lauantai 2. elokuuta 2025

Veri vaatii verta

 

Kosto

 

Mitä välitän minä taivaan ilosta,

ellen saa nähdä Kissalan Aapelin

verta ja rapaa!

(J. Jukola)

 

Kosto näyttää kuuluvan ihmisen perustarpeisiin. On vaikea sanoa, palveleeko se jotakin suvun ja lajin kannalta rationaalista päämäärää. Itse asiassa tuntuu siltä, että asia on päinvastoin. Muilla eläimillä sellaista ei kaiketi ole.

Mahtaisiko siis olla, että kostosta puhuessamme olemmekin tekemisissä jonkin aivan erityisesti ihmisyyteen liittyvän asian kanssa: ”Olin ihminen ja siis myös kostaja” saattaisivat monien ennenaikaisesti kuolleiden haamut sanoa meille menneisyydestä.

Aivan erityisen läheinen suhde kostolla on kunniaan, jonka tahraamista eivät voi mistään hinnasta sallia enempää suurkuninkaat kuin narsistiset yksilöt luokkaa sikopaimen tai kamelinajaja. Keskiajan ritarikulttuuri oli täynnä infantiilia isottelua, johon liittyi ikuinen valmius kostaa aina loukkaukset omaa kuviteltua suuruutta kohtaan. Mitä herkemmin kostettiin, sitä kunniakkaampaa. Kunnian mennessä ritari menetti kaiken.

Mutta toki voi olla olemassa syviä loukkauksia myös ihmisen arvokkuutta vastaan merkityksessä dignitas. Sellainen pakotettu alennustila kokonaiselle ryhmälle näyttäisi aiheuttavan jossakin mielessä vastaavan reaktion kuin kukkoilevan aatelisnuorukaisen tai ylpeilevän vuohipaimenen kunnian loukkaaminen.

On puhuttu siitä alennustilasta, johon esimerkiksi sellaisen laskevan suurvallan kuin Yhdysvaltojen työläisväestö on joutunut. Loukattu etsii yleensä loukkaajaa, syyllistä, jolle voisi kostaa.

Kosto on harvoin kohtuullista. Hammurapi käski maksamaan samalla mitalla ja saman idean löydämme raamatustakin. Kuitenkin kosto esimerkiksi kolminkertaisena tai kymmenkertaisena näyttää palvelevan joitakin tarpeita ja sellaista saatetaan innokkaasti julistaa, mahdollisesti lähinnä pelotustarkoituksessa.

Kun Neuvostoliitto syytti Suomea rajaloukkauksista hieman ennen talvisodan syttymistä, julistivat työläiskokoukset, että työläisten isänmaa vastaisi kolminkertaisella iskulla hävyttömien ja järkensä menettäneiden sotaprovokaattorien haasteeseen. Saksalaiset taas julistivat tappavansa kymmenen (vaiko peräti sata?) viholliskansan jäsentä jokaisesta partisaanien murhaamasta saksalaisesta.

Kohtuus on aina vaikea asia, mutta koston kohdalla se on tavallista vaikeampaa, usein jo siitä syystä, ettei voida kostaa varsinaiselle tekijälle, vaan on käytettävä kohteina muita, ikään kuin heillä olisi jokin valtakirja (nykysuomeksi proxy) ja sitoumus edustaa ryhmäänsä.

Olemme taas valitettavasti siirtyneet mielettömän väkivallan aikaan, jolloin kostoa on paremman puutteessa suoritettu kollektiivisesti.

Unelmat kokonaisten kansojen hävittämisestä tuntuvat taas yhtä ajankohtaisilta kuin ne olivat vanhan Testamentin aikoihin, jolloin Israelin kansa vihki kuolemalle useampia kymmeniä muita kansoja. Sellaisissa tapauksissa yhtään ihmistä eikä eläintä ei saanut jättää henkiin.

Muistamme varmaan kaikki Samuelin tapauksen, hänhän joutui omakätisesti tappamaan amalekilaisten kuninkaan, jonka Saul oli jättänyt henkiin.

 Saul oli muuten säästänyt myös vuohia ja lampaita. Tuon tottelemattomuuden takia Herra katui, että oli tehnyt Saulista kuninkaan ja Samuel suri Saulia kuin kuollutta, mutta se on jo toinen juttu. (Ks. I Sam. 15:33-35).
Mitä pahaa amalekilaiset siis olivat tehneet? Kostiko Herra heille joistakin rikkomuksista esimerkiksi heille tuntematonta dekalogia vastaan vai muutenko vain vihasi? Näin puhui luotettavimman lähteen mukaan herra Sebaot, sotajoukkojen kuningas: ”Olen päättänyt rangaista amalekilaisia, koska he asettuivat israelilaisten tielle, kun nämä tulivat Egyptistä”.

