheen rangaistavuus näyttää riippuvan sen motiiveista. Niistä nimenomaan suvaitsemattomuus on asia, joka aiheuttaa rangaistavuuden.

Laki siis ylevässä täydellisyydessään käskee kaikkia hallintoalamaisia suvaitsemaan ja ilmeisesti myös suvaitsemaan rajattomasti.

 Jos jossakin vaiheessa pinna niin sanotusti palaa ja syntyy vihaisuutena ilmenevä reaktio, joka johtaa sanalliseen tai muuhun ilmaisuun (ilmeet, ilmeet!!), on leivätön pöytä odottamassa, ainakin periaatteessa ja potentiaalisesti.

On uskomatonta, että tällainen motiiviklausuuli voidaan esittää oikeusministeriön taholta. Tämä panee epäilemään siellä työskentelevän väen järjenjuoksua ja yleistä pätevyyttä.

Millaisin metodein noita motiiveja sitten mahdetaankaan tutkia? Nyt kuulemma tekoäly pystyy jo paljastamaan teennäisen hymyn ja peitetyn irvistyksen… Edessä taitaa olla pitkä marssi kohti uutta, uljasta yhteiskuntaa.

Saattaahan se olla, että meillä on nyt tai ainakin jo tulossa jonkinlainen rajattoman rakkauden yhteiskunta. Sen mukaisesti oikeusministeriö olisi meilläkin syytä muuttaa rakkauden ministeriöksi, kuten Orwellin tulevaisuusnäyssä.

Vihaa kuitenkin myös tarvitaan, koska rakkautta itse asiassa ilmaistaan tehokkaimmin juuri sen avulla. Vain vihan kohteiden on oltava oikeita.

Oseaniassa järjestettiin päivittäin ns. kahden minuutin viha. Se oli instituutioksi muuttunut kampanja, jossa kansan vihollisiin kohdistettiin juuri sellaiset tunteet kuin he ansaitsivatkin.

Olen tässä odotellut, milloin tämä aloitetaan meilläkin. Tämä rakkaus -ei kun siis oikeusministeriön kampanja taitaa jo olla tuon tulevan instituution alkeismuoto. Ja eipä nyt unohdeta niitä riekkujaisia, joita meillä on tämän tästä, turuilla ja toreilla.

Ne ovat vielä vapaaehtoisia ja kysymys kuuluukin, kuinka kauan. Luulen, että tämäkin kampanja kirvoittaa suuren määrän spontaania vihapuhetta, minkä johdosta ilmiantoja pelkäävät ihmiset kiiruhtavat osallistumaan rakkauskansan vihamarsseille todistellakseen oikeinajatteluaan.

Vihapuhe kuulemma lisää myös epäluottamusta viranomaisia kohtaan, kuten ministeriö väittää. Luottamuksen väheneminen on kyllä huolestuttavaa, mutta kyllä idiootinkin pitäisi ymmärtää, että luottamus on asia, joka voidaan vain ansaita. Ei se synny tyhjän jahtaamisella, sensuurilla ja ilmiantokampanjoilla, päin vastoin.

Tässäpä tuleekin mieleen vanha kasku suutarista ja hänen oppipojastaan. Oppipoika sanoi suutarille nähneensä hauskan unen ja voisi kertoakin sen, jos mestari lupaa, ettei suutu.

No, mestari lupasi ja poika kertoi unessa nähneensä, että putosi paskatynnyriin. Mestari tuli hätiin, mutta putosi siirappitynnyriin. -Vai, että sillä tavalla, myhäili mestari. Sattuupa sitä.

-Sen jälkeen sitten minä nuolin pois mestarin päältä sen siirapin ja mestari minun päältäni sen paskan, jatkoi poika.

Mestari sitä kuunnellessaan riisui vyönsä ja alkoi hutkia poikaa takamuksille. -Mutta mestarihan lupasi, ettei suutu! kiljui poika.

-En minä suutu, huvikseni hutkin, totesi mestari naama peruslukemilla.

Tästä siis opimme, miten esimerkillisellä tavalla vihapuheeseen syyllistynyt voidaan saattaa ansaitsemaansa rangaistukseen ilman, että rikollisilla motiiveilla olisi vaikutusta asiaan.

Mutta nykyaikaisesta, pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa sananvapaus on luovuttamaton perusoikeus, tämä vanhanaikainen maailma poikkeaa kuin yö päivästä.

Oikeusministeriön on nyt syytä ymmärtää, mitä se on tekemässä, peruuttaa kampanjansa ja pyytää anteeksi.