Kunnia
Tässä eilen nousi
blogissa taas esille ”kunnian” käsite. Siitä on tullut jo kirjoitettua useita
kertoja, eikä tunnu mielekkäältä kaikkea taas toistaa (ks. esim. Vihavainen: Haun
slava tulokset ).
Joka tapauksessa
se on käsite, joka on monitulkintainen ja aikojen saatossa paljon muuttunut.
Tänä päivänä sillä on varsin erilainen merkitys itäisen Anatolian vuorilta
saapuneelle maahanmuuttajalle kuin urbaanin hyvinvointi-Suomen keskimääräiselle
asukkaalle.
Kunnia viittaa
suomen kielen perussanakirjan mukaan yleiseen arvostukseen ja maineeseen,
kuuluisuuteen ja ylistykseen, johonkin, joka tuottaa arvonantoa. Se on vahvasti
sosiaalinen käsite, joka määrittelee yksilölle yhteisössään annetun arvon.
Kunnia merkitsi
antiikin aikana eri kansoille eri asioita. Jotkut pitivät kunnianaan ennen
muuta sotaista menestystä ja siihen liittyviä hyveitä, ateenalaiset sen sijaan
esimerkiksi sitä, että olivat vapaita ja harrastivat kulttuuria (ks. Vihavainen: Haun
ketonen tulokset ).
Keskiajan
ritareiden kunniakäsite näyttää alun perin olleen hyvin primitiivinen ja
keskittyneen siihen, että he uskalsivat haastaa otteluun kenet tahansa ja myös
tekivät sen. Vasta vähitellen öykkäristä tuli jalolla epäitsekkyydellään
kunnostautuva hahmo, jonka piirteitä oli ja on yhä myös englantilaisessa gentleman-ihanteessa.
Kunnia
merkityksessä gloria (gloire) oli itse asiassa jumalallista ja jos ihminen sai
siitä osansa, hänestäkin tuli kuolematon. Ranskan Akatemian jäseniähän
nimitetään kuolemattomiksi ja muistan, miten joskus 1960-luvulla saattoi
bensiiniasemilta keräillä maan suurmiesten kuvasarjaa, jonka nimikin oli ”Toutes
les Gloires de la France”. Siitä taisi Jacques Tati eräässä filmissään laskea
leikkiäkin.
Suorin tie
kuolemattomuuteen kunnian kautta on yleensä nähty sodassa, jossa tämä
maanpäällinen elämä usein on helposti menetettävissä. Niinpä asia on jollakin
tavalla korvattava ja se tapahtuu kertomalla ihmiselle, että hänen kunniansa on
kuolematon. Tätä korostettiin esimerkiksi japanilaisille kamikaze-lentäjille.
Kunnia on huomattavan
irrationaalinen asia ja yleensä sen kohdalla korostetaan, ettei se ole
ostettavissa, tai edes rahalla mitattavissa. Kaiken maailman diilit eivät
yksinkertaisesti ulotu sen piiriin. Asia tuntuu nyt olevan Euroopalle kovon
ajankohtainen.
Venäjän
armeijassa oli kunniakäsitteellä aikoinaan tärkeä sija jopa ihan
virallisestikin ja sama toki on ollut monissa muissakin armeijoissa. Upseerin
tunnuksena oli ”Sielu Jumalalle, sydän naiselle, velvollisuus isänmaalle, kunniaa
ei kenellekään” (Душа -Богу, сердце -женщине, долг -отечеству, честь -никому»).
Tämä komeus
merkitsi käytännössä muun muassa tietyissä tapauksissa ihan virallisestikin velvollisuutta
kaksintaisteluun vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Se oli jo arkaaisuudessaan
aivan epäeurooppalainen instituutio tuohon aikaan. Venäjälläkin kaksintaistelut
olivat aiemmin olleet kiellettyjä.
Nyt sitten
kohtaamme täällä pohjolassakin sellaisen kunniakäsitteen, joka on satojen
vuosien päässä omasta kulttuuristamme, mutta elää yhä maailman syrjäseuduilla,
etenkin vuoristoissa. Se on tuottanut jo esimerkiksi Ruotsissa kulttuurisen
mätäpaiseen, joka ilmenee henkirikollisuutena.
