Menestyneen miehen ura

 

Viron historian murrosajoilta

 

Raimo Pullat, Mis mul meeles. Estopol 2025, 335 s.

 

Kerroin joskus oppilailleni, ettei Venäjän tutkimus tarkoita sitä, että käytäisiin vain venäläisissä arkistoissa ja kirjastoissa istumassa, niin tärkeää kuin se onkin.

Itse asiassa paras Venäjän tutkimus neuvostoaikana tapahtui muissa maissa, ennen muuta Amerikassa, mutta myös esimerkiksi Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Sinne oli kertynyt melko paljon dokumentteja ja myös syntynyt emigranttien perustamia koulukuntia.

Venäjälle matkustaminen ja kielen osaaminen sekä kulttuurin tunteminen olivat tietenkin välttämättömiä, mutta arkistojen sisältämä tieto kuului tiukimmin vartioituihin valtiosalaisuuksiin ja tutkijat joutuivat usein toimimaan sokkoina ja pitämään pimeässä myös lukijansa.

Sama koski niin ulkomaalaisia kuin venäläisiä ja muita neuvostoliittolaisiakin tutkijoita. Tutkija ei saanut nähdä arkistoluetteloita eikä siis päässyt ymmärtämään kokonaisuutta. Tietyissä arkistoissa, kuten Viron ulkoministeriön arkisto, ei ollut lähtökohtaisesti edes oikeutta tehdä muistiinpanoja tai viitata joihinkin nimenomaisiin lähteisiin. Voitiin vain mainita arkiston nimi.

 Mikäli tutkijalle annettiin joitakin dokumentteja ja hän jopa sai luvan tehdä muistiinpanoja, ne tallennettiin leimattuihin vihkoihin, joista ne saattoi lähtiessä uudelleen kopioida. Sen jälkeen leimatut vihot poltettiin, kuten Pullat kertoo.

Lähdeviitteissä annettiin aina vain signum, jonka avulla viitatun lähteen voi löytää arkistosta. Sen sijaan ei ollut tapana kertoa, minkä luontoisesta dokumentista oli kyse, joten koko viitteen todistusvoima jäi täysin hämärän peittoon. Siihen voitiin vain uskoa tai olla uskomatta. Asian tarkistaminen ei ollut realistista.

Jossakin määrin asia erikseen olivat vanhimman historian dokumentit, vaikka jopa keskiajan historian kirjoittamisen oli tapahduttava vallitsevan marxistis-leninistisen ortodoksian mukaisesti.

Paikallinen nationalismi, riistäjäluokkien ihailu ja muut vääristymät uhkasivat virallista totuutta kaikkialla. Moskova ja puolue keskuskomiteoineen olivat tutkijaan nähden samassa asemassa kuin Rooma ja paavi katolisille papeille. Tietenkin niillä oli myös paikalliset asiamiehensä ja uskovaisensa.

Raimo Pullat, (synt. 1935) sai uransa alussa kokea näitäkin ongelmia ja jopa hänen väitöksensä näytti olleen vaarassa. Kaiken kaikkiaan hänen voi kuitenkin havaita olleen melkoinen Hannu Hanhi virolaisten historiantutkijoiden joukossa. Hänen muistelmansa ovat täynnä lukemattomia kuvauksia kunnianosoituksista ja ulkomaanmatkoista, jotka alkoivat jo 1960-luvulla ja eri kansallisuuksia edustavien kollegoiden luettelo käsittää noin 1600 nimeä.

Pullat työskenteli aikanaan myös Viron tiedeakatemian historian laitoksen johtajana, joten edustusmatkojakin tarvittiin ja pääsy ulkomaille epäilemättä sen takia helpottui. Silti on merkillepantavaa, miten paljon tutkimustyötä ja muita matkoja ulkomaille siunaantui tutkimusaiheesta, joka keskittyi niinkin spesifiseen teemaan kuin Tallinnan asukkaisiin ja niiden elämään.

Kysymys oli osittain siitä, että saksalaiset olivat kaapanneet Tallinnan kaupunginarkiston ja vieneet sen sodan aikana Saksaan, jonne Pullatin oli matkustettava sitä käyttämään ja josta hän onnistui sen palauttamaan. Tätä on muuten pidetty hänen varsinaisena suurtyönään, jolla on ollut Viron historiankirjoitukselle olennainen merkitys.

Toinen suurta kansainvälistä liikkuvuutta edistävä seikka on ollut kielitaito. Viron ja venäjän lisäksi Pullat hallitsee myös erityisesti puolan ja suomen kielet ja tietenkin osaa myös saksaa ja englantia. Nuorena hän oli tekemässä myös Viron TV:n Suomi-lähetyksiä.