Tutkimattomat ovat Herran tiet, mutta koston hän joka tapauksessa on pannut ihmisten sydämeen. Mikäli henkiin olisi jäänyt yksikin amalekilainen, olisi hän pyrkinyt tekemään Israelin kansalle pahaa niin paljon kuin olisi voinut.

Viime vuosisadalla herätettiin ihmisten huonoimmat, mutta aina olemasa olevat vaistot pitkästä unestaan ja suoritettiin maailman kulttuurin johtavien maiden toimesta historian siihen mennessä suurin ihmisteurastus. Sen vaikutukset tuntuivat meidänkin maassamme.

Väkivalta synnyttää kostoa, joka taas on kostettava ja niin edelleen, kuten tiedämme. Vasta aika parantaa haavoja, ellei niitä revitä yhä uudelleen auki. Vuonna 1919 meidänkin kansamme oli vielä vereslihalla.

Tässä siihen liittyvä blogi:

 

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vihan voimalla

 

Tuhon fantasiat

Konrad Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II). Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.

 

20. vuosisadalla voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli mahdolliseksi.

Suomessa tolstoilaisen pasifistin, Arvid Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien välisenä aikana kokonaisen genren.

Työläiskirjailija Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi, mutta pelastui sentään.

Ainakin pari Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.

Maailmansodan kauhuja kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas, jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin. Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…

Kiinnostavin on kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.

Novelli kuvaa terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin hävittäminen.

Hänellä on käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.

Kuvitelmia Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.

Lehtimäellä hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.

Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla.

Vihaa joka tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.

Rakkaudesta ja sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka terroristien johtaja järjestää.

Surmanlentokoneet todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja yliopistoa myöten.

Suuren tuhon järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat, kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?

Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.

Kaiken kadotessa sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.

Kai tätäkin kirjallista tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.

Mutta amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä, että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.

Oli se sellainen vuosisata.

 

15 kommenttia:

  1. Jahas saas nähdä, suomalainenhan onnistui 2000 luvun alkupuolella kostamaan entisille päällepäsmäreilleen parhaalla mahdollisella tavalla näyttämällä, että mehän pärjäämme paremmin yksin kuin teidän kanssa, siis Ruotsin ja Venäjän kanssa. Lankesimmeko sitten ylpeilyn syntiin, vai mikä lie tuli, koska meidän piti aivan vapaaehtoisesti hankkia uusi päällepäsmäri, suuri ja mahtava EU jonka lamaannuttavassa ohjeistuksessa olemme pikkuhiljaa nääntymässä riistetyksi kehitysmaaksi.

    VastaaPoista
  2. Kosto <-> omankädenoikeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kostaa voidaan raastuvankin kautta.

      Poista
    2. Missä valtion laillistama kosto l.oikeus uupuu, siellä on tarve omankädenoikeudelle, jos kykyä riittää. Jos ei kykyä ole, vaihtoehto on alistuminen.

      Poista
  3. "On vaikea sanoa, palveleeko se jotakin suvun ja lajin kannalta rationaalista päämäärää. "

    Luulen, että se palvelee lajin kannalta sitä päämäärää, että sellaisesta kohtaan, johon kohdistuvat - todelliset tai kuvitellut - oikeudenloukkaukset kostettiin, oltiin vähemmän valmiita kohdistamaan tuollaisia loukkauksia kuin niitä kohtaan, jotka olivat pakotettuja ottamaan ne vastaan kuin lampaat. Noin se ainakin toimi aikoina ja yhteiskunnissa, joissa valtio ei ollut ottanut väkivallan ja oikeuden monopolia itselleen. Kosto oli toisin sanoa eräänlaista proto-oikeutta.

    Sama periaate toimii vieläkin kun suurpetojen metsästystä perustellaan sillä, että säilytetään niiden ns ihmisarkuus.

    VastaaPoista
  4. Vanha testamentti on kostojen ja erehdysten sykermää. Aatami ja Eeva= syntiin lankeemus. Kain ja Abel = murhaa ( Jumalan syystä toki, katsoi Abelin uhrilahjaa suopeasti, mutta väheksyi Kainin puurolautasta)...jne.
    Nuotiotarinoita 3000-vuoden takaa, jännittäviä koston ja väkivallan koosteita.