Näyttää siltä,
että tällaiset ilmiöt ovat hyvin vaikeasti torjuttavissa. Ne lähtevät aivan toiselta
arvopohjalta kuin omamme ja viimeistään nyt pitäisi jo jokaiselle olla selvää,
ettei ylivertaisena pidetty eurooppalainen kulttuuri ilman muuta, oman
paremmuutensa ansiosta tule maahanmuuttajien omaisuudeksi.
Hyviä ja
lupaavia esimerkkejä toki on myös nähtävissä. Kunniakulttuurien piirissä ns.
suorittavaa työtä pidetään yleensä miehelle ja erityisesti kunnian miehelle eli
herrasmiehelle sopimattomana, vaikka meillä on sananpartena, että työ on miehen
kunnia.
Niinpä osa primitiivisen
kulttuurin piiristä saapuvista maahanmuuttajista ei suostu millään ehdolla
tekemään itselleen alentavaksi miellettyä työtä. Mutta varmastikin he ovat
vähemmistö. Kun katselee ruokakuskien epäkiitollista ja huonosti palkattua
työtä, herättää huomiota, että suurin osa sen tekijöistä on selvästi maahanmuuttajia.
Itse asiassa
juuri he erottautuvat sillä, mettä suostuvat tekemään työtä, jota kansasuomalaiset
nuoret herrat pitävät ns. paskaduunina ja jossa ei pärjää vetelehtimällä, vaan
kovalla työllä.
Se on rohkaiseva
merkki ja antaa aihetta toivoa, että kulttuurisen konfliktin pahimmat muodot
olisivat meillä vielä vältettävissä, mikäli osaisimme ottaa oppia esimerkiksi
Tanskan ja Ruotsin kokemuksista.
Mutta
palatakseni kunniaan, se on meilläkin ollut hyvin tärkeä käsite, eikä toki soisi
sen kokonaan häviävän tänä diilareiden ja moukkien aikakautenakaan:
Sunnuntai 28.
huhtikuuta 2013
Haittaa
kunniasta
Kunnia on
vanhentunut käsite. Se kuuluu siihen feodaaliajan perintöön, jonka rippeetkin
hävitettiin 1900-luvun totaalisissa sodissa. John Lukacsin kielikuvan mukaan
1900-luvulla oli vielä yksittäisiä henkilöitä, kuten Mannerheim, joille kunnia
vielä merkitsi jotakin. Mutta he olivat kuin tuoksu tyhjästä konjakkipullosta.
Jalo rypälejuoma oli jo maailmasta hävinnyt, jäljellä oli vain viipyilevä
muisto.
No, jossakin
päin Eurooppaa on vielä vendetta, venäläisessä varkaiden
kulttuurissa ovat sääntönsä ja ”kunniavarkaansa” (вор в законе) ja
Suomen romaneilla on väistämissääntönsä. Mutta tässä puhun nyt aikakauden
yleisestä muutoksesta sellaisena kuin se koetaan hallitsevan eliitin ja
älymystön tasolla.
Nietzsche oli
niitä neroja, jotka aistivat uuden aikakauden tulon vapautumisena kaikesta
vanhasta. ”Iloisessa tieteessä” hän runoili olevansa huimasti puhaltavan mistral-tuulen
veli. Tämä tarkoitti täydellistä vapautta, kaikesta. Kyytiä saivat kaikki
perityt ja sovinnaiset arvot ja niiden pöyhkeät kantajat:
Wer nicht tanzen
kann mit Winden,
Wer sich wickeln muß mit Binden,
Angebunden, Krüppel-Greis,
Wer da gleicht den Heuchel-Hänsen,
Ehren-Tölpeln, Tugend-Gänsen,
Fort aus unsrem Paradeis!
Kunnia
mainittiin tässä pölvästien ominaisuutena, yhdessä nipussa tekopyhyyden ja
hyveen kera. Nämä ymmärrettiin nimenomaan siteiksi, jotka estivät tuulena
pyörivän tanssin vapautta. Vapaus oli vapautta myös kunniasta.
1900-luvun
historiasta sanalle ”kunnia” toki vielä löytyi käyttöä. SS-miesten vyössä oli
tunnuslause ”Meine Ehre heisst Treue”. Kunniasta oli tehty pelkkää
uskollisuutta, joka vaati toteuttamaan alhaisimmatkin käskyt. Perverssimpää
käsitteen rappiota on vaikea kuvitella.
Mutta tämä on
totalitarismin yleinen logiikka. Sen perusideana on nimenomaan totaalisuus,
kaiken alistaminen Leviathanin edulle. Mikään ei ollut
arvokasta itsensä vuoksi, olennaista oli, ketä se palveli ja hyödytti.