Avioliitto puolattaren kanssa lähensi tutkijaa Puolaan ja hän on julkaissut tutkimuksia myös Puolan ja Viron sekä Puolan ja Suomen suhteista maailmansotien välisenä aikana. Lisäksi hän on yhdessä poikansa kanssa tehnyt tutkimuksen Suomenlahden pirtukaupasta (ks. Vihavainen: Haun viinameri tulokset ).

Pullatin toiminta sijoittuu aikaan, jolloin kansainväliset suhteet Viroon ylipäätään tulivat mahdollisiksi. Suomi oli aluksi keskeisessä asemassa. 1970-luvulta lähtien järjestettiin joka toinen vuosi suomalais-neuvostoliittolaisia historiantutkijoiden symposiumeja, jotka toimivat erityisesti Helsingin ja Moskovan akselilla.

Sen lisäksi alettiin -ihme kyllä- järjestää joka toinen vuosi myös talous- ja sosiaalihistoriallisia seminaareja, joiden venäläinen pääpaikka oli Leningrad ja joihin osallistui tutkijoita Suomesta (pääpaikka Turku) ja joissa mukana olivat myös Viro ja Latvia, joskus oli vieras Liettuastakin.

Tallinnassa myös ilmestyi Neuvostoliiton skandinavistien julkaisu Skandinavski sbornik, jota Pullat joskin syystä ei edes mainitse. Noita ”skandinavisteja” oli 1980-luvulla useita kymmeniä ellei satoja, mukaan lukien myös filologit, etnologit, sosiologit ja niin edelleen.

Joka tapauksessa siis virolaisten tutkijoiden kansainvälinen yhteistyö kasvoi jo 1970-1980-luvuilla varsin merkittäväksi. Kommunistinen puolue pyrki kahlehtimaan ja suuntaamaan tutkimusta mieleisekseen, mutta onnistui vain osittain. Itse asiassa juuri virolainen Heino Arumäe ensimmäisenä Neuvostoliitossa julkaisi Molotovin-Ribbentropin paktin salaisen lisäpöytäkirjan Rahva hääl-lehdessä vuonna1988. Mutta se oli jo sitä murrosaikaa.

Olisi varsin kiinnostavaa lukea siitä, millaiseksi Viron historian kuvaa yritettiin pakottaa ja millä keinoin ja keiden toimesta se tapahtui. Johannes (Ivan) Käbinin lyhyt Viron historia kertoo, millainen neuvosto-Viron virallinen omakuva oli. Käbin oli Viron kommunistipuolueen pääsihteeri vuosina 1950-1978 ja sen jälkeen Viron korkeimman neuvoston puheenjohtaja vuosina 1978-1983.

Viron ”vallankumouksista” kirjoitettiin instituutissa monta vankkaa nidettä ja vanha akateemikko I.I. Mints innostui myös Baltian maiden vallankumouksen tutkimisesta. Hänhän kävi Suomessakin Kansallisarkiston Venäläisiä sotilasasiakirjoja tutkimassa ja innostui näkemästään. Täällä hänelle, jopa annettiin kaikkea materiaalia, mitä hän kiitteli. Moskovassa oli asia luultavasti toisin, niin alan johtava tutkija kujin hän olikin.

Tämä kirja kertoo kuitenkin vain yhden miehen komeasta urasta eikä Viron historian muuttumisesta perestroikan suuressa kriisissä. Pullatin tutkimukset keskittyivät keskiajalta 1800-luvulle ulottuvaan kauteen ja Tallinnaan. Niistä hän väittelikin peräti kaksi kertaa, toisen kerran Oulussa.

Todettakoon, että käsitykset eteläisen naapurimaan historiasta olivat Suomessakin tuohon aikaan hyvin erikoiset ja meillä ilmestyi siitä tuskin mitään kelvollisia tutkimuksia. Mainittu Käbinin sepustus oli itse asiassa kauan aikaa ainoa suomenkielinen kokonaisesitys aiheesta…

Toki vanhoja kirjoja, kuten Ants Oraksen ”Viron kohtalonvuodet”, saattoi jostakin löytää, mutta kyseessähän oli neuvostovastainen propaganda, kuten koko edistyksellinen älymystömme ymmärsi. Tilanne oli lyhyesti sanoen kauhea.  Mutta oliko se yhtä huono myös Virossa vai peräti vielä huonompi?

