Yksinäinen
susi ja lauman ulvonta
Kesällä tuli
käytyä Rantasalmella Putkisalon kartanossa, jonka suuri lammaslauma vaeltelee
vapaana pellolla. Siis vapaana omissa rajoissaan. Tein pienen kokeen ja mäkätin
hieman lampaan ääntä matkien.
Välittömästi juoksi
luokseni ainakin sata lammasta, ehkä niitä oli kaksikin sataa. Joka ainoa
tuijotti minua typerästi ja matki yhä uudelleen ääntäni. En tiedä, miksi ne
niin tekivät, ehkä odottivat jotakin suupalaa itse kullekin tai ehkä vain tekivät
sitä samaa kuin muutkin, koska oli pakko, eikä muuta mahdollisuutta ymmärretty
olevan.
Ihminen
laumaeläimenä on taipuvainen aivan samanlaiseen käytökseen, mikä hämmästyttää
yhä uudelleen sellaista, jonka mielestä siihen ei ole mitään pakkoa. Miksei
ihminen voisi ajatella vain ihan itse tykönään ja jättää kaikenkarvaiset
mäkättäjät omaan arvoonsa, ellei niillä selvästi ole jotakin todellista
annettavaa?
On opettavaista
seurata, miten lauman pakko, seuraamisen vietti pitää vallassaan ihmiskunnan
enemmistöä. Lauman mukana mennään ja se koetaan elinkysymykseksi, vaikka vähälläkin
järjellä, jos sitä käytettäisiin, koko homma paljastuisi silkaksi typeryydeksi.
Älymystöksi
itseään nimittävän kansanosan piirissä laumakäytös on erityisen räikeää, sillä
se ei yleensä tapahdu hyvässä uskossa. Hölmöyteen mennään mukaan, koska muutkin
menevät ja koska uskotaan, että ne, jotka ovat vielä tyhmempiä, saisivat muuten
vettä myllyynsä: pötyähän se on, jota totuutena juhlitaan, mutta varmaankin hyödyllistä.
Niinpä heitetään
aivot narikkaan ja ylpeinä jopa verrataan itseä parvessa uivaan silakkaan tai huuhkajaa
raivoisasti raakkuvan varislauman jäseneen. Parodia on tässäkin mahdotonta.
Patriotismi on kaikessa
atavistisuudessaan arvokas ja tärkeä tunne. Se liittyy itsesuojeluvaistoon ja
sen edellyttämään solidaarisuuteen. Se voi sisältää erään rakkauden muodon. Kuten
kaikki asiat, se on kuitenkin liikaa paisuessaan intellektuaalista myrkkyä,
lurjuksen viimeinen pakopaikka, kuten Samuel Johnson sanoi.
Kuten Seppo
Oikkonen on ansiokkaissa kontribuutioissaan tälläkin palstalla usein todennut,
vaaran kokemisen aikoina patriotismi helposti muuttuu regressioksi, henkiseksi
taantumiseksi.
Itsensä uhrin asemaan asettavat kansanjoukot
puolustautuvat vimmaisesti, vapautuen kaikista häiritsevistä ajatuksista, kuten
vaikkapa juuri tuota omaa asemaansa koskevista refleksioista. Jäljelle jää
narsistinen raivo, jossa kaikki hyvä ja oikea on omalla puolella ja paha
vastaavasti muualla.
Kun kaksi tälle
tasolle taantunutta kansaa kohtaa, kuten sodissa yleensä tapahtuu, laskee
ajattelun intellektuaalinen taso yhä lähemmäs nollapistettä ja jäljelle jäävät
vain välineelliset kysymykset: miten parhaiten vahingoittaa vastapuolta?
Voisiko sen hävittää kokonaan?
Nouseminen tästä
henkisestä kuopasta on hyvin vaikeaa. Siihen tarvitaan hidasta työtä,
jännityksen laukaisua ja ymmärrystä osapuolia yhdistävistä arvoista ja
päämääristä. Näissä merkeissä lopetettiin aikoinaan kylmä sota.
