Veri vaatii verta

 

Kosto

 

Mitä välitän minä taivaan ilosta,

ellen saa nähdä Kissalan Aapelin

verta ja rapaa!

(J. Jukola)

 

Kosto näyttää kuuluvan ihmisen perustarpeisiin. On vaikea sanoa, palveleeko se jotakin suvun ja lajin kannalta rationaalista päämäärää. Itse asiassa tuntuu siltä, että asia on päinvastoin. Muilla eläimillä sellaista ei kaiketi ole.

Mahtaisiko siis olla, että kostosta puhuessamme olemmekin tekemisissä jonkin aivan erityisesti ihmisyyteen liittyvän asian kanssa: ”Olin ihminen ja siis myös kostaja” saattaisivat monien ennenaikaisesti kuolleiden haamut sanoa meille menneisyydestä.

Aivan erityisen läheinen suhde kostolla on kunniaan, jonka tahraamista eivät voi mistään hinnasta sallia enempää suurkuninkaat kuin narsistiset yksilöt luokkaa sikopaimen tai kamelinajaja. Keskiajan ritarikulttuuri oli täynnä infantiilia isottelua, johon liittyi ikuinen valmius kostaa aina loukkaukset omaa kuviteltua suuruutta kohtaan. Mitä herkemmin kostettiin, sitä kunniakkaampaa. Kunnian mennessä ritari menetti kaiken.

Mutta toki voi olla olemassa syviä loukkauksia myös ihmisen arvokkuutta vastaan merkityksessä dignitas. Sellainen pakotettu alennustila kokonaiselle ryhmälle näyttäisi aiheuttavan jossakin mielessä vastaavan reaktion kuin kukkoilevan aatelisnuorukaisen tai ylpeilevän vuohipaimenen kunnian loukkaaminen.

On puhuttu siitä alennustilasta, johon esimerkiksi sellaisen laskevan suurvallan kuin Yhdysvaltojen työläisväestö on joutunut. Loukattu etsii yleensä loukkaajaa, syyllistä, jolle voisi kostaa.

Kosto on harvoin kohtuullista. Hammurapi käski maksamaan samalla mitalla ja saman idean löydämme raamatustakin. Kuitenkin kosto esimerkiksi kolminkertaisena tai kymmenkertaisena näyttää palvelevan joitakin tarpeita ja sellaista saatetaan innokkaasti julistaa, mahdollisesti lähinnä pelotustarkoituksessa.

Kun Neuvostoliitto syytti Suomea rajaloukkauksista hieman ennen talvisodan syttymistä, julistivat työläiskokoukset, että työläisten isänmaa vastaisi kolminkertaisella iskulla hävyttömien ja järkensä menettäneiden sotaprovokaattorien haasteeseen. Saksalaiset taas julistivat tappavansa kymmenen (vaiko peräti sata?) viholliskansan jäsentä jokaisesta partisaanien murhaamasta saksalaisesta.

Kohtuus on aina vaikea asia, mutta koston kohdalla se on tavallista vaikeampaa, usein jo siitä syystä, ettei voida kostaa varsinaiselle tekijälle, vaan on käytettävä kohteina muita, ikään kuin heillä olisi jokin valtakirja (nykysuomeksi proxy) ja sitoumus edustaa ryhmäänsä.

Olemme taas valitettavasti siirtyneet mielettömän väkivallan aikaan, jolloin kostoa on paremman puutteessa suoritettu kollektiivisesti.

Unelmat kokonaisten kansojen hävittämisestä tuntuvat taas yhtä ajankohtaisilta kuin ne olivat vanhan Testamentin aikoihin, jolloin Israelin kansa vihki kuolemalle useampia kymmeniä muita kansoja. Sellaisissa tapauksissa yhtään ihmistä eikä eläintä ei saanut jättää henkiin.

Muistamme varmaan kaikki Samuelin tapauksen, hänhän joutui omakätisesti tappamaan amalekilaisten kuninkaan, jonka Saul oli jättänyt henkiin.

 Saul oli muuten säästänyt myös vuohia ja lampaita. Tuon tottelemattomuuden takia Herra katui, että oli tehnyt Saulista kuninkaan ja Samuel suri Saulia kuin kuollutta, mutta se on jo toinen juttu. (Ks. I Sam. 15:33-35).
Mitä pahaa amalekilaiset siis olivat tehneet? Kostiko Herra heille joistakin rikkomuksista esimerkiksi heille tuntematonta dekalogia vastaan vai muutenko vain vihasi? Näin puhui luotettavimman lähteen mukaan herra Sebaot, sotajoukkojen kuningas: ”Olen päättänyt rangaista amalekilaisia, koska he asettuivat israelilaisten tielle, kun nämä tulivat Egyptistä”.

Tutkimattomat ovat Herran tiet, mutta koston hän joka tapauksessa on pannut ihmisten sydämeen. Mikäli henkiin olisi jäänyt yksikin amalekilainen, olisi hän pyrkinyt tekemään Israelin kansalle pahaa niin paljon kuin olisi voinut.

Viime vuosisadalla herätettiin ihmisten huonoimmat, mutta aina olemasa olevat vaistot pitkästä unestaan ja suoritettiin maailman kulttuurin johtavien maiden toimesta historian siihen mennessä suurin ihmisteurastus. Sen vaikutukset tuntuivat meidänkin maassamme.

Väkivalta synnyttää kostoa, joka taas on kostettava ja niin edelleen, kuten tiedämme. Vasta aika parantaa haavoja, ellei niitä revitä yhä uudelleen auki. Vuonna 1919 meidänkin kansamme oli vielä vereslihalla.

Tässä siihen liittyvä blogi:

 

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vihan voimalla

 

Tuhon fantasiat

Konrad Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II). Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.

 

20. vuosisadalla voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli mahdolliseksi.

Suomessa tolstoilaisen pasifistin, Arvid Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien välisenä aikana kokonaisen genren.

Työläiskirjailija Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi, mutta pelastui sentään.

Ainakin pari Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.

Maailmansodan kauhuja kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas, jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin. Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…

Kiinnostavin on kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.

Novelli kuvaa terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin hävittäminen.

Hänellä on käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.

Kuvitelmia Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.

Lehtimäellä hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.

Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla.

Vihaa joka tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.

Rakkaudesta ja sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka terroristien johtaja järjestää.

Surmanlentokoneet todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja yliopistoa myöten.

Suuren tuhon järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat, kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?

Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.

Kaiken kadotessa sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.

Kai tätäkin kirjallista tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.

Mutta amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä, että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.

Oli se sellainen vuosisata.