    VastaaPoista
  5. "Aivan erityisen läheinen suhde kostolla on kunniaan, jonka tahraamista eivät voi mistään hinnasta sallia enempää suurkuninkaat kuin narsistiset yksilöt luokkaa sikopaimen tai kamelinajaja."

    Ajatus muuttuu ymmärettäväksi kun ajatellaan, mitä kunnia tarkoittaa staattisessa hierarkisessa yhteiskunnassa: se tarkoittaa yksilön tai suvun sosiaalista asemaa koko yhteisössä, josta ei ole poispääsyä. Kunnian menettäminen tarkoittaa sulkemista pois koko yhteisöstä, eräänlaista lainsuojattomuutta. Kukapa tuollaiseen alistuisi vapaaaehtoisesti.

    VastaaPoista
  6. "vanhan Testamentin aikoihin, jolloin Israelin kansa vihki kuolemalle useampia kymmeniä muita kansoja. Sellaisissa tapauksissa yhtään ihmistä eikä eläintä ei saanut jättää henkiin."

    Kyllähän tuossa tietty väistämätön logiikka oli jos tarkoitus oli asuttaa luvattu kansa alueelle, jossa jo oli alkuasukkaita/aboriginaaleja.

    VastaaPoista
  7. "Kyseessä on viha. Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla."

    Tarvitaanko vai riittääkö rakkaus omaa kansaa/yhteisöä kohtaan, jonka hyvinvointi halutaan asettaa vieraan kansan/yhteisön hyvinvoinnin edelle, jos ne ovat ristiriidassa keskenään.

    VastaaPoista
  8. Kalliit toverit ovat nyt selittäneet, miksi jotkut asiat ovat olleet mielekkäitä aikoinaan. Olen minäkin sen blogeissani tehnyt, esimerkiksi https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kunnia
    Tässä kuitenkin olen yrittänyt pohdiskella sitä, miten arkaainen asia on kyseessä ja miten yhteiskunnan kehittyessä ja ihmisen sivistyessä sen merkityksen olisi pitänyt muuttua.
    Toki vielä 1800-luvulla aateliset, jotka olivat säästyneet Ranskan vallankumouksen käsittelyltä, korostivat sukuunsa perustuvaa kunniaa erinomaisuutensa perusteena.
    Mitä kostoon tulee, sehän länsimaissa tuli kuninkaan oikeudeksi jo keskiajalla. Tshetsheniassa väitetään kostovelvollisuuden periytyvän seitsemänteen polveen saakka ja onhan noita kostovelvollisia taas omassakin maassamme yhä enemmän... Ehkä se on pian vallitseva normi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyydän anteeksi tarttumista ommentista ilmenevään retoriseksi tarkoitettuun kysymykseen koston mielekyydestä. Yhtä mieltä lienemme siitä, että valtion tekemä kosto eli oikeus sopii paremmin nykyaikaiseen yhteiskuntaan - ainakin meille toistaiseksi valtaväestölle.

      Poista
  9. Tässä vielä kostosta https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kosto

    VastaaPoista
  10. Olen väittänyt, että kansanmurha katkaisee koston kierteen. Vanhan Testamentin kertomukset antavat tähän tukea. Jeesuksen opetuksissa kostoa ei arvosteta, kuten "Rakastakaa vihamiehiänne" -kehotuskin paljastaa. Se vaan sitten valtiollisella taholla taitaa olla valtion menoa, liiallinen vihamiesten rakastaminen. Eipähän islamin vallan poistaminen Pyreneitten niemimaaltakaan kovin rakkaudelliselta vaikuttanut n. 1300...600 vuotta sitten.

    VastaaPoista
  11. Tuli taas harjoitettua jokakesäistä virkistäytymistä, kumartumalla kirkasvetisen lähteen puoleen ja juomaan tilkka raikasta vettä - Tolstoin tarjoamana.
    Selaisin siinä myös Anna Kareninaa, ihan vain kerratakseni sen heinäntekokohtauksen, mutta silmääni sattui nimiölehden motto:

    ”Minun on kosto, ja minä tahdon kostaa.” (Ulla-Liisa Heino) kuten toinen käännös menee:

    ”Minun on kosto, ja minä olen maksava.” (Lea Pyykkö)
    nyt kuitenkin käytän kolmatta, jossa ei pilkkua:

    "Minun on kosto ja minä tahdon kostaa".

    Vähintäänkin arvoituksellinen sana, joskin kytkettävissä teoksen teemaan, mutta mitä Tolstoi tällä todella merinteerasi?