Rauha
sotamoodissa olevien kansojen välillä ei synny ilman pakkoa ja pakotus taas
synnyttää helposti myytin epäoikeudenmukaisuudesta ja petoksesta. Se voi olla
perusteltukin, olennaista on, että se koetaan psykologisesti välttämättömäksi.
Tämän ajan suuri
regressio voi toivottavasti alkaa vähä vähältä parantua alkavana vuonna, mikä
auttaisi myös sodan ulkopuolella pysyneitä maita palaamaan normaalille
älylliselle tasolle. Se on epäilemättä hyvin vaikeaa ja vaatisi nimenomaan
hyökkääjältä uskottavuuden palauttamista ja anteeksipyyntöä.
Sellainen
näyttää nyt aivan mahdottomalta, mutta jossakin vaiheessa se on tehtävä. Myös hyökkäyksen
kohteen olisi kyettävä tunnustamaan, ettei sekään ole politiikassaan
saavuttanut enempää absoluuttista viisautta kuin kaikkiallista moraalista ylevyyttä.
Kaiken kaikkiaan
ihmiskunnan toivo on niissä, jotka ajattelevat itsenäisesti ja kykenevät irtautumaan
mäkättävästä laumasta. Journalismin velvollisuutena olisi nostaa heitä esille
sen sijaan, että se yrittää kerätä rahaa myötäilemällä toinen toistaa hullumpia
lauman kellokkaita ja vaikkapa tehtailemalla tekaistuja sensaatioita
hihamerkeistä ja rasismista.
Mutta eihän
lampaasta leijonaa synny eikä silakasta individualistia.
Joka tapauksessa
tekee mieleni nostaa esille joitakin itsenäisiä intellektuelleja siitäkin
huolimatta, ettei heidän roolinsa satu olemaan kulloinkin vallitsevan
oikeaoppisuuden mukainen.
Tässä nyt
esimerkiksi Jaan Kaplinski, johon sain hieman tutustuakin, kun hän piti instituutissamme
esitelmän puhtaalla venäjän kielellä -jonka epätäydellisyyttä hän pahoitteli.
Tämä blogi oli
alun perin siis julkaistu ennen tätä nykyistä älyllistä alennustilaa:
perjantai 8.
lokakuuta 2021
Etsiskelyjä
Jaan Kaplinski, Kirje
isälle Suomentanut Anja Salokannel, Otava 2005, 331 s.
Jaan Kaplinski
ei koskaan nähnyt isäänsä, jonka NKVD vangitsi hänen ollessaan vielä
vauvaikäinen. Isättömänä, naisten parissa kasvaminen on yleensä enemmän tai
vähemmän traumaattinen kokemus, mitä tietyissä piireissä on nykyisin muodikasta
olla muka ymmärtämättä. Asia ei silti muuksi muutu.
Varsinaisen isän
ikävän sijasta kirjailija pohdiskelee tässä isänsä identiteettiä. Hänhän oli
puolalainen, mutta myös juutalainen, ainakin jossakin mielessä. Tosin
DNA-testit eivät tue geneettistä juutalaisuutta, joka on yleensä olemassa siitä
huolimatta, että sen olemassaolo halutaan jostakin syystä kieltää.
Juutalaista
uskonnollisuutta isän maailmaan ei kuulunut, mutta kaiketi hän oli
frankilaisten mystisen lahkon perillisiä ja kukaties tiesi jotakin tuosta
traditiosta. Ehkäpä itse sukunimi Kaplinski viittaa juutalaiseen pappiin, kuten
esimerkiksi Cohen ja Katz.
Kiinnostavin osa
kirjasta käsittelee kirjoittajan oman identiteetin ja ajattelun muotoutumista.
Virolaiseksi hän ei itseään tuntenut ja puolalaiseksi vielä vähemmän. Sama
koskee juutalaisuutta.