Yleisinhimillisten arvojen käsite voitiin kokonaan unohtaa.
Sinänsä tämä ei
ollut uutta, idean oli muotoillut jo Machiavelli ja sen keksijä oli, ellen
erehdy, itse Saatana, vastustaja, jolla oli Jumalan valtakuntaan
nähden antagonistinen suhde.
Natsit olivat
vapauttaneet itsensä kunniasta. Tämän myös Mannerheim ymmärsi tehtyään heidän
kanssaan tuttavuutta. Hän lohdutti itseään sillä, ettei ollut Falkenhorstin
kaltaisia tuttavia itse valinnut.
Natsien Ehre uskollisuutena
oli koiralle sopiva hyve. Sen kantana on rehellisyys, Ehrlichkeit,
joka SS-joukkojen tapauksessa alennettiin sokeaksi kaikenlaisten ylhäältä
tulevien käskyjen tottelemiseksi.
Entä miten oli
kunnian laita Venäjällä, joka verhoutui Neuvostoliiton valheelliseen kaapuun?
Siellä Lenin teki selvää aristokratiasta, jonka rippeet Stalin vielä lopuksi
ammutti vuonna 1937. Herrasmiehet, sikäli kuin heitä oli porvareissa,
likvidoitiin nälkiinnyttämällä, ampumalla tai ajamalla maanpakoon. He eivät
enää olleet uuden yhteiskunnan rakentamisen tiellä.
Totalitarismista
Venäjällä ei vapauduttu ennen Neuvostoliiton romahdusta, mutta Stalinin
kulttuurinen vastavallankumous palautti paljon sellaista, mistä Lenin oli
halunnut päästä eroon. Ehkä kunniankin?
Jossakin määrin
näin tapahtui. Venäjän sana tšest (честь) viittaa rehellisyyteen, kuten
saksalainen ja ruotsalainen vastineensakin. Kunnia oli Venäjällä ennen
vallankumousta ollut selvästi kovemmassa kurssissa kuin Euroopassa yleensä.
Kaksintaistelut olivat sen ilmentymä ja Venäjällä ne vuosisadan vaihteessa joka
sallittiin upseeriston piirissä, mitä voi pitää uskomattoman arkaaisena
politiikkana. Asiaan voi tutustua vaikkapa Aleksandr Kuprinin teoksesta
Kaksintaistelu ( Pojedinok).
Upseerien
kaksintaistelut saattoivat liittyä ”univormun kunniaan” (tšest mundira)
tai sitten banaaleihin naisjuttuihin ja humalaisiin korvapuusteihin. Tässä
suhteessa ne ilmeisesti olivat sukua primitiivisten ja traditionaalisten
yhteiskuntien niin sanotuille ”kunniamurhille”. Keskeistä oli julkisesti pestä
pois häpeän leima, hyvittää loukkaus. 1500-luvun Suomessa tämä asia oli myös
hyvin tärkeä, kuten Pentti Renvallin tutkimukset osoittavat.
Nykyään
”kunnianloukkaukset” liitetään useimmiten helppohintaisiin vaatimuksiin, joita
maineeltaan epäilyttävät henkilöt esittävän oikeudessa. Lainsäätäjä on näköjään
jo ymmärtänyt, että kyseessä on arkaainen jäänne, käsite, jolla ei ole
vastinetta todellisuudessa ja laki on ilmeisesti pian muuttumassa.
Neuvostoliitossa
upseerin kunnia käsitteenä ainakin jossain mielessä rehabilitoitiin.
”Kunniatuomioistuimetkin” palautettiin vuonna 1939. ”Kunniasana” ei kuitenkaan
sopinut bolsevikille, hänen sanansa oli sen sijaan ”luja” –”tvjordoje slovo
kommunista”. Pioneereille ”kunniasana” sen sijaan sopi hyvin –”tšestnoje
pionerskoje”.
Mutta
pohjimmiltaan totalitaarinen yhteiskunta oli ja pysyi totalitaarisena. Se
saattoi vain teeskennellä yleisinhimillisten tai absoluuttisten arvojen
kunnioittamista. Viime kädessä sen epäjumala oli puolue, jolla kaikki oli
alistettu ja jolla jonka edessä jokaisen oli ”laskettava aseensa”. Puolue on
aikamme järki, kunnia ja omatunto (Партия –ум, честь и совесть нашей эпохи), lausahti joskus jo Lenin. Tarkoitus
lienee ollut sanoa, että se korvasi nyt nuo vanhentuneet käsitteet. Vaikka
länsimaissa ei ollut vastaavaa puoluetta, vapautuminen tuosta taakasta tuskin
oli täällä sen vähäisempää.
