Idän viettelys

 

Venäjän aasialaistuminen

 

Joskus noin vuonna 1985, kun perestroikae ei vielä ollut, tai en merkitystä vasta arvailtiin, tuli vieraaksemme Helsingin yliopiston Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitokselle iäkäs (94-vuotias), mutta ketterä akateemikko Isaak Izrailevitš Mints, joka oli nuoruudessaan osallistunut Venäjän kansalaissotaan ensimmäisen ratsuarmeijan komissaarina. Asianmukaisesti hevosen selässä, kuten hän kertoili.

Nyt hän oli johtava Venäjän vallankumouksen tutkija ja löysi Valtionarkistosta jopa itselleenkin aivan uutta materiaalia, mistä silminnähden innostui.

Vieraalle järjestettiin tilaisuus myös pitää yliopistolla luento ja aiheekseen hän ilmoitti ”Venäjän rooli ensimmäisessä maailmansodassa” tai jotain sinne päin.

Hyvin temperamenttisen esityksen kohokohtana joka tapauksessa oli, kun hän kertoi, miten Venäjän nuorten miesten uhrautuvuus pelasti Pariisin. Ellen erehdy, tulkkasin esitelmän, mikä ei sinänsä ollut vaikeaa tekstiä, mutta saattoihan se olla, että se olisi ollut kärsimys kuulijoille, ellei heillä olisi ollut tilaisuus samaan aikaan seurata esitelmöitsijän vauhdikasta ja jopa sentimentaalisuuteen yltävää oraatiota.

Mitä itse eritelmän aiheeseen tulee, siinä kerrottiin, miten saksalaiset olivat omaksuneet ns. Schlieffenin suunnitelman strategiaksi, jonka avulla voisivat pärjätä Ranskan ja Venäjän puristuksessa sitten, kun sota joskus tulisi ja tietenkinhän se tuli.

Ideana oli, että Saksa ylivertaisenyleisesikuntansa laatimalla huipputehokkaalla mobilisaatiosuunnitelmalla pystyisi ensin kehittämään ylivoiman lännessä ja lyömään Ranskan. Sen jälkeen voitaisiin koko armeijan voima suunnata hitaasti mobilisoivaa Venäjää vastaan ja lyödä sekin vuorollaan.

Suunnitelma oli vähällä onnistua ja saksalaiset olivat Marnella jo varsin lähellä Pariisia. Samaan aikaan kuitenkin venäläiset olivatkin yllättäen pystyneet kehittämään massiivisen hyökkäyksen Itä-Preussissa ja se pakotti saksalaiset viemään länsirintamalta apujoukkoja itään.

Sen vuoksi Pariisi kesti. Tuhannet ja taas tuhannet venäläiset nuorukaiset kuolivat Tannenbergissä, mutta he pelastivat Pariisin, huokasi Mints pateettisesti ja teki vaikutuksen nuoriin kuulijoihinsa.

Tannenbergin taistelussa, jossa yhtenä suurena venäläisten päällikkönä Rennenkampfin ja Samsonovin ohella toimi suomalainen kenraali Sirelius, venäläiset siis lyötiin perin pohjin, mikä antoi Sinhufvudille ja muillekin suomalaisille uskoa siihen, että voisimme pelastua russifikaatiolta Jumalan ja Hindenburgin avulla.

Mutta ei venäläisiä vielä lyöty. Vasta Helmikuun vallankumous teki Venäjä armeijasta ensin  kyvyttömän ja Lokakuun vallankumous hävitti sen lopullisesti. Siihenhän Lenin oli pyrkinytkin ja sai sitten vuosien 1917 ja 1918 vaiheessa todeta, ettei Venäjällä ollut enää armeijaa. Pakko oli siis tehdä, kuten Saksa sanoi, siitä oli turha valittaa.

Tuossa vaiheessa voitiin kokea maailmanhistoriallisen murroksen tuntu. Saksa ja länsivallat taistelivat yhä elämästä ja kuolemasta, mutta Venäjä, joka oli ollut keskeinen osa ympärysvaltojen rintamaa, oli astunut sivuun, siis lyhyesti sanoen pettänyt Euroopan.

Mannerheimin kaltaiset Venäjän taantumuksellisen ancien régimen palvelijat olivat tympääntyneinä jättäneet vanhan Venäjän armeijan jo vuonna 1917 tai potkittu sieltä pois. Uuteen puna-armeijaan, joka muodostettiin vasta vuonna 1918 he menivät vain pakolla, elleivät voineet kohtaloaan välttää.

Venäjä oli vuoden 1918 alussa joutunut kummalliseen välitilaan; se ei ollut enää mukana maailmansodassa eikä siellä vielä käyty kansalaissotaa. Kelvollista hallintoakaan ei maassa ollut, vaan sen sijaan epämääräisen rosvojoukon valta, joka saattoi vain lähetellä matruusiosastoja sinne, missä vaati käskyjään kunnioitettavan.

Juuri tässä tilanteessa Aleksandr Blok innoittui kirjoittamaan mahtavia kielikuvia käyttelevän runonsa ”Skyytit” (Skify), joka arvoituksellisen ja törkeänäkin pidetyn ”Kaksitoista” -runon ohella on hänen kuuluisin tuotteensa.