Kaplinski oli
taipuvainen mystiikkaan, mutta vieroksui yhtä lailla niin muodikasta new agea
kuin muutakin patenttiuskovaisuutta. Kirkot olivat hänelle aina kauhistus ja
esimerkiksi puolalaisuutta hän vieroksui sekä siitä syystä, että sen
kansalliseen psykologiaan kuului eräänlaista suurvaltaista pöyhkeyttä ja sen
ohella katolisen kirkon kunnioitusta.
Kun tämä kirja
kirjoitettiin, oli Pax Americana vielä lyhytaikaisen
kukoistuksensa huipulla. Sen toivoton pinnallisuus ja tuhoisa konsumerismi
kauhistuttivat Kaplinskia, joka usein käyttää nykymaailmasta Titanicin
vertausta. Loputtomalle tuotannon kasvulle ei näyttänyt olevan mitään vakavaa
vastavoimaa edes ideologisesti.
Tässä tulee
mieleen neuvostoliittolaisen Igor Šafarevitšin teos Kaksi tietä
samaan kuiluun (1989) (https://royallib.com/book/shafarevich_igor/dve_dorogi___k_odnomu_obrivu.html ),
jossa hän varoittaa, ettei kulutusjuhlaan pyrkivä neuvostososialismi ole
hitustakaan parempi maapallon kohtalon kannalta kuin kapitalismi. Omaperäisen
nerokas Šafarevitš kirjoitti myös uskomattoman rajun sosialismin kritiikin (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D1%86%D0%B8%D0%B0%D0%BB%D0%B8%D0%B7%D0%BC_%D0%BA%D0%B0%D0%BA_%D1%8F%D0%B2%D0%BB%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B5_%D0%BC%D0%B8%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BE%D0%B9_%D0%B8%D1%81%D1%82%D0%BE%D1%80%D0%B8%D0%B8 ),
jossa hän esitti se olevan yhteydessä inhimilliseen kuolemanviettiin. Silti hän
jatkoi matematiikan akateemikkona.
Itsenäistä ja
itsepäistä Šafarevitšia ei Neuvostoliitossa kyetty hiljentämään, mutta kun hän
vuonna 1982 julkaisi teoksen Russofobia, hyökkäsivät läntisen maailman oikeinajattelevat hänen
kimppuunsa ja leimasivat hänet syytöksistä pahimmalla: hän oli antisemiitti!
Sen seurauksena
akateemikolta vaadittiin riistettäväksi Yhdysvaltain tiedeakatemian
kunniatitteli, joita hän ei suinkaan ollut itse edes hakenut. Hän luopui
sittemmin itse siitä, kun USA hyökkäsi Irakiin.
Solženitsynin
kanssa aikoinaan yhteistyötä tehnyt akateemikko näyttää suhtautuneen
poliittisesti korrektin väen loiskiehuntaan sen ansaitsemalla ylenkatseella.
Hänestä ja hänen urastaan on suomalainen Krista Berglund kirjoittanut
englanninkielisen väitöskirjan, jossa tämäkin episodi analysoidaan
perusteellisesti.
Otin esille
matemaatikko Šafarevitšin räikeänä esimerkkinä siitä, miten uskomattoman
ahdasmielinen ja sananvapauden traditioista piittaamaton myös tämän ajan
läntinen yhteisö oli ja on. Itse asiassa se oli jopa suvaitsemattomampi kuin
Neuvostoliiton Tiedeakatemia, joka aina vaali kaikin keinoin autonomiaansa.
Aioin kirjoittaa ”intellektuaalinen yhteisö”, mutta ehkä on parempi olla sitä
sanaa käyttämättä.
Kaplinski, jonka
ajattelu on hyvin yksilöllistä ja yleiskäsitteitä karttavaa, on kiinnostunut
konkreettisista asioista: eläimistä, joiden lempeä kohtelu on hänelle tärkeää,
luonnosta, jonka säilyttäminen mielettömän talouskasvun vaaralta on lähes
uskonnollinen arvo ja niin edelleen.