Pullatin kirja on, paitsi kirjoittajan oman toiminnan kronikka, vaikka tarjoaakin lukijalle myös kurkistuksen neuvosto- Viron akateemiseen maailmaan nimenomaan historiantutkimuksen alalla.

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon oli sellaisia tutkijoita, jotka akateemikko Gustav Naanin (fyysikko ja filosofi) tavoin hyvässä uskossa kannattivat virallisia neuvostotulkintoja. Ystäväni Enn Tarvel sanoi minulle jo neuvostoaikana, ettei niitä uskonut kukaan. Ehkä sentään ainakin Naan?

Viron laulavan vallankumouksen myötä monet paksut käsikirjoitukset menivätkin roskakoriin, kuten Pullat mainitsee, mutta niistä ja niiden kirjoittamisesta olisi kiinnostavaa tietää enemminkin.

Sille, joka ei tunne Neuvostoliiton ideologista kehitystä tuona aikana, saattaa monen asian merkitys jäädä hämäräksi.  Asia koskee esimerkiksi akateemikko Juhan Kahkin ristikseen saamaa sosiologista ja sosiaalihistoriallista tutkimusteemaa ”Yhtenäisen neuvostokansan synty, Viron esimerkkien perusteella”. Kirjassa se on muodossa ”Nõukogude rahva sünd Eestis”.

Tämä perustui ajatukseen, että eri kansallisuuksiin jakaantuneen väestön sijasta sosialistinen järjestelmä oli Neuvostoliitossa kehittynyt sille asteelle (kehittynyt eli kypsä sosialismi), että kansallisuutta pidettiin yksilön identiteetin kannalta toissijaisena.

Keskeistä ihmisille sen sijaan tässä uudessa sosialismin kehitysvaiheessa oli osallistuminen yhteiseen kommunistisen yhteiskunnan rakennustyöhön, yhteinen ”Neuvostolainen elämänmuoto” (образ жизни -Советский) ja jopa kansoja yhdistävä venäjän kieli.

Viron kansallisilla pyrinnöillä oli tässä asetelmassa lähinnä kielteinen ja toivottoman taantumuksellinen rooli. Tiedän, että virolaiset tutkijat suhtautuivat tähän suureen ideologiseen sapluunaan yleensä ironisesti, mutta sen oli pyhä ja sen kanssa oli jotenkin elettävä.

Jonkun oli asiat hoidettava myös miehityksen aikana. Se oli yritettävä pitää patrioottien käsissä, muuten tilalle tulisivat täysin pimeät voimat.

Juhan Kahk, joka kuulemma yritti saada pikavauhtia aikaan uuden Viron historian yleisen konseptin, joutuu tässä kirjassa kovin arveluttavaan valoon. Tunsin hänet itsekin ja sain sen käsityksen, ettei hän ollut opportunisti, vaan pikemminkin eräänlainen paasikiveläinen. Toki Pullat tunsi näitä asioita aivan toisella tasolla kuin minä.

Kirjoittaja ei erityisesti arvostele kollegoitaan, mutta Kahkin ja vuonna 1992 Pullatia seuranneen instituutin johtajan, Rein Helmen rooli kyllä esitetään kielteisinä.  Helmen aikana instituutti meni nopeasti konkurssiin ja sen peräti 150 työntekijästä erotettiin puolet.

Itse asiassa olisi ehkä tässä ollut kohtuullista mainita se tavattoman surkea tilanne, mihin Neuvostoliiton ja siis myös Viron talous oli tuohon aikaan joutunut.

Muistelmat ovat aina muistelmia ja niiden keskeinen aihe on muistelija itse. Pullatin kohdalla tarina kertoo yhä uusista menestyksistä ja onnellisesta elämästä, joka toki on se päämäärä, mihin meidän kaikkien on syytä pyrkiä ja sitä arvostaa. Hatunnosto siitä.

Haluaisin kyllä kuitenkin vielä lukea myös sen tarinan, jossa Viron todellinen historia katakombeissa säilytettiin ja viimein kaivettiin esiin sen valheen ja hevonpaskan alta, jonne se oli neuvostoaikana haudattu.

Miten tapahtui herääminen totuuden ymmärtämiseen, jos sitä oli ja miten ja missä rajoissa toimivat ne, jotka eivät halunneet elää valheessa? Oliko niitä, jotka uskoivat valheen välttämättömyyteen ja jopa siunauksellisuuteen? Miten heihin suhtauduttiin? Mikä oli Moskovan ja omien kommunistien roolin suhteellinen merkitys? Miten entiset kollaboraattorit sitten myöhemmin menestyivät ja mitä sanoivat?

Ehkä sellainen kirja onkin jo kirjoitettu?