    Tuo kolmas käännös on 7.7.1973 ties mistä divarista hankkimani Eino Kaliman käännös (1925).

    Kalimalla oli viehättävä rakkaussuhde täkäläisestä kauppalasta kotoisin olevaan neitokaiseen, mutta suhde lakastui kun sulhon omaiset vieroivat naista, kaikesta päätellen täysin onneton ratkaisu, muutenkin kuin vain näin kerrottuna. Molemmat osapuolet opiskelivat Venäjällä ja rakastivat venäläistä kulttuuria.

    Nykykatsannossa, ja etenkin Venäjän rivon sodan katveessa, koston ajatus epäsuhteiasen avioliiton kuviossa tuntuu mitä vähäpätöisimmältä: jos jollakin on kyky ja halu kostaa, miksei se olkoon Jahve tai mikä vain, halua tehdä sitä halunsa mukaista, kostoa, nyt, kun satojatuhansia ihmisiä tuhotaan ja rakennettua maata poltetaan?
    Miksi jokseenkin itseltään eksyksissä olevaa naisparkaa kostetaan, kun parempiakin kohteita on juuri nytkin tyrkyllä?
    No, en osaa lainkaan ajatella asioita noin ikäänkuin dogmaattis-teologisissa yhteyksissä, niin paljon kuin nuoruudessani tuli raamattuakin luettua, tai ehkä juuri sen vuoksi.

    Asia vaivasi siihen mittaan, että vilkaisin selitysteoksia. Mutta Herbert Sundemon "Raamatun taskusanakirja" (1983), ei kaikkien noin 2000 selityssanansa puitteissa edes tunnista koko olennaista "kosto"-termiä!

    Joten käännyin alkuteoksen puoleen. Kyseessä on helposti tunnistettavisssa oleva Room. 12:19, joka vanhassa 1938 kirkkoraamatussa kuului:

    Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on:
    "Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra".

    Vuoden 1992 käännöksessä se on viilattu muotoon:

    Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: "Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan" - näin sanoo Herra.

    Löytyyhän näiden pohjalta selvä yhteys pahan vastustamisesta kieltätyvän kreivin Vuorisaarnasta vaikutteita ammentaneeseen radikaalikristilliseen ajatteluun.

    Btw: Tulipa kesällä 2019 - siis viimeisessä saumassa tämän elämän aikana - käytyä Jasnaja Poljanassa ja vietettyä siellä kokonainen päivä "pyhillä paikoilla". Katsomassa ja kuulemassa, siitäkin miten antaumuksellisen aatteen miehen onnistui omasa elämässään noudattaa hienoja aikeitaan;
    kuten esim. monen hyvän lisäksi, että Tolstoilla oli 13 lasta vaimonsa kanssa, mutta "hän telmi aika reippaanlaisesti myös talonpoikaisnaisten hameiden alla", kuten kirjan väliin jäänyt muistilappu kertoi.

    VastaaPoista
  12. utkiskelin hieman Raamattua.
    Raamatun mukaanhan tuo mainitsemasi amalekilaisten hyökkäys israelilaisia vastaan, jota Samuel myöhemmin käytti heidän tuhoamisensa perusteluna, tapahtui pian sen jälkeen kun israelilaiset olivat Mooseksen johdolla lähteneet Egyptistä (2. Moos. 17:8-16). Kuinka pitkä aika siitä oli kulunut, kun Samuel antoi Saulille tuollaisen tehtävän?
    Väliin jääneestä aikakaudesta kerrotaan Tuomarien kirjassa, mutta siitä aikakauden pituus ei käy ilmi. Mutta tuon Saulin "viraltapanon" vuoksihan uudeksi kuninkaaksi tuli Daavid, joka hallitsi 40 vuotta (1. Kun. 2:11). Daavidia seurasi hallitsija Salomo, joka hallitsijakautensa neljäntenä vuonna aloitti Jerusalemin temppelin rakennustyöt. Silloin israelilaisten Egyptistä lähdöstä oli kulunut 480 vuotta (1. Kun 6.1.). Niinpä jo silloin kun Saul Samuelin käskystä soti amalekilaisia vastaan, oli Egyptistä lähdöstä ja samalla amalekilaisten hyökkäyksestä kulunut hieman yli 430 vuotta!.
    Saattoivatko silloiset amalekilaiset todella olla, vieläpä Jumalan silmissä, vastuussa siitä, mitä heidän esi-isänsä olivat tehneet yli 430 vuotta aikaisemmin?!

    Vastaa

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.