Henkinen
kulttuuri, joka ei suinkaan ole samaa kuin kaiken maailman tilaisuudet ja
kokoontumisajot, on nykyään heikoissa kantimissa. Viron tilannetta kirjoittaja
pitää varsin irvokkaana. Kaikki, mikä liittyy kansalliseen sortoon, on
muuttunut pyhäksi, sosialismin rajoitusten purkamisen jälkeen rehottaa paljas
materialistinen barbaria ja sen kylkiäisenä kaikkialla ulottuva taikausko.
Suomessa näyttävät monesta merkistä päätellen olevan asiat paremmin.
Mutta nythän,
2000-luvun alussa, eletään siirtymäkautta. Sitten, kun itsenäisessä Virossa
syntyneet muodostavat kansan enemmistön, voi tilanne ollakin jo ihan toinen.
Kiinnostavaa
kyllä, Kaplinski ei oikeastaan pidä itseään runoilijana eikä lainkaan viihdy
esiintyvän runoilijan roolissa, joka hänestä on prostituutiota. Hän on kyllä
kirjailija ja kääntäjä, romaanisten kielten maisteri, joka vähättelee niiden
taitoaan, puolalainen, joka osaa puolaa mielestään heikosti ja kiinan kielen
rakastaja, joka aloitti tämän suuresti rakastamansa kielen opiskelun liian
myöhään. Suomi ja venäjä sujuvat erinomaisesti ja muistelen, että sama koskee
saksaa.
Noilla eväillä
pääsee tietenkin katselemaan maailmaa monesta kulmasta ja se onkin Kaplinskin
intohimona. Yhden ainoan totuuden olettaminen on kulttuurin loppu, se on
totalitarismin ydin. Pax Americanan puitteissa se näyttää 2000-luvun alussa jo
vaarallisesti lähenevän.
Nyt, Kaplinskin
jo kuoltua, myös maailman kulttuurin tilanne on muuttunut, sen näköalat ovat
toisenlaiset. Englannin kieltä kyllä viljellään järjettömän paljon myös
esimerkiksi Venäjällä, jossa virallinen taho sentään kuitenkin on yrittänyt
nostaa omaa kulttuuria esille. Sen ekspansiokyky ei kuitenkaan näytä kovin
merkittävältä.
Kiinalainen
kulttuuri levittää vaikutustaan vain hitaasti, mihin vaikuttaa hankala
kirjaimisto. Itse kielihän lienee maailman kehittynein ja siis helpoin
yksitavuisten sanojen jono ilman taivutuksia.
Käännöskoneet
saattavat piankin tuoda toimivan kiinan kielen kenen tahansa ulottuville.
Kaplinski oli
suuri itämaisten uskontojen ystävä, ja nehän ovat meilläkin vallanneet jo
suuren osan nuoremman sukupolven ajatusmaailmasta. Kehitys seuraavien puolen
vuosisadan aikana eli nykyisen nuorison elinaikana tulee olemaan kiinnostavaa.
Kristinuskon
hiipuminen johtanee piankin sen häviämiseen. Sen mukana menee paljon
sellaistakin, mitä tuskin olemme tulleet edes aavistaneeksi.
Suurimman osan ihmiskunnan n. 300 000(?) vuotista historiaa lauma on tuonut suojaa, ravintoa ja lisääntymiskumppaneita. Lauman ulkopuolelle joutunut jää useimmiten ilman jälkeläisiä, joten valintapaine suosii laumaantumista negatiivisine sivuilmiöineen.
VastaaPoista"Miksei ihminen voisi ajatella vain ihan itse tykönään ja jättää kaikenkarvaiset mäkättäjät omaan arvoonsa, ellei niillä selvästi ole jotakin todellista annettavaa?