Kunniassa sanan
parhaassa merkityksessä on kuitenkin jotain ylevää, ihailtavaa. Kunnian mies on
se, jolle hänen velvollisuutensa ovat tärkeämpiä kuin hänen etunsa ja jolle
toisten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin hänen omat etunsa. Tämähän sopii myös
käsitteeseen ”herrasmies” siinä mielessä, kuin se joskus käsitettiin.
Tietenkin
”kunnia” on saattanut tarkoittaa ja pyhittää myös monia mielettömyyksiä,
kohtuuttomuuksia, raakalaisuuksia ja niin edelleen. Sen tärkeä merkitys on joka
tapauksessa myös itserajoitus, voitto omista henkilökohtaisista pyyteistä,
korkeamman periaatteen hyväksi. Ja tämä periaate oli ihmisen itse vapaasti ja
omasta tahdostaan valitsema ja kunnioittama –ei mikään suuri ja mahtava Puolue
tai SS, joiden turviin voitiin hiipiä. Sellaisen edessä oli joskus tapana ottaa
hattu päästä. Enäähän sitä ei oteta muualla kuin haudalla.
Sille, joka
ammentaa ymmärryksensä tästä elämästä poststrukturalistien, totalitaristien ja
yleensä kelmien ajatuksenkuluja seuraten, ”kunnia” on naurettava käsite.
Sellainen ihminen osaa kysyä vain: ”Mitä hyötyä siitä on?” Vastaus kuuluu –ei
mitään. Siitä on vain haittaa eläimellisyytensä löytäneelle ihmiselle ja hänen
itsetoteutukselleen.
Kun turvaudutaan epämääräisiin, lähes metafyysisiin määritelmiin tai arvoihin: se kertoo paljon ihmisen rajallisuudesta.
VastaaPoistaKunniakäsitteen taustalla pilkottaa elämän päättymisen vääjäämättömyys ja tarve selittää sitä.
Ps. Meillä on noitia, poppamiehiä, ennustajia, kirkko...jne. Kaiketi turhaa, mutta inhimillistä.
"Nykyään ”kunnianloukkaukset” liitetään useimmiten helppohintaisiin vaatimuksiin, joita maineeltaan epäilyttävät henkilöt esittävän oikeudessa. Lainsäätäjä on näköjään jo ymmärtänyt, että kyseessä on arkaainen jäänne, käsite, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa ja laki on ilmeisesti pian muuttumassa."
VastaaPoistaEri mieltä: kyllä kantasuomalaisilla edelleen on kunnia, se on vain muuttunut: vanhassa stabiilissa maatalousyhteisössä yksittäinen soimasana ("huora") vaaransi ihmisen aseman tiiviissä yhteisössä ja tarttui ellei sitä näkyvästi torjuttu. Sen sijaan kaupungissa esimerkiksi kadulla satunnaisesti huudettu soimaus ei em tavalla tarttunut, mutta jos ihmisen ammatillista toimintaa moitittiin suomessa ("kirurgi leikkasi kännissä/professori kähmi nuoria opiskelijatyttöjä") vaaransi kohteen ammatillisen uskottavuuden ja vaatii edelleen reagointia. Kunniassa on nykyäänkin merkitystä ihmisen asemalle yhteisössään vain tuon yhteisön luonne on muuttunut.
Olisin paljon enemmän huolissani kantaväestön elämänmuodon rappeutumisesta. Kun sinänsä toimintakykyiset ihmiset eivät osaa / viitsi / halua edes käydä kaupassa, ostaa elintarvikkeita ja laittaa niistä herkullisia aterioita, niin tokihan tämä luo uuden työn tarjontaa ja kysyntää lukuisille Wolt- ym. kuljettajille. Vaikea nähdä tämän työn tuottavan suurtakaan lisäarvoa. Edes sen tekijöille, joiden soisi kokevan sen myönteisen lisän, jonka työ tekijälleen tuo. Lisäksi nykytrendi pyrkii tarpeettomien transaktiokulujen minimointiin, jota tämä kehitys ei suinkaan edistä.
VastaaPoista