”Skyytit” on moneen kertaan suomennettukin, mutta otetaan tähän hieman alkutekstiä:

Скифы

Панмонголизм! Хоть имя дико,
Но нам ласкает слух оно…

Вл⟨адимир⟩ С⟨оловьев⟩

(Vladimir Solovjov: Panmongolismi! Kuulostaahan se hurjalta, mutta kylläpäs vain sen sointi hivelee…)

Мильоны — вас. Нас — тьмы, и тьмы, и тьмы.
Попробуйте, сразитесь с нами!
Да, скифы — мы! Да, азиаты — мы,
С раскосыми и жадными очами!

Te ootte miljoonat- me oomme myriadit,

koettakaapas vain te käydä tappeluun!

Niin, skyyttejä me oomme, pojat Asian,

ja ahnein vinosilmin katsomme!

Blok selittää, että skyytit olivat uskollisten orjien tavoin suojanneet aina Eurooppaa, joka taas oli ahneesti katsellut idän aarteita ja odottaneet hetkeään.

Venäjä oli sfinksi, jonka arvoitusta Eurooppa ei ymmärtänyt ja jota sieltä käsin katsottiin vihaten ja rakastaen. Sellaiseen rakkauteen ei Eurooppa ollut pitkään aikaan enää kyennyt.

Mutta venäläisten rakkaus oli polttavaa ja pystyi tuhoamaankin. Nyt heitä voitiin vielä pitää ystävinä. Mutta jos ei niin ei, myös Venäjä kykeni petokseen. Menkööt vain eurooppalaiset itse nyt Uralille kohtaamaan mongolit. Tuota taistelua elämästä ja kuolemasta skyytit tulevat vain katsomaan sivusta ”viirusilmillään” (Своими узкими глазами.). Ja hunnit tuhoavat sitten lännen ja syövät ihmislihaa.

 

В последний раз — опомнись, старый мир!
На братский пир труда и мира,
В последний раз на светлый братский пир
Сзывает варварская лира!

 

Viimeisen kerran, nyt kuule vanha Eurooppa,

saat työn ja rauhan juhlaan kutsun

Viimeistä kertaa veljelliseen juhlaan

sua kutsuu barbaarinen lyyra!

 

Millä tavalla läntinen Eurooppa sitten olisi muka voinut lyödä bolševikkien kanssa veljenkättä ja miten Aasia muka konkreettisesti uhkasi tuolloin länttä?

Ei tietysti mitenkään ja Solovjovin mielestä komealta kuulostanut panmongolismi kuului vain runouden maailmaan. Eiväthän venäläiset mongoleja ole, eivätkä sellaisiksi tule, vaikka kuinka haluaisivat. Kuitenkin myös heidät maalasi Blok aasialaisiksi. Ainakin he olivat vallankumouksen ja Btrest-Litovskin rauhan myötä hylänneet eurooppalaisen roolinsa ja antoivat saksalaisten (”hunnien”) hävittää länttä.

On joka tapauksessa totta, että niin sanotun ”keltaisen vaaran” käsite oli syntynyt jo Venäjä-Japanin sodan myötä ja se häämöttää myös niin Venäjän kuin lännen uhkana myös ennen maailmansotaa kirjoitetussa Andrei Belyin Pegterburg-romaanissa.

1930-luvulla Oswald Spengler sitten kirjassaaan ”Ratkaisun vuosia” osoitti mahdollisimman selvästi, että Aasia tulee voittamaan Euroopan sivilisaatioiden kilpailussa jo pelkästään taloutensa voimin.

Mikä sitten voisi olla Venäjän kohtalo idän ja lännen välissä?

Luen parhaillaan akateemikko Igor Šafarevitšin esseekokoelmaa Russki narod v bitve tsivilizatsii (Venäjän kansa sivilisaatioiden taistelussa), jossa kirjoittaja jo vuonna 2004 (huom!) sanoo:

 Lännen suurin vahvuus ei ollut sen teknisissä saavutuksissa, vaan sen ainutlaatuisessa kulttuurissa. Siellä venäläiset tutustuivat Vergiliukseen ja Homerokseen, siellä heitä vetivät puoleensa Descartesin ja Leibnizin ideat… Mitään vastaavaa ei länsi kykene nykyään tarjoamaan. Korkealaatuinen taide loppui sieltä jo 1800-luvulla … fyysis-matemaattinen maailmankuva saatiin periaatteessa valmiiksi 1900-luvun alussa…luomiskyvyn loppua merkitsee, kun kaikki intellektuaaliset voimat keskittyvät tekniikkaan. Vastaavanlainen oire on imperialismi ja sen yritykset luoda ’maailmanvaltaa’…

No sitähän se Venäjäkin nyt yrittää, enkä ole kuullut sen kulttuurin noususta uuteen kukoistukseen. Venäjä on myös valkoinen ja sellaiseksi jää ja se liittyminen Aasiaan olisi absurdi ajatus.

Euroopalle Venäjä kyllä on kääntänyt selkänsä, mitä se ei tehnyt edes vuonna 1918. Silloin, päinvastoin, vallankumous Euroopassa oli sen suurin tavoite, kunhan sitä kyettäisiin aseellisesti auttamaan.

Joka tapauksessa myös nyt on Blokin kuuluisalla runolla kaikupohjaa. Se ainakin kuulostaa entistä koemammalta. Itä on nyt Venäjää lähempänä kuin koskaan ja se on kovin suuri ja mahtava. Luultavasti se myös pelottaa.