VastaaPoistaOn opettavaista seurata, miten lauman pakko, seuraamisen vietti pitää vallassaan ihmiskunnan enemmistöä. Lauman mukana mennään ja se koetaan elinkysymykseksi....Mutta eihän lampaasta leijonaa synny eikä silakasta individualistia."
Jospa syynä on yksinkertaisesti se, että ihminen on alkumuodossaan ollut pienissä perheryhmissä Afrikan savanneilla elänyt laumaeläin, jonka kaikinpuoliselle hyvinvoinnille lauma oli A ja O eikä lauman hylkäämälle "itsenäisellä ajattelijalla" ollut paljon toivoa selviytyä. Sen vuoksi merkittävä osa ajasta meni lauman sosiaalisten suhteiden jatkuvaan sondeerauksen. Kun metsästys keräilystä siirryttiin maaviljelyyn, lauman hierarkia lisääntyi merkittävästi. Itsenäiseen ajatteluun oli silloinkin varaa vain johtajilla mukaanluettuna papisto ja näilläkin vain niin kauan kuin alamaisilla meni riittävän hyvin, muussa tapauksessa johtaja sai kyytiä...
"Tämän ajan suuri regressio voi toivottavasti alkaa vähä vähältä parantua alkavana vuonna, mikä auttaisi myös sodan ulkopuolella pysyneitä maita palaamaan normaalille älylliselle tasolle."
VastaaPoistaToivoa sopii, tämänkin vuoden alussa...
Vaikeita kysymyksiä ihmisyydestä.
VastaaPoistaNuorena rannikkojääkärinä ihmettelin ulkosaariston brežneviläistä meininkiä: Neukut olivat kuin omilla maillaan mutta rajaloukkauksia katsottiin sormien läpi, oltiin kuitenkin varuillaan. Asiat selitettiin.
Toki olen - myös - aina ihmetellyt, Euroopan kulttuuria ja tekniikkaa johtavan maan alistumista hitlerin valtaan.
Sanan merkitys lienee yksi, joskaan ei ainoa syy. Se, mikä on sanottavissa piiloutuu usein rivien väliin: Kommunistien rivien välistä paistaa väkivaltainen vallantahto. Sensijaan kun, esim. P. Orpo kertoo rivien välistä tahtonsa status quon - hyssyttelyn - ylläpitämisen tahdosta. Mutta, valheen symboliikkaa yhtäkaikki.
Lauri Viidan Runo kertoo loistavasti tarkoituksen, ilman siihen eksaktisti viittaavaa sanoitusta, symbolisesti. Runo syväluotaa todellisuutta, vaikka tarina on toinen.
"Kerran alla meren painon kuolintuska helmisimpun hiersi kiveen sädekimpun. Korvakoru nyt se vain on"
Tässä on sananmukainen tarina, mutta tarkoitus - symboliikka - viittaa muuhun.
Vaikka valheella on lyhyet jäljet, niin toisinaan valkoinen valhe helpottaa, mutta toisinaan se ajaa totuuden rivien väliin.
"Älymystöksi itseään nimittävän kansanosan piirissä laumakäytös on erityisen räikeää, sillä se ei yleensä tapahdu hyvässä uskossa."
VastaaPoistaEhkä syynä on raadollisesti se, että Suomessa pienenä maana ei ole ollut perinteenä venäläisen intelligentsijan tai Ranskan intellektuellien taikka anglosaksisten yliopistojen oppineiden tapaisten valtion rahoituksesta riippumattomien ajattelijoiden ryhmä vaan täällä on aina totuttu olemaan valtion kupilla; kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Aikaisemmin yliopistoissa oli hiukan ituja tuosta, mutta erilaisten yliopistouudistusten jälkeen yliopistot on otettu tiukempaan ohjaukseen tuottamaan innovaatioita ja muita välitöntä hyötyä tuottavia asioita.
Lisäksi pienessä maassa kaikki tuntevat kaikki eikä oman porukan varpaille haluta astua eikä kilpailevia ajattelun koulukuntia